Taidetta ja todellisuutta

Tulinpa tehneeksi yksi päivä hyödyllisen erottelun Hurinan kommenttilooraan: erottelun reality- ja taideblogeihin. Erottelu on hyödyllinen, mutta vain niille, jotka eivät mielestäni ymmärrä, mistä taiteessa on kyse. Taiteessa on kyse maailman muuttamisesta, lumon todellistamisesta toistenkin elämään. Ei taide ole mikään erillinen, museoitu klönttikokoelma erilaisten klönttien maailmassa. (Ja en nyt väitä, että nämä ovat ainoat mahdolliset kategoriat, ehei. Tiedoksenne: on myös esimerkiksi neuleblogeja ja tiedeblogeja.)

Minua ei liiemmin kiinnosta taiteen määrittely muuten kuin sen päämäärän kautta: taide kommunikoi uudenlaisia havaitsemisen ja kokemisen tapoja ja muuttaa siten maailmaa kvalitatiivisesti. Ja tässä liikun pragmatistien viitoittamalla polulla: Sekä Dewey että Mead vakuuttavat, että toiminnan tyydyttävin ja palkitsevin muoto on osallistuminen yhteistyöhön, mikä mahdollistaa jakamisen ja kokonaisuuteen sulautumisen tunteen. Kummallakin yhteistyötä ja osallistumista luonnehtii paradigmaattisimmillaan kommunikaatio.

Vaikka Dewey korostaakin esteettisen kokemuksen keskittymistä koetun uniikkiuteen, tätä ei tule Richard Shustermanin ymmärtää taiteilijoille esitetyksi vaatimukseksi; Deweyn estetiikka vastustaa ”radikaalisti uuden ja ainutkertaisen” taiteen ajatusta. Taiteessa ei ole kyse niinkään yksilöllisistä innovaatioista kuin niiden jakamisesta, mikä rikastaa yhteistä maailmaa. Koska pragmatistit sitoutuvat ajatukseen, että voimme reagoida vain niihin piirteisiin, joiden huomaamisen toimintamallimme sallii, ajatus havaitsemistapojen jakamisesta on kiehtova: opimme reagoimaan ympäristöön uusin tavoin, jolloin ympäristömme laajenee. Larry Hickman muistuttaa, että Deweyn taidenäkemyksessä yleisön kanssa ei kuitenkaan kommunikoi niinkään taiteilija vaan itse teos. Lisäksi kommunikaatio on taideteoksen seuraus, ei sen intentio; taideteoksen päämäärä, ei sen motiivi. Taiteen tekemisen motiivit ovat laajemmat kuin taiteen päämäärät - samoin on tietty tieteenkin kohdalla - sillä deweylaisessa instrumentalismissa päämäärät ovat aina myös luonnollisia. Mutta vain päämäärä tekee rakenteesta merkityksellisen. Taiteen tapauksessa siis kommunikaatio tekee taideteoksen rakenteesta merkityksellisen samalla tavoin kuin joen ylittäminen sillan rakentamisen päämääränä tekee sillan rakenteesta merkityksellisen. Silta voidaan rakentaa monin motiivein - esimerkiksi nostamaan siltarumpupoliitikon kannatuslukuja. Tämä motiivi ei kuitenkaan vielä tee sillasta siltaa, vaan vasta päämäärä - joen ylittäminen - kiinnittää sillan rakenteen.

Sanottakoon suoraan: tämä on tylsä päre, koska tässä veivaan estetiikkaa ja aion olla paitsi tanssityttö, myös koulutustani vastaava, ainakin vahingossa. Oikeastaan voisin käydä tämän keskustelun yksityisesti sähköpostillakin, mutta koska olen havainnut tuon metodin osin toimimattomaksi, käyn sen nyt tässä. Ne, jotka haluavat lukea nettideitistäni saavat luvan kihistä pöksyissään tai hypätä päreen loppuun. NYT veivataan teoriaa. (Tokihan tästä voi päätellä, että deittailu meni hyvin joskin romantiikatta - hyvällä itseriittoisella tuulella teoreettisuuteni korostuu.)

Harjoite yksi: Näkökulman vaihtaminen: Lue seuraava dialogi ensin taiteena, sitten realityna. Lukiessasi kappaleen taiteena muistuta itseäsi siitä, että tällä näennäisellä dialogilla ei ole mitään yhteyttä mihinkään koskaan käytyyn keskusteluun tai jos onkin, yhteys on satunnainen ja että tässä tekstikappaleessa vallitsevat yksinomaan poetiikan lait (olet nähnyt tällaisen väitteen myös valkokankaalla monet monituiset kerrat ja se on epäilemättä amerikkalaisen oikeudenkäyntimentaliteetin synnyttämä oire; esteettisessä tutkimuksessa siihen ei siten tulisi kiinnittää liikaa huomiota.). Se, mitä koetetaan kommunikoida, on yksin noiden rivien sisällä, ilman viittauksia ihmissuhteisiin "irl" tai muuhun kuohuttavaan. Äläkä säikähdä kommunikoitujen ideoiden moneutta - se ei ole ongelma, vaan yleensä merkitsee juuri kestävän teoksen. (Tosin en todellakaan väitä, että tässä kappaleessa olisi kyse sellaisesta - tämä on vain harjoite sinua varten.) Kun luet kappaleen realityna, sinulla ei ole rajoitteita. Voit halutessasi keskittyä vaikkapa kuvittelemaan, onko dialogi mielikuvituksestani lähtöisin ja jossei niin keneltä dialogin toisen osapuolen sanat ovat sitten oikein peräisin ja että herranjumala millaista kirjeenvaihtoa nämä ihmiset käyvätkään ja että liittyykö tämä osana johonkin laajempaan problematiikkaan - tosin tämä näkökulma on minusta henkilökohtaisesti aika tylsä; sen sijaan suosittelen sinua kiinnittämään huomiotasi siihen, millaisia ideologisia taustarakenteita keskustelijat hellivät (ja tietysti noihin poetiikan lakeihin, joista kuitenkin muistuttaisin, että pelkkiä apuviivojahan ne ovat niin realityssa kuin "taiteessakin"...)... No niin, tässäpä siis tuo harjoittelukappale:

"- Jollakin perusteella valitset lauseita. En usko sinun olevan satunnaisgeneraattori.
- Kun kirjoitan näitä tekstejä, minua ei kiinnosta yhtään mikään henkilökohtaisen elämän tunnesotku. Sellainen on ikävää, enkä halua lietsoa sitä ainakaan kirjoittamalla siitä. Parisuhde ja tunnesotku on yhtä tuomittavaa kuin sosiaalinen kiusaaminen.
- Hitto vie, tiedän jotakin siitä, miten keskustelut (etenkin yksityiskeskustelut) suodattuvat taidekirjoittamiseen, monenkin ihmisen kohdalla... Unohdat nyt sen, että teksti välittää ja kommunikoi paljon sellaistakin mitä et ehkä todellakaan haluaisi sen kommunikoivan... niin meidän kaikkien tekstit tekevät.
- En ota aiheita suoraan henkilökohtaisesta elämästäni. Jos niin tapahtuu, amputoitakoon minulta kädet. Se olisi oikein. Kirjoitukseni ei pyri kommunikaatioon kuin muodon tasolla ja kommunikoi toisten muotojen kanssa traditiossa.
- Olen pahoillani, mutta uskoakseni esimerkiksi viittaamasi Zola kyllä koetti kirjoituksellaan kommunikoida jotain aivan reaalista ongelmaa reaalisille lukijoilleen.
- Ei tällaisissa teksteissä kukaan hullukaan kommunikoi mitään.
- Olen kuvitellut sinunkin yrittävän kommunikoida ja pitänyt sinusta osittain juuri sen takia.
- En missään tapauksessa yritä kommunikoida. Sehän vaatisi myös lukijan asemaan asettumista ja huomioon ottamista. Jos huomaan syyllistyväni sellaiseen, on tullut aika lopettaa kirjoittaminen.
- Olen pahoillani kuullessani, että ostat jonkinlaisen formalismin.
- Ainoa päämääräni on olla fanaattinen formalisti.
- Minun näkökulmastani tuo vaikuttaa harvinaisen hedelmättömältä kannalta."

Tällaista puhetta, dears, sanotaan taidepuheeksi. Tällaista puhetta, dears, sanotaan myös kommunikaatioksi. Pari tuntia tai pari muotoa myöhemmin sävy lämpenee:

"- Haluan keskustella taideteoriasta kanssasi enkä minkään keskenään epäkoherentin polyfoniasi kanssa. Ilman pyrkimystä koherenssiin tämä keskustelu on ajanhukkaa.
- En tiedä. Riippuu tilanteesta: siitä ketä on paikalla, yksin, kaksin vai ryhmässä, miten hyvin ihmiset tuntevat. Miksei ystävyydessä voisi käyttää jotain muuta kuin luentosalissa mahdollisia strategioita...?"

Tässä kohdin ystävyyttä käytämme jotain muuta kuin luentosalissa mahdollista strategiaa: kirjoitamme sitä auki. Kenties tällainen ystävyys ainut mahdollinen, jos toinen ilmoittaa heti kättelyssä, että omassa elämässä kaikki kirjoitettu on silkkaa materiaalia taiteellisen muodon sommitteluun? (Minua vaivaa hieman, mikä tuo muoto muuten on, ellei kommunikaation muoto? Tämänpäiväinen nettideittinikin oli kyllä hieman hämmentynyt kommunikaatiokorosteisuudestani ja siitä, kuinka ilmoitin pontevasti, että minusta olisi kamalaa valaistua jos se kerran tarkoittaisi sitä, että katkaisisi empatian kaikkiin, eikä enää tuntisi toisten kärsimystä vaan leijuisi vain ikuisessa instant happinessissa. Minusta sellainen kuulostaa kaikkea muuta kuin valaistuneelta.)

Harjoite kaksi: Viittausempiria: Valitse satunnainen blogi. Kiinnitä huomiotasi seuraaviin seikkoihin -
1) a - institutionaalisesti hyväksytyt henkilöt, auktoriteetit, joiden ajatuksiin viitataan (joko puoltaen tai vastaan kapinoiden), ts. julkaisseet tieteilijät ja taiteilijat JA näiden viittausten suhde niihin b - ajatuksiin, jotka attribuoidaan ei-institutionalisoiduille henkilöille (esimerkiksi toiset ei-institutionaaliset bloggaajat)
2) jos viittaussuhteita tyyppiä b ei esiinny juurikaan, mutta suhteita a taidetyyppeihin runsaasti, lienee kyseessä ns. "taideblogi" (vast. tiedeblogi jne.)
3) jos viittaussuhteita on pelkästään tyyppiä b eikä lainkaan tyyppiä a, mieti, onko teksti selkeää realitya. Muista, että reality voi olla miltei mitä hyvänsä, jos hyväksytään, että kokemus on todellista. Mielikuvituskin on osa todellisuutta. Eikä mikään blogi voi esittää koko todellisuutta, tästä olen varma ja olet sinäkin, jos vähän maltat pohtia. (Esimerkiksi Elävien kirja sijoittuisi taide vs. realityssa selvästi realityksi minun mielestäni. Tyttövaljakko Jeanie & Connie on alkanut elää omaa elämäänsä, ja kun koen jotakin, ajattelen usein: Connie kirjoittaisi tästä Jeanielle näin ja näin. En osaa ehkä olla riittävän huolissani siitä, että olen kolmekymmentäyksivuotiaana onnistunut konstruoimaan kaksi mielikuvitusystävää, joista toinen kirjoittaa toiselle, jonka kirjeitä ei koskaan näytetä. Vaikka ehkä vielä Jeaniekin löytää äänensä jokin päivä. Samalla tavoin usein ajattelen, että Gerald Durrell tai Jacques Tati ilahtuisi tästä ilmiöstä. Mutta kuten sanottua, en ostakaan tuota jakoa reality/taide vaan koetan nyt lähinnä kuvitella maailman, jossa tuo jako vallitsisi.)
4) jos viittaussuhteita on sekä tyyppiä a että tyyppiä b, kyseessä lienee jonkun kouluttautuneen tai muuten vaan sivistyneeltä vaikuttaa tahtovan ihmisen realityblogi. Yleensäkin, viittaussuhteet tyyppiä b kertovat tietysti pohjakosketuksesta sosiaaliseen todellisuuteen jopa silloinkin, kun ne osoittavat vain toiseen sukupuoleen. Tällaisen blogin pitäjän nick viitannee blogin pitäjään, ei täysin kuvitteelliseen hahmoon, jolla on aivan erilaiset mielipiteet kuin blogin pitäjällä. (Itse asiassa minulle on aika vaikeaa myydä ajatus, että joku onnistuisi kirjoittamaan itsestään hyvin poikkeavan bloginpitäjän rivien väliin. Valitettavasti jokainen meistä on aika näkökulmarajoittunut ja huono kuvittelemaan toisenlaista todellisuutta, saati sitten tositodellisuutta, jota tämänpäiväinen nettideittini etsii. Jopa Will Selfillä on rajoituksensa. Siksi kai maailmakin syöksyykin päin tuhoa noin laajemmassakin mittakaavassa: olemme surkeita kuvittelijoita aina, kun tavoitteena on muutakin kuin tahkota rahaa ja lihoa keski-ikäisiin mittoihin. Tai siis, monet ovat. Minä olen huono noissa kahdessa. Paitsi ehkä lihomisessa.)

Hassuinta on muuten lukea blogia, jossa ensin voivotellaan kuuluvasti ja katkeraan sävyyn, kuinka Suomessa on institutionaalinen taidejärjestelmä tähtikultteineen ja kuinka tähtikulttiin voi päästä vain jos jaksaa olla hyvä tyyppi - ja sitten blogin ainoat viittaussuhteet ovat julkaisseihin tyyppeihin. Tässä vaiheessa minua ainakin alkaa hymyilyttää, lempeästi mutta kuitenkin.

En itse osta mitään tiukkaa jakoa taide- ja realityblogiin. Eiköhän jako ole lähinnä kaikesta hengittävyydestä, juoksevuudesta ja hypähtelevyydestä puhdistetusta taideblogista haaveilevien intresseissä. Ongelmalliseksi taideblogin pitäminen tietenkin käy siinä vaiheessa, kun lukijoihin kuuluu joukoittain ihmisiä, jotka tietävät taideblogin pitäjän yksityiselämästä yhtä sun toista tai jopa marssivat sinne. Äkisti teksteissä näkyy viittaavuutta siinäkin, missä se koetetaan peittää. Tämän ei pitäisi olla kenellekään yllätys, sillä vaikka tekstit toki operoivatkin omassa verkostossaan ja vastaavat muodollisesti toisilleen, heijaten kuin äiti ja vauva kommunikaatiossaan ennen ideologioiden kommunikoinnin kykyä, kyllä tekstit edelleen tuottaa ja lukee liha. Jokin sormenpäihin saakka hermotettu keho, joka elää feromonityrskyjä, puhuu tiettyä äidinkieltä (tässä: veloenischia), ja pahimmillaan erehtyy kommunikoimaan toisten kehojen kanssa (tai että nämä tulkitsevat sen muotojensommitteluaktiviteetin kommunikaatioksi tai päinvastoin; itse kyllä suosittelisin ihmiselle, jonka taide ei kommunikoi ihmisten kanssa tai ainakin niiden kautta toisiin muotoihin, viemään taiteensa kirjaston suljettuun varastoon, jossa kehot eivät liihottelisi ja loikkisi häiritsevästi; muotojen kommunikaation ideaalitila?) Ehkä ongelma ei kuitenkaan ole toiset kehot jos nämä malttavat olla kuuliaisia monologistin lukijoita jotka eivät kommentoi, vaan se, että nuo toiset kehot kirjoittavat nekin. Niillä on oma ääni, oma näkökulma. (Ja niitä kuunnellaan ja ne kommunikoivat keskenään, turha siitä on kiukutella.) Ei ole sattumaa, että kirjoitan veloenischiksi, että käytän tällaisia kirjaimia, että kirjoitusalustani on Blogger, että viittaan Deweyn taideteoriaan. Nämä ovat historiallisesti determinoituja juttuja, joista toiset ovat toisia helpommin vaihdettavissa.

Minusta olisi kyllä mukavinta blogata ihmisistä suoraan näihin viitaten. Sillä eikö meidän kuitenkin pitäisi toimia vain tavoin, jotka kestävät päivänvalon? Tämä ainakin on oma tavoitteeni, jota noudatan aina sinne saakka, kunnes sekaannun henkilöihin, joiden kanssa keskusteleminenkin on ilmiselvästi pimitettävää heidän itsensä mielestä. Se on aika hämmentävää. Minun tehtäväni on kuitenkin keskustella ja tehdä ideologista yhteistyötä. Sitä paitsi, nimikointi olisi paras mahdollinen sosiaalinen kontrolli sille, etten ala ilkeillä kellekään, eikö vain? On niin helppoa heittäytyä vittumaiseksi ja sanoa sitten, että tämä ei anteeksi nyt vain kosketa sinua, ei siinä lue sinun nimeäsi, älähän kuvittele kaikkea.

Älköön kukaan tulko sanomaan, että tämä, mitä teen, on taidetta, tai teoriaa, tai taidepuhetta. (Tai herraparatkoon kirjallisesti kunnianhimoista tai Helsingin filosofien filosofiaa - plääh; etenkin viimeinen määre epäilemättä käynnistäisi valtavan nurinan toisaalla. Vähänkö minua huvitti, kun deitti tänään sanoi, että olen liian intellektuaalinen, liikaa kiinni ajattelussa ja mallintamisessa ja käsitteenmäärittelyssä. En muista ennen miehen sanoneenkaan minulle noin. Naisten kyllä, mutta en miehen - tämä kai kuvannee vain sitä, millaisten yli-ihmisten seurassa olen liikuskellut kuin kotonani näiden naureskellessa meikäläisen tanssiharrastukselle ja tunteellisuudelle ja jalat-maassuudelle.) Kyllä tämä on realitya. Minun todellisuuteni on tätä tässä. Tämä on yritys tutkia sitä, miten todellisuus rakennetaan ja rakentuu, osin omina muurauksinani, osittain toisten. Enimmäkseen toisten. Siinä mielessä se ei ole kaukana taiteesta - taide on enemmän ison joukon käsityöläisyyttä kuin yksilöllisiä neronleimauksia. Taide on todellisuuden rakentamista kommunikaatiossa, joka rakentuu edellisten ja nykyisten sukupolvien taiteelle. Tämä on yritys kommunikoida pala palalta joitain oivalluksia, jotka ovat vielä työstövaiheessa. (Oivallukset eivät ole valmiita ennen kuin ne ovat valmiita unohdettaviksi.)

Minua kiinnostaa taiteen ja todellisuuden suhde laajemminkin kuin blogien kohdalla, enkä näe mitään syytä, miksi blogeja (tai taidetta - hemmetti vie, inhoan sanaa taide, se saa minut haukottelemaan välittömästi, ainakaan taiteellinen tyttö en tahdo olla; pidän paljon enemmän kokemustutkielmakommunikaatio -sanasta mutta ehkäpä kuitenkin hyväksyn tällä erää, että lyhennämme sen ktk:n sijasta seuraavasti: "taide") pitäisi tarkastella jotenkin muusta maailmasta poikkeuksellisena sosiaalisena käytäntönä. Toki niissä on erityispiirteensä, mutta eivät ne niin radikaalisti poikkea. Minua kiinnostaa näkemys, jonka mukaan taiteella (jonka voit halutessasi korvata sanalla blogit) on omat maailmansa, jotka sijoittuvat jatkumolle muun kokemuksen kanssa. Se, että taiteen luomat tilallistukset ja ajallistukset ovat yhtä todellisia kuin unet tai kivi kengässä tai se, kuinka käyn eräänä päivänä pulkkamäessä sellaisen henkilön kanssa, joka ei ole pulkkaillut sitten lapsuutensa ja pelkää koko ajan, että pulkkailumme näkee joku hänen työkavereistaan eikä suostu uskomaan, että saisi siitä vain positiivista huomiota etenkin kun pulkkailumme sävy on aivan viaton emmekä edes juokse ylämäkeen. Mutta että tuossa todellisuudessa on jotakin hyvin autonomista, että se luo omat lakinsa, mutta myös heijastuu elämään. Tietenkin heijastuu - mitäpä muuta ihanat ja hyvät blogiystäväni Karri, Laura, Timo, Sven, Marimba ja Eufemia ovat kuin lihallistuneita ja halattuja sanoja? Ilman sanoja tuskin olisimme tutustuneet. (Hurinan ja Viiveen tapasin vain hidun ennen heidän blogeihinsa tutustumista, joten he kuuluvat melkein tähän poppooseen.)

Kun kirjoitan jotakin, teen jotakin hyvin konkreettista. Paperillani on kolme pistettä. Niiden yhdistäminen on ainutkertainen tapahtuma. Voin yhdistää ne kolmioksi, mutta voin myös piirtää kaaren, jolle ne kaikki sijoittuvat, ympyräksi tai spiraaliksi. Voin myös lisätä pisteitä ympärille ja tehdä tähtisumun. Tai piirtää vielä kolme pistettä lisää ja piirtää kuusikulmion tai Daavidin tähden. Tätä voitaisiin sanoa uniikin ilmiön teoriaan viemiseksi (esimerkiksi jonkin tunteen kutsumista ahdistukseksi - nimet ovat likiarvoja, teoreettisia kiinnityksiä, eivätkä samalla tavoin yksiselitteistettävissä kuin se, että kolmen pisteen yhdistäminen kuvioksi on yksinkertaisinta, ankarinta ja annetulle uskollisinta tehdä suorin viivoin kolmioiden. Tapahtumat harvemmin ovat sillä tavoin selkeitä, että ne näyttäisivät ennen muotoilua kolmelta mustalta pisteeltä valkella paperilla. Parempi metafora tapahtumalle X olisi oksennus, joka sisältää spagettia eikä koskaan lakkaa pulppuamasta kadulle. Tee sitten tuosta tyylikäs kolmio.) Olennaista on, että kerran asian jäsennettyäni muoto on valittu ja sen murtaminen vaikeampaa. Toki voin hakea pyyhekumin ja kummata viivani näkymättömiin, mutta paperiin jää yleensä pieni painauma, jonka tarkka tutkija kyllä näkee.

Kun kirjoitan jotakin, muotoilen asian jollakin tavalla. Muotoiluun liittyy aina eettinen puolensa, onhan kyse kuitenkin kommunikaatiosta. On muotoiluja, jotka pelastavat, ja niitä, jotka tappavat, vähän kärjistäen. (Jos kyse ei olisi kommunikaatiosta, ei valitulla kuviolla kai olisi juurikaan väliä.) Itse koetan etsiä avaavia, pelastavia muotoiluja, jotka vapauttavat enemmän hyvää mieltä ja toimintaan innostamista pitkällä tähtäimellä. Nuo kaksi viimeistä saa ovat oleelliset. Ihmisiltä saa ja pitää vaatia eettisesti paljon pitkällä tähtäimellä. Lue: Itseltäni vaadin paljon. Joskus voi myös toiselta kysyä lempeästi, että eikö asia näin muotoiltuna kuulostakin hiukan absurdilta, vai mitä. (Lempeys toisinaan kyllä unohtuu tai sitten sitä ei ymmärretä.) Vaatimukset ovat toisinaan rasittavia, mutta kuten ystäväni Eufemia sanoo: "Eettinen ihanne on eettinen ihanne. Ihminen tavoittelee sitä koska se on hänen eettinen ihanteensa. En tajua miksi ihanteen tavoittamisen vaikeus olisi mikään peruste muuttaa ihannetta." Minua mietityttää usein myös se, kuinka omituista on, etteivät ihmiset haasta itseään eettisyydessä tilkan vertaa. Pururadalla ja spinningissä kyllä rehkitään olan takaa ja melkein itketään, mutta kun mennään eettiseen elämään ja sen pohtimiseen, sanotaan vain, että eihän tuo ja tuo nyt voi olla mahdollista.

Jos tanssija ajattelisi näin, hän ei koskaan oppisi ensimmäistäkään piruettia. Ja kuitenkin, kun jaksaa vaatia itseltään jotain koherenssia ja pyrkii kuulostelemaan ja hyväksymään tunteensa ja toisten tunteet ja toimimaan avoimesti ja pelkäämättä, pystyy tekemään hyviä asioita yllättävän helposti. Piruetit oppii. Se on tahdon ja harjoittelun kysymys.

Mutta mistä eksyinkään? Muotoilusta. Koska tapahtumat ovat hirvittävän monisäikeisiä ja niidet rajat eivät ole tarkat vaan konstruoidut, se mitä niistä kirjoitetaan, on mitä suurinta valintaa. Tahdonko esittää asian näin vai näin? Kerronko maahan ajetuista keinolannoitteista ja hyönteismyrkyistä ja rahtilaivan bensiinin rikkipäästöistä, ja maanviljelijän naurettavasta palkasta, vai kerronko sen, miltä maistuu liian kauan haudutetun teen parkkihappoisuus? Kerronko siitä, miltä tuntuu istua ja odottaa ihmistä, jota ei ole nähnyt vai siitä, kuinka siinä istuessani tajuan, miten omituista on elää. Vai kenties siitä kuinka lukiessani erästä sähköpostiviestiä itken, koska siinä uhataan minua suorin sanoin, vai siitä kuinka itkiessäni olen huolissani lähinnä kirjoittajan henkisestä tilasta vai siitä että koiranikin on juuri kuollut ja olen edelleen järkyttynyt siitä, kuinka kepeästi sitä itken.

No, olkoon... Blogin ja todellisuuden suhde on kiinnostava kysymys ja rinnakkainen sanallistamisen ja kokemuksen kysymykselle. Osa vakilukijoistani sanoo lukevansa tätä fiktiona, osa faktana. Se sopii minulle hyvin. Kaikille sitä, mitä hakevat. En kirjoita tätä ajatellen mitään erityistä faktuaalisuutta - olen tutkinut liikaa kokemusta tietääkseni, että kokemus on aina konstruoitua - tai fiktiivisyyttä - olen tutkinut liikaa ihmisten mielialojen ja heidän tuottamansa tekstin heijastavuutta tietääkseni, että kokemuksen syvätason todellisuutta (kuten mielialaa) ei saa siivilöityä tekstistä vaikka kuinka koettaisi.

Toivottavasti tämä blogi toteuttaisi useampiakin kirjallisuuden funktioita: lähentäisi sosiaalisesti tyttöyteen, tutustuttaisi lukijan uusiin uskomusjärjestelmiin (Lernen Sie Veloenisch!), konventioihin, asenteisiin, arvoihin ja kulttuuritraditioihin, tarjoaisi mielikuvituksellista seikkailua ja jännitystä, toimisi psykoterapeuttisena apuvälineenä ja antaisi mahdollisuuden kuvitteluun ja uneksuntaan.

Sitoutumisen estetiikka, tuo minulle niin rakas, lähestyy kirjoitetun kokemista olosuhteena, jossa tavoitetaan sosiaalinen tilanne, mielentila tai suhde tiettyyn paikkaan maailmassa ja sen havaitsemiseen: kirjoituksessa tavoitettuun maailmaan. Kirjoitus on maailma, johon lukija astuu ja jolla on oma todellisuuden järjestyksensä. Kyseessä ei ole ensisijaisesti kognitiivinen akti vaan ontologinen tapahtuma, joka tekee olemisen sfäärin, johon voi astua. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tilaan pääsisi helposti; voidaan vaatia paljon selityksiä, jotta voi astua tähän maailmaan. Mutta kovasti toki pinnistelen, jotta se olisi lukijallekin mahdollista mahdollisimman heti. Paitsi ehkä tänään, kun koetan kirjoittaa siitä, miksi Hurina ei ole manipulaatioblogi. No, se osuus on nyt käsitelty sekavalla tyylilläni, johon ehkä viiden vuoden initiaatiokaan ei riittäisi...

Niinpä voin aivan mainiosti kertoa vähän nettideitistäni, joka ensin kättelee, mutta huomattuaan tyrmistykseni älyää halata minua. Hyvin pian selviää, ettei välillemme voisi kehittyä mitään romanttista, koska hän hakee valaistumista ja minusta sellainen valaistuminen, josta hän puhuu, ei ole valaistumista lainkaan. (Tästä asiasta mielipiteeni ovat erityisen vankat.) Mutta jäällä on yhtäkaikkisesti mukavaa kulkea eikä mies valita, että kävelen liian kovaa, etenkään sen jälkeen kun selitän, että minulle vauhti on meditatiivinen tekijä. On mentävä niin lujaa, että epäröinti katoaa. Lopuksi halaamme taas, ja liukenemme teillemme. Ei deitti miltään tunnu, ihan tavalliselta päiväkävelyltä jäällä ihan mukavan kaverin kanssa. Miehestä olen sellainen erittäin positiivinen ja iloinen kaikkea hyvää kaikille -tyyppi, joka on valaistuakseen kuitenkin liian teoreettinen ja älyllisyydessä kiinni (olen aavistuksen verran liian itsetyytyväinen tullessani luonnehdituksi liian älylliseksi, eli kyllähän tuo aika hyvä arvio lienee). Saamme onneksi selvitettyä tämänkin seikan - hän uskoo valaistumiseen, joka on siteiden katkaisemista ja mallien hylkäämistä ja tyhjyyden instant happinessia, joka avautuu avautumistaan, ja minä taas valaistumiseen, jossa empatian kehä laajenee ja kiskoo sisäänsä yhä uudenlaisia elämänmuotoja. Hän kieltää minän, minä venytän se universumin mittaiseksi.

Tai ainakin yritys on kova, kummallakin. Tavallaan on huvittavaa, kuinka liikumme vastakkaisiin suuntiin ja kykenemme tarkastelemaan sitä puheen tasolla siinä aurinkoisella terassilla eväitä nakerrellen, ja lunta tupsahtaa kuusen oksalta valkoisena harsona. Tiedämme kumpikin aika paljon siitä tiestä, jonka toinen on valinnut, mutta suhtaudumme siihen vääränä tienä itsellemme. Olemme molemmat valtavan tietoisia siitä, kuinka käsitteellistäminen muokkaa kokemusta, mutta valinneet eri tien: hän pyrkii hylkäämään käsitteet tai ainakin haaveilee siitä, minä taas pyrin saavuttamaan niiden kanssa jonkinlaisen virtaavuuden, tanssillisuuden. Koska kieltä ei voi ottaa haltuun, se on kutsuttava tanssiin.

Onnistumme kohtaamaan jollakin tasolla, puhuessamme marginaalissa elämisestä. Vaikka tietenkin hän on tuhat kertaa enemmän marginaalissa. Tunnen itseni erinomaisen tavalliseksi ja porvarilliseksi hörhöisine kiinnostuksenkohteinenikin. Saan lohdutussukimista: olen kuitenkin hörhöimmästä päästä hänen deittejään. "Etsijän tie on yksinäinen, täynnä ekstaasia ja pettymyksiä", mies selittää. Kuulostaa tutulta, sanon. Paitsi etten minä etsi mitään muuta kuin konkreettisia asioita, jotka hukkaan kerta toisensa jälkeen. Kuten juonen tai muiston tai napin tai avaimet.

Saan oivalluksen ja sanon sen miehellekin. En ole etsijä, vaan kartoittaja. Kuljen kyllä eturintamassa, mutta en hae mitään erityistä. Kuljen ja kirjaan muistiin vaikutelmat niin että ne, jotka seuraavat ja lukevat kirjeeni, voisivat hyödyntää kokemuksiani. Heidän ei ehkä tarvitse hakata päätään kaikkiin niihin seiniin kuin minun on tarvinnut. Jollekulle jokin pitkään työstetty ajatukseni saattaa olla avaava, helpottava.

Vaikka tietenkin kartat aiheuttavat myös ahdistusta. Pitkällä tähtäimellä kartasta saattaa kuitenkin olla ahdistusta enemmän hyötyä, etenkin kun liikutaan tiettömällä taipaleella, jossa vain harvoin on tarjolla vettä ja ruokaa.

Otahan keksi, darling. Olet kulkenut pitkän matkan ja kestänyt paljon.