Naistenpäivää, pehmeyttä

No mikähän minun meikeissäni tänään kusee, kun kukaan ei toivota hyvää naistenpäivää. Paitsi virtuaalisesti ainakin Hurina ja JustSopivasti, en ole tosin vielä ehtinyt koko internetiä käydä läpi, anteeksi. Kuulkaahan, teille tulee kohta kiire, ellette sitten aio toivotella hyvää naisteniltaa. Se kyllä kuulostaa vähän liikaa Viking Linelta tai joltain.

Naistenpäivän kunniaksi aion jakaa viikon aikana antamani neuvot muillekin. Ottakaahan opiksenne!
1) Villasukkahousuissa laatu ratkaisee. Halpoja on turha ostaa. Vain Falken softmerino ja Wolfordin merino käyvät. Muut kutittavat. Ihan turha niitä on ostaa.
2) Kaupunki on mentaalikartoitettava tankkauspistein. Esimerkiksi minun kaupungissani ovat majakoita Hakaniemen tori ja halli, Punnitse ja Tuhlaa, ekokauppa Ruohonjuuri, ravintola Silvoplee, Cafe Esplanad sekä Avikaisen leipomo. Niitä lähestyessä pitää aina kysyä itseltään: tarvitsenko ruokaa tai juomaa? Ja jos vastaus on kyllä, mennä ja hankkia siitä samantien, ettei joudu kaikenmaailman Alepojen ja muiden ketjukauppojen armoille.
3) Päiväunet ovat onnellisuuden tae. Ne kannattaa ottaa aina kun voi.

En muista, olenko jakanut muitakin neuvoja. Luultavasti. Mutta olen parempi livenä, silloin tilanteet laukaisevat kommenttini. Huono muistini taas estää pääsemästä noihin neuvoihin käsiksi näin jälkeenpäin.

HYVÄÄ NAISTENPÄIVÄÄ!

Täytyy kyllä todeta, etten ole ennenkään kukkia naistenpäivänä saanut, tai edes halauksia. Minun entisenihän vastusti sukupuolittamista täysin joten naistenpäivä ei oikein sopinut hänen pirtaansa. Ei, vaikka hän käytännössä näki minua tarkkaillessaan, millaisia vastuksia naiset välillä kohtaavat ihan sukupuolensa takia. Nyt kun olen alkanut elää yksin olen alkanut ostaa kukikkaita paitoja. Se ei tunnu enää provokaatiolta, kun en elä enää filosofimiehen kanssa. Vaikka maailma palaa, saan toki käyttää kukikasta paitaa.

Hittojakos tässä synkistelemään, nimittäin. Valoisana saan enemmän aikaan. Saan olla ihan niin tyttö kuin tahdon. Kun käymme uudessa kodissani, mukana on ompelurasian mittanauha, ei rautakaupanmitta. Vaahtoan toveri Timolle, arkkitehtikonsultilleni, kuinka seinistä tulee vaaleanvaalean lehmuksenvihreät. Tuomiokirkko näkyy ikkunasta, alakerrassa asuu Hiekanjyvien Heidi. (Kuka sanoi, ettei koko maailma bloggaa?)

Mutustamme Avikaisesta ostettua oliivibasilikaleipää, jonka Elvi kääri valkoiseen puotipaperiin, sellaiseen johon on hyvä mm. piirtää tussilla. (Kiitos, Sumeus, ettet kertonut... pääsin vakoilemaan itse.) Katossa on vähän hometta, se kuulemma pitää vain pestä pois. Erkkerissä kosteus tiivistyy ja kukkii. Keittokomeron valkoinen, pornonpunainen ja teräs korvataan vanhoin tammiovin, jotka ovat vielä tallessa eräällä ullakolla, tupakanruskealla ja pilvipäivän taivaanharmaalla. Paluumatkalla haen kaksi erilaista värikarttaa ja katselen värejä. Huoneen puolelle vaaleaa lehmuksenvihreää ja syvää viininpunaiseen taittuvaa tupakanruskeaa - ehkä se on jo kastanjaa? - ja eteiseen Strawberry thief ja jotakin siihen sopivaa väriä, keittiöstä irrotettu teräksinen astiahylly koukkuineen vaatenaulakoksi, kaupan päälle vuokralaisen emansipatorisesti vessaan hylkäämä vaaka.

Olen onnellinen... osoitan Timolle tuhansia kertoja Tuomiokirkon ikkunanäkymästäni. Etukäteen selitän hänelle, kuinka jos nykyinen asuntoni onkin pesä myyränkoloisella tavalla, on tuo asunto pesä siten kuten pääskysten pesät ovat, korkealla kirkkaudessa, avarin näkymin, silmille tilaa tepastella peltikattoja keskustaan saakka. "No eikö olekin ihana?" kysyn koko ajan.

Tuskin saatan uskoa, että pääsen takaisin tuohon asuntoon, jossa olen viihtynyt kaikista parhaiten koko elämäni aikana. Se on ollut paras koti, ihanin. Ja nyt olen muuttamassa sinne takaisin! Minä ja harmaa kolli ja sininen emaljipannu ja jasmiinien kokoelma! Ja passiflora, sen aion hakea Käpylästä entisen mieheni luota - passiflora on kylvetty tuossa asunnossa, se palaa lapsuudenkotiinsa.

Kun ajattelen siinä tyhjässä huoneessa, lautalattialla seisten ja Timon mittailupuuhat unohtaen, sitä mitä Tris minulle sanoi Star Cafessa viime lauantaina, sitä kuinka vaikutan nykyään pehmeämmältä kukkajuttuineni, ja sitä kuinka vastaan, että varmasti me kaikki pehmennymme iän myötä kauniisti, se on hyvä vain, tajuan äkkiä jotakin huvittavaa: olen sisustanut itsenikin tulevan asunnon sävyin. Päälläni on vaalean lehmuksenvihreä kietaisuneule ja sen alla viininpunainen läpikuultava stretchpaita, jossa kukkivat vaaleanpunaiset ruusut. (Ja urheilurintsikat, eläköön emansipaatio. Illalla on pilates.)

Ja sitten, kun Timo on mennyt teilleen lounastamaan Kissan ja muiden Vähän Pahan Paikan poikien kanssa, ja kuljen Kodin Anttilassa katsellen seinään kiinnitettäviä hyllyjä eteiskirjastoani ajatellen, tajuan äkkiä jotakin, jonka olen ehkä ennenkin tajunnut, mutta ehtinyt unohtaa. Olen näet naureskellut kasviviidakolleni ja pehmeydelleni koko matkan Porthaninkatua alas - ajatellut sitä, kuinka olen blogannut itseni naiseksi monen vuoden vastaanponnistelujen jälkeen, ja äkkiä tajuan, taas kerran, kuinka ne, mitä nimitetään pehmeiksi arvoiksi, ovat kivenkovia, ikivanhoja, peräänantamattomia ja pelottavan voimakkaita.

Vaalea hennonvihreä on siemenistä esiintyöntyvän, raivokkaalla voimalla suureksi purskahtavan lehtimassan väri, se on kevät joka ei tyynny vaan työntyy vaikka pakkaseenkin jos siltä tuntuu, hetken lauhassa, se on ystävättärien väri, kun he tunnistavat toisensa kadun eri puolilta ja syöksyvät kaulailemaan. Se kuohuu, kasvaa, kiertyy auki, valtaa alaa, peittää, syvenee. (Ja kuvitelmissa, unissa, kun vihreä syvenee, muuttuu lehmuskuja ja hevoskastanjojen käsilehvästö lopulta tummemmaksi, ja elokuussa öiden pimentyessä ja vuoristoradan valojen syttyessä sinimusta lainehtii vetenä oksankärjissä kävelijöiden yllä.) Vaaleanvihreä asuntoo kiertyy kiertymistään auki, se on yhtä valoa tämän kellarin jälkeen. Timo kysyy, eikö sängyn voisi laittaa varjoseinälle, mutta vastustan miltei huutaen, kuten pääskyset. Ei! Eikä verhoja! Auringon on päästävä lakanoille!

Pehmeät arvot, helvetti niiden kanssa, jotka sanovat arvojani pehmeiksi. Mitä pehmeää siinä on, että poljen paukkupakkasillakin lihasvoimalla töihin ja takaisin aina kun kurkku ei ole kipeä, ja kyyneleet valuvat silmistä ja niistän rukkaseen ja pyörä nuljuu autojen sotkemalla lumella? Mitä pehmeää on siinä, etten katso televisiota enkä maksa siitä, että joku pitää eläimiä huonoissa oloissa, jonkin typerän statusoikkuni takia? Mitä hiton pehmeää siinä on, että koetan liikkua painovoimaa uhmaten siihen pisteeseen saakka, että jalkapohjani murtuu rasituksesta? Mitä pehmeää on siinä, että rakastan niin ehdottomasti, että palan loppuun? Tai etten osaa kieltää ystävyyttäni keltään? Tai että teen filosofiassa etiikkaa ja estetiikkaa, joissa juuri itse on asetuttava kritiikin silmään, yrittämään ja erehtymään? Mikä ihme pehmeys on tällaista?

Kävelen Kasarminkatua ylös ja katselen autoissaan liukuvia vaaleanvihreää työntyen. Kovat arvot, niin, raha, jolla ostetaan mukavuutta, kätevyyttä, näppäryyttä, ajattelemattomuutta. Auton sisällä on lämmin, tuuletin hyrisee, kovat arvot pehmentävät kädet ratilla valkeiksi ja pullaviksi. Kovat arvot nauravat television ääressä, sanovat toisia luusereiksi. Mitä kovaa siinä on, että pelkää niin kovasti, ettei elämä kanna, että rakentaa varmistellen kaiken, että sanoo opiskelleensa jotakin täysin kiinnostamatonta koska siitä saa rahaa varmasti, että pönkittää koko ajan selustaansa, ettei erehdy kertaakaan asettumaan altiiksi poikkeamaan joukosta kysymällä työpaikalla, eikö kahvinpuruille voitaisi ostaa biojätepönttö, tai ravintolassa, ettekö te ääliöt tiedä, miten hanhenmaksaa tuotetaan?

Muistan tytön yliopiston ruotsinkurssilta, hän sanoi käyvänsä kuntosalilla polkemassa kuntopyörää, ajoi kuntosalille viidesti viikossa omalla autolla. Samaan hengenvetoon hän valitti, kun Suomessa ei ole enää kunnon talvia. Hän ei nähnyt näiden asioiden välillä mitään yhteyttä. Kun kysyin, eikö hän ole koskaan tullut ajatelleeksi, että voisi pyöräillä yliopistolle, pyörä voisi seistä telineessä, ei tarvitsisi maksaa parkkiluolamaksuja eikä kuntosalimaksuja, hän sanoi, ettei se käy. Meikit voisivat levitä hikoillessa. Voi sinua, melkein sanoin, eivät miehet niin oleellisia ole. Mutten sanonut. Millä auktoriteetilla sen olisinkaan sanonut? Olenhan itsekin pilannut jalkani tanssitunneilla ja myöhemmin tolppakorkoisin kengin huojuessani, jotta jalkani olisivat pitkät ja hoikat, uskottavat. Ja tekikö se argumenteistani uskottavia?

Eipä kai, mutta ainakaan minua ei enää vaienneta makaamalla kanssani eikä pehmennetä halvoilla kohteliaisuuksilla, eikä argumentaationi siitä muunnu, jos satunkin olemaan bikineissä tai minihameessa. Olen käynyt kouluni ja oppinut. Ja edelleen näytän pieneltä metsänhengeltä, sellaiselta, joka astuu ulos hevoskastanjan rungosta aamuisin ja haukottelee eikä ole lainkaan pitkäsäärinen, punaiset tukat vähän takussa, saattaa niistää hihaan. Ei koskaan ajankohtainen eikä trendikäs, vaan väliaikaisesti ikuinen, ja äkkiä hihastaan Kiinan ja Intian hiilivoimalatilastot vetäisevä.

Pehmeys on sitä että itkee, mutta nousee. Että pystyy luomaan kuvan, jota kohti ponnistella, että jaksaa juosta kymmenenkin kilometriä hymyillen ja kepeän oloisesti. Pehmeys on esiliinan takana, äidillä on niin harvoin aikaa esiliinoa itsensä, yrittäjäkodissa ei koskaan tuoksu pullalta. Ei. Siellä joogataan puoli seitsemältä, sitten äiti häviää, tulee takaisin vasta kun on jo yö.

Joinain päivinä pehmeys raivostuttaa, joinain ei. Olen kyllästynyt siihen, että puolitutut valittavat minun kuulostavan blogissa kovemmalta ja ankarammalta kuin olen. He eivät ymmärrä, miten voin ajatella niin. Minä, joka hymyilen niin iloisesti ja olen aina huolissani, jos joku on väsynyt tai onneton. Etten saisi itse ikinä olla. Ei, kyllä saan. Mutta vain hetken. Sillä vaaleanvihreän on kierryttävä auki pyörryttävyyksiin saakka. Ihmisellä on yksi elämä. Se on elettävä alusta loppuun merkityksellisenä, silloinkin kun se tuntuu liialliselta.

Taidan siksi mennä päivätorkuille nyt kun alkaa hämärtää...

Hyvää naistenpäivää, vielä kerran. Olkoon pehmeys kanssasi.