Saunaa, cavaa, kirjastoa

Tulen saunassa ajatelleeksi, että ehkä sille, miksi naisten puolella ei synny suurta yhteisöllisyyttä ilman asiaa, joka pitää saada tehtyä yhdessä - yleisissä saunoissa tämmöistä ei tietenkään normaalisti esiinny - voi löytyä syy tavastamme solahtaa intiimiin. Kun kaksi ihmistä tai vaikka viisikin on intiimissä, siihen on paha mennä sivullisen kommentoimaan. Ainakin me puhumme eroistamme saunassa, kollegatar ja minä. Ilkikuristen runorallien tekijälläkin on sydän, joka riutuu erossa, ja heittelehtivä keho. Mitä, jos siihen joku tulisi sanomaan jotakin väliin?

Olen koettanut yleisessä saunassa yksin kylpiessäni monta kertaa mennä mukaan hieman hyvänpäiväisempään keskusteluun, mutta minut on tuijotettu ulos. Nainen ei koskaan saisi liikkua yksin, tai sitten pitäisi olla valmis myös vain istumaan yksin tyhjyyteen tuijottaen. (Miesseuraan kyllä yleensä pääsee, mutta siinä omat rasittavuutensa, joutuu kuuntelemaan nokintaa, en pidä sellaisesta. Joistakin miehistä tulee isommassa seurueessa sellaisia, että ne kuvittelevat naiseuden joksikin ammatiksi eettisine koodistoineen ja luokitteluperusteineen. Paitsi että saunassa miehet ovat mukavia. Ehkä he tarvitsevat tuollaisen lämpimän muodottoman tilan rentoutuakseen ja ymmärtääkseen, että naiset ovat ennen kaikkea eläimiä ja sitten ihmisiä, ja ainakin minä vielä enemmän ideologioiden skannaaja ja järjestäjä kuin sukupuolitettu olio?) Saunassa yksin istuminen tuntuu joka tapauksessa rienaukselta, vaikka muuten yksin viihdynkin. Pitäisi saada olla ainakin koira mukana, tai kirja, mutta kirjat eivät pidä saunomisesta. Kokeiltu on.

Niinpä ystävättären kanssa saunominen on luksusta. Alamme heti punoa eheyttäviä suunnitelmia, kuinka laajempia ja laajempia joukkoja raahattaisiin saunaan. Eronneisten naisten klubi, dodotytöt, kalliolaiset ystävättäret ja niin edelleen. Kun kopistelemme alakertaan, ystävätär yhyttää ystäviä, mukavanoloisia miehiä. Myöhemmin kuulen heidän menneen baareilemaan. Minä sen sijaan kipitän lunta kengänsuista sisäänpunkien (kiitos vaan Marimballe kevätpyryn toivottamisesta; älähän liioittele ensi kerralla, jookosta?) Franzéninkatua pitkin märkä pää punaisen neulebaskerin sisään sullottuna kotitalolle.

Pian saapuu hypnopolis-Mikko, joka saa kuin saakin ruuvit uppoamaan seinään. Ei se kyllä näytä hänellekään helppoa olevan. Koetan nyhtää hänestä mahdollisimman tarkat ohjeet seuraaviin hyllytoimenpiteisiin. Tänään ruuvannen lankut kiinni tukiin. Teoria on nyt hallussa, käytäntö jää vielä koeteltavaksi.

Yksi omituinen asia kyllä on. Mistä johtuu, että ihmiset tuovat minulle aina alkoholijuomia tullessaan remppaamaan? Onko oletus, että minun pitää kunnon remppajamppojen tapaan keikkua tukevasti nousussa joka illansuu? (Ei siinä mitään, minulta kysytään aina, haluanko juoda parit lasit. Vastaan aina kyllä, koska kyllähän minut sen verran hyvin tunnetaan, ettei kukaan uskaltaudu raahaamaan olutta vaan tarjolla on aina jotakin laadukkaampaa. Cava uppoaa aina, samoin vuosikertapunkut. Öh. Ehkä muut ovat vain tottuneet pämppäämään enemmän? Itse juon viiniä aika harvoin, tai siis, ennen join. Nyt minulle kannetaan sitä näemmä sammioittain. En halua kuulostaa epäkiitolliselta. Hyvin on maistunut. Mutta jännittävä kulttuurinen piirre.)

Maksullinen keittiöhylkeeni sentään ei tuo onneksi lahjoja, iltapäivien pelastus, hän vain nurisee värivalinnoistani, musiikkimaustani ja sen sellaisesta, vaikka olen tällä erää hänen työnantajansa. (En itse muista valittaneeni työnantajilleni tuollaisista seikoista.) Sen sijaan ne ihmiset, jotka ovat tarjoutuneet auttamaan ruuvien vääntelyssä, maalaamisessa ja sen sellaisessa, ja joille minun itse asiassa kai pitäisi osoittaa kiitollisuutta notkuvin tarjoilupöydin, mutta kun remontti on kesken, en voi tietenkään täyttää normaaleja standardejani tarjoilujen nyansseissa, enkä näissä olosuhteissa oikein tiedä miten muuten osoittaa kiitollisuutta kuin olemalla kiitollinen tuosta noin vain, salaattia muovikulhossa ja muovihaarukat, totta kai olen kiitollinen, pulassahan tässä muuten olisin, ne joille minin pitäisi jotenkin osoittaa kiitollisuutta, tuovatkin alkoholijuomia (ikään kuin olisivat minulle jotain velkaa siitä, että saavat väännellä ruuveja ja taloa maalia) ja sitten istumme lattialla ja hemmetti soikoon, iltapalailun lisäksi dokaamme ihan laadukkailla viineillä ja kuohuviineillä ja puhumme erojen kipeydestä tai jostakin hieman abstrahoidummasta kuten opiskelualan vaikutuksesta maailmankuvaan ja selitystapaan.

Mutta tänään on lauantai ja menen kirjastosta Käpylään hakemaan Nasun. Ihanaa, Nasususi. Ei alkoholijuomia, vaan koira. Vielä kaksi tuntia kirjastoa, sitten koirimista.

Yksi asiakkaista valittaa, että valot eivät ole päällä. Katselen kirjaston harmaata onkaloa hyllyriveineen ja sanon: "Tosiaan!" Kävelen valokaapille, mutta totean painikerivistöstä, että kyllä kaikki valot ovat kuin ovatkin päällä. Mutta kun tulen tiskille takaisin sanoakseni, että on kevät ja ulkona on jo vain niin kirkasta, asiakas on kadonnut hämäriin hyllyväleihin.

Vähän myöhemmin tulee punaposkinen, hengästynyt tyttö ja kysyy, saako kirjastossa poksauttaa skumppaa ja juoda lasilliset - hän on saanut artikkelin hienoon lehteen, ja he haluaisivat juhlistaa asiaa. Tietysti, huudahtelemme. Tietysti! Ei tämä mikään tiukkis poliisivaltio!

Työtoverillani ei tosin taida olla yhtään darra. Eikä minullakaan oikeastaan paha, koska söin juuri levyllisen tummaa suklaata. Sitä paitsi julkaisijatyttö tuo meille vastakorkatun cavapullon loput, jonka juomme teemukeistamme, hihitellen. Ihmiskunnan valo dokaa auringonläikässä skumppajämää. Luvassa leppoisaa palvelua sulkemisaikaan saakka. Olkoonkin, että ulkona on komea kevätlauantai, ei kirjastotyökään ole hassumpaa, kun skumppa virtaa. Vaikkakin sentti-, desilitroittain.

Maailma on ihana, lämminpehmeä villapusero.