Viiveen kanssa

Alan kieppua ja hihittää jo kolmen maissa, herättyäni eteisenlattialta päiväunilta Hylkeen soittoon. Tänään Viive! Suunnittelen ruokalistaa kauppakuitin takapuolelle kajalkynällä. Ja silti, kun selviän kaapittelusta ja olen pessyt ovet ja hankkinut imuriin uusia pölypusseja, ja seison Hakaniemen Smarketissa, luovun suunnitelmista. Viiveen kuuluu saada pähkinäperunakeittoa, jossa on sitruunaruohoa, inkivääriä, chiliä ja korianteria ja jeeraa, ja salaattia, jossa on romainea ja sitruunabasilikaa pohjana, ja iloisenpunaisia luomutomaatteja ja punaista paprikaa. Aprikoiden poimin koriin myös lampaanricottaa. Tänään joustetaan, tänään on ystävätärmässyt.

Juoksentelen asunnossa ympäriinsä ja tuikin suitsukkeita luomaan tunnelmaa. Kun ovikello soi, olen jo aivan kierroksissa. Ihanaa, jee. On niin pitkä aika siitä, että olen kokannut jollekulle, etenkään sellaiselle, jonka kanssa olemme etukäteen todenneet, että meissä on paljon samaa, vaikkemme niin hyvin tunnekaan. Samaa surua, herkkyyttä, ujoutta, samaa avoimuutta pöhköilyyn saakka. Ja tietenkin kuulumme eronneiden naisten klubiin. Halaus, tässä Lohi.

Viiveellä on kissakuumeen poikanen. Eikä aikaakaan, kun olemme päässeet yksimielisyyteen siitä, että Lohi menee muuton ajaksi Viiveen luokse hoitoon. Hän saa kokeilla kissatalouden pitämistä, eikä Lohta tarvitse varoa laatikoita roudatessa ja asuntoa Aasiasta palaavaa vuokraemäntääni varten tuuletellessa.

Istumme pöydän ääressä sivistyneesti viiniä siemaillen ja ruokaa sisäämme lappaen. Vaikka sitä voi olla vaikeaa uskoa, meillä molemmilla on selkeästi enemmän naurun kuin surun uurteita kasvoilla. On helppoa istua ja puhua, ei ole mitään sellaista, joka pitäisi tai pidättelisi puhetta. Voi olla täysin avoin ja silmäillä toisen ilmeitä suopeana ja uteliaana. Tällaista on toisinaan, kun tutustuu uuteen ihmiseen, josta tietää pitävänsä. Ne kerrat muistaa. Muistan kerran, jolloin teen Hassulle Tytölle merileväkääryleitä ja syömme liukkaita paakkuja ylistäen kevätmeren rantojen tuoksua.

Sitten Viive lähtee, pullollisen ja vatsantäydellisen ja yhden nuppineula greippi -teemukin jälkeen. Ja minun olisi nukahdettava, mutta tietenkin on ensin kuunneltava Leonard Cohenia, vaikka huomenna onkin oltava seitsemältä remontissa, jotta maali ehtii kuivua, ennen kuin kaapit kiinnitetään siihen osittain päälle. Huhtikuussa menemme löytökissojen taloon katselemaan kissoja, ehkä Tallinnan hylättyjen koirien tarhallekin jossain vaiheessa, viimeinkin on joku, joka haluaa myös sinne, joku toinen, jonka kanssa katsoa silmät suurina, kuinka ihminen jättää jälkeensä erilleen kasvaessa ja elämänmuutoksissa eläimiä.

Se kaikki saa niin surulliseksi.

Mutta ilo ei ole enää kaukana: enää oikeastaan viikko, viikonloppuna kaapit saadaan seinään, alkuviikosta saan huoneen maalattua, sitten muutto voi todenteolla alkaa. Ja kun istumme Viiveen kanssa pienen, kiikkerän keittiönpöydän ääressä pimeässä puolikellarissa, tajuan äkkiä konkreettisesti, että pian voin kutsua ystäväni kotiin, jonka eteinen on punainen ja jossa keittiönpöytänä on tiikkiviilua, jossa näkyy Tuomiokirkko ikkunasta ja jossa olo on pääskysen lentoon heittäytyvää epäröimättömyyttä.

Ja tuleeko tänä kesänä vastapäisen talon räystääseen lokin pesä? Seuraanko taas poikasten juoksua rännissä ja katonharjalla? Puhunko pyörryksiin siitä, moniko taittaa niskansa, yksikään ei taittanut, kaikki selvisivät hyvin. Taisin viimeksi olla emolintua huolestuneempi. Emolinnut antavat tulevaisuuspolkujen muotoutua, ne eivät tee perustuksia suunnitelluille ja budjetoiduille valtateille.

Olen turvassa niin kauan kuin väsyneen päivän illassa on ystävä, jonka kanssa voin puhua ja jonka ajatuksia voi kuunnella tarkkaavaisesti, sellaisinaan. Vain yksin kehitän neuroottisuuden nukuttuani liian vähän ja tehtyäni liikaa, hermoiltuani kymmenkertaisesti, syötyäni huonosti ja katkonaisesti. Mutta kun on ystävä, jonka kanssa voisin tanssia katua pitkin käsikynkkää - "ehkä hän pelkää, että alat tanssia julkisella paikalla", sanoo Viive eräästä ystävästä joka välttelee minun ja julkisten paikkojen yhdistelmää - kenenkään tuhahtamatta, jopa syötyäni keittoa liikaa, elämä äkkiä kantaa.

Ja me hihitämme, sillä selviämmehän me, ja maailma on aika absurdi paikka. Me vain jaamme kaiken, tuosta noin vain.

Kummallista, miten herkkä soitin mieli on. On ihmisiä, joiden kanssa sen vire on kujeellinen, ja niitä joille se tragedisoi, ja niitä jotka saavat sen laahaamaan puoli varttia jäljessä katse maassa. Ja sitten on näitä, joiden seurassa se avautuu täysin ja huomaa naururypyt. Maailma, jossa on pöytiä, joiden ääressä voidaan istua ja puhua pidäkkeettä, välillä reuhahtaa nauruun, ei ole yksinomaan kova paikka.