Peilineuroneita

Elämäni muuntuu oudoksi, tuntemattomaksi. Haalin remonttitarvikkeita, olen maalien pisamoima. Vesijuoksen väsymyksiin, en ehdi lukea blogeja. Hyvä, kun kirjoittaa. Koska remontti on väsyttävää, teen itselleni unikalterit. Ei tietokonetta kello kahdeksan jälkeen iltaisin, jotta uni tulee. Ja sehän tulee, kun tietokone ja päivävalolamppuni ovat kiinni. Herään aikaisin, kävelen puistossa lenkin Kasarmitorin Smarketiin ja takaisin, nuuhkin ilmaa. Soitan Kissalle enkä itke.

Kahden hyvin nukutun yön jälkeen unettomuus sivuoireineen alkaa kadota. Ei ole koko ajan nälkä, esimerkiksi.

Huomaan Damasiota aamiaisen myötä lukiessani, kuinka paljon enemmän kunnolla toimitettu tietoteos minua piristää fiktioon verrattuna. Riemastun löytäessäni peilineuronit. "Nämä neuronit voivat esittää yksilön aivoissa liikkeitä, jotka samat aivot näkevät toisessa yksilössä, ja lähettää signaaleja aisti- ja liikeratarakenteille siten, että vastaavat liikkeet joko 'nähdään' simuloituina (oma huom: omassa kehonkuvassa) tai ne se suorastaan toteutetaan." Kuinka monta kertaa olenkaan tanssitunnilla miettinyt, miksi suzuki-pedagogia on tehokkain. Tämä on vastaus. Ja miksi katsomo kiskaisee henkeä hädissään ja pingottaa alavatsalihaksensa tiukiksi, kun ballerina on liukastumaisillaan alastulossa.

En tiedä, mitä muut tanssitunneilla ja museoissa pohtivat, mutta minä mietin valtaosin esteettistä kokemusta kehollisena ja neurologisena tapahtumana. Ainakin sinne saakka, kun esteettinen kokemus alkaa tukea ryhtiäni ja teen kaiken ajattelematta, hehkuen riemua. En muista, olenko kirjoittanut tästä ennenkin, mutta toiston uhallakin: elämäni merkittävimpiä käännekohtia on ollut se, kun aloin tehdä ympäristöestetiikkaa. Äkkiä kokemusmaailmaani varten oli taustateoria, jota vastaan ja jonka sanallistusten puolesta saatoin kerätä todisteita tai johon saatoin loksauttaa kokemukseni ja miettiä, tekeekö teoria noille ilmiöille oikeutta. Toki valitsin teorian huolella, joten en ole pettynyt liikaa sen aukkoihin, vaan aika sopivissa määrin. Etsin jatkuvasti tilkkeitä tuon teoriani rakoihin. Ja mitä enemmän olen kiinnittänyt huomiota esteettisiin piirteisiin ja maailmaan sitoutumiseen, sitä akuutimmin havaitsen niiden pienetkin alut, sitä tarkemmaksi tulen maailmassa.

Olen taas Damasio-kierroksissa. Hänen kirjoittamastaan löytyy niin paljon tärkeitä asioita estetiikkaa ajatellen. Damasio viittaa A.D. Craigin tutkimuksiin ns. interoseptiivisesta aistista: "...täsmälleen sama alue, jonka sekä teoreettiset oletukset että funktionaaliset kuvaustutkimukset liittävät tunteisiin, osoittautuu myös todennäköisimmin tunteiden sisällön esittävien luokan vastaanottajiksi. Näitä ovat kiputiloihin, kehon lämpöön, punastumiseen, kutinaan, kutittamiseen, väristykseen, sisä- ja sukuelimiin liittyvät aistimukset, verisuonten ja muiden sisäelinten sileän lihaskudoksen tila, paikallinen pH, glukoosi, osmolaliteetti, tulehdusta aiheuttavien tekijöiden olemassaolo ja niin edelleen." Äkisti jotakin kolahtaa paikalleen. Minut on kotona opetettu tarkkailemaan kehotilaani akuutisti. Minulta ei ole kysytty, olenko onnellinen tai millaisia esteettisiä tuntemuksia koen, mutta minulta on kysytty, onko kylmä, onko kuuma, onko verensokeri matalalla, väsyttääkö, kutittaako. Olen jokseenkin akuutisti kehoani anturoiva ja lisäksi en tyydy tarkkailemaan vaan myös vaikutan. (En rankaise, vaan vaikutan. En usko rankaisemiseen. Se ei ole yhtä tehokasta ehdollistamista kuin palkitseminen ja sen vaikutus mielialaan on huonompi.) Luultavasti tämä johtuu kohonneesta diabetesriskistä: äiti on opettanut minut tarkkailemaan, etten sairastuisi kakkostyyppiin. Niinpä vastoin kaikkia odotuksia siitä, millaisissa kodeissa (akateemis-aktiivisissa, siis) kasvaa estetiikan kelaajia, minuun on viritetty esteettisen havaitsemisen perusasetukset ja taipumus huoltaa tätä järjestelmää jopa tietoisella tasolla. (Nähdäkseni kaikki keho-, rentoutus- ja meditaatiotekniikat voidaan lukea tällaisiksi huoltotoimenpiteiksi. Samoin kutittaminen, halailu ja sen sellaiset.)

Nyt pääsen pointsiin, jota olen lähestymässä. Tämä liittyy mieliala-asiaan. Damasio kirjoittaa: "...jos esimerkiksi valitaan positiivinen tunne, voidaan sanoa että mieli esittää enemmän kuin hyvinvointia. Mieli esittää myös hyvinajattelua. Liha toimii harmonisesti, tai niin mielemme ainakin sanoo, ja ajattelun voimamme ovat joko parhaimmillaan tai ne voidaan nostaa tälle tasolle. Vastaavalla tasolla surulliset tunteet eivät liity vain kehon sairauteen tai jatkamisen energian puutteeseen. Usein on kuse siitä, että tehoton ajatttelutapa on juuttunut muutamaan menetystä koskevaan ajatukseen." Ja mitä ajatteluun tulee, minä ainakin haluan mieluummin, että ajattelen täydellä teholla kuin että pyörin yhyy-byhyy-kehässä. Muistutan, että Damasio korostaa tunteiden tulevan kuvatuksi lähinnä tasolla, jossa aivot muodostavat kuvan kehon tilasta. Näin ollen ei ole yllättävää, että tunteisiin vaikuttaa verensokeritaso, liikunta, rentoutuneisuus (myös venyttelyllä saavutettu) tension vastakohtana, syke, verenpaine...

Ne ajatukset, joiden mukaan keho ja mieli olisivat jotenkin irralliset, istuvat huonosti neurobiologiaan ja -psykologiaan. Samoin ajatus, että mielialaa ei voisi kohentaa fyysisin toimenpitein. Ehkä tässä vaiheessa on hyvä nostaa esiin, kuinka jäin miettimään toissapäiväiseen merkintään tullutta kommenttia, että moraalini on ulkoaohjautuvaa. Suoraan sanottuna, en ymmärrä, mitä erityisen ulkoaohjautuvaa siinä on, että haluaa itsellään olevan hyvän olon, jolloin voi tehdä paremmin ja paremmalla mielellä asioita. Ja mitä tulee siihen, että moraali suuntautuu kohti muitakin kuin itseä, niin en voi muuta kuin todeta, että minun on vaikeaa kuvitella mitään sellaista, joka pyörii vain oman navan ympärillä, sanottavan moraaliseksi.

Ylipäänsä, ajatus, että olisi jokin moraalisen sfäärin itse ilman yhteisöä, on absurdi. Olen ennenkin viitannut primatologi deWaaliin, jolla on mielestäni selkein muotoilu tästä piirteestä: Käytäntöjen moraalisuutta arvioitaessa on keskeistä seurata, kuinka ne vaikuttavat koko yhteisöön. (Tällaisessa näkemyksessä tietenkin yhteisön rajanvedosta tulee keskeinen kysymys. Minusta se onkin keskeinen moraalinen kysymys nykyään. Tiedämme eläinten tuntoisuudesta riittävästi voidaksemme ajatella ne moraalisen huomiomme ansaitseviksi. Ainakin me länsimaiset kaupunkilaiset - meillä ON siihen varaa.) Itsekkyys tai altruismi määrittyy aina yhteisön hyvästä käsin, ei siitä, koetaanko teosta henkilökohtaista mielihyvää. Ja vaikka ystävällisyys ja anteliaisuus olisivat yksilölle pohjimmiltaan opittuja selviytymisstrategioita (ihmisapinoilla vastavuoroisuus on oletusarvo, jonka pettämisestä rankaistaan kernaasti jopa rankaisun haitatessa itseäkin) niitä voidaan kutsua altruistisiksi, sillä ne hyödyttävät yhteisöä laajemmin, eivät pelkkää toimijaa. Ilo toisten mielihyvästä yhteisellä aterialla on yhteisöllisesti kannattavampi strategia kuin ilo vain omasta mielihyvästä kaikki ruoka itse ahmiessa, toisten odottaessa ulkosalla maha kuristen.

(No, ehkä tuhlaan nyt argumentatiivista ruutiani ja aikaani ihmiseen, joka kirjoittaa, kuinka "me keksittiin ihan hauskoja itsemurhavitsejä masentuneen kaverin kanssa, mutta ne sit taas ei naurattaneet muita". En tiedä, olenko yksi tylsimyksistä, mutta minua eivät itsemurhaviestit, oikeat tai keksityt, naurata. Hyvänen aika, ei itsemurha ole mikään vitsi. Tuollainen on vain niin sairasta. Nimenomaan sairasta. Sellaista, joka tarttuu, tekee ympäristöstä vaikean kaikille ja joka on siksi jotenkin onnistuttava hoitamaan sekä henkilön itsensä että ympäristön onnellisuuden takia.)

Surullisinta asiassa tietenkin on, ettei kukaan valitse sairastuvansa mieleltään. Aivan kuten kukaan ei valitse sairastuvansa reumaan, kakkostyypin diabetekseen tai alzheimeriinkaan. Mutta mitä mielialasta vähitellen kehittyvään ja syventyvään mielen ongelmaan, merkitys- ja elintapaperäiseen masennukseen (joka, korostettakoon, on siis oma maallikkohypoteesini - tosin olen kyllä lukenut aiheesta jonkin verran) ja kakkostyypin diabetekseen tulee, niihin voi kaiken järjen mukaan vaikuttaa elintavoilla.

Rakastan Damasion Spinoza-kirjan lukemista, sillä hän käsittelee juuri niitä aiheita, joiden neuraalista perustaa tahdon syventää. Esimerkiksi hän kirjoittaa esteettisestä kokemuksesta: hän käy läpi mm. tutkimusta, jossa on kuvattu aivoja musiikin synnyttäessä niitä niskakarvojen pystyyn nousemisen, kalpenemisen ja kohoamisen tunteita, jotka varmasti ovat kaikille klassisen musiikin harrastajille tuttuja. No, nyt ne tunteidenkieltäjät, jotka ovat väittäneet, etteivät koe mitään tunteita tai tuntemuksia erityisesti pitämänsä musiikin parissa, voivat relata ja tunnustaa piilotetut fiilarinsa: niille on ihan neuraalinen perustansa, tiettyjen aivoalueiden aktiviteetin lisääntyminen. Eli ei mitään hävettävää tässä. Aivonne vain toimivat kuten niiden kuuluukin, ja minä ainakin olisin sellaisesta ihan vain iloinen.

Koska esteettisen kokemuksen selittäminen sitoutumisen estetiikan tai pragmatistisen estetiikan teorioiden kautta kuulostaa luonnontieteellisesti asennoituneiden korvissa usein melko hörhöltä, vaikkakin fenomenologisesti aika tarkalta ja kokemuksen kehittämisen kannalta hedelmälliseltä, olen onnellinen löytäessäni kohtia, jotka harsivat teoriaan neuraalista vuorikangasta. (Olenhan itsekin varsin luonnontieteellisesti asennoitunut, joten minuakin huvittaa toisinaan puhe kokemuksen kontinuumista, jossa objektit vasta syntyvät, kunnes muistutan itselleni, mikä tällaisen teorian motivaatio on: tarkastella maailmaa ja kulttuuria sellaisena kuin se ilmenee kokemuksessa ja tarjota kokemuksemme perustasta käsin selitys tieteelle, taiteelle, tuntemiselle ja niin edelleen. Sillä onhan toki totta sekin, että kokemus on se, mitä meillä on, ja että kokemukseemme on kumuloitunut paljon edellisten sukupolvien loistavia joskin välillä väärään vinkaavia keksintöjä - kuten kieli.)

Damasio kirjoittaa: "Kummallisella tavalla emotionaalisesti merkittävä esine aiheuttaa tunteen alussa olevan esineen. Niinpä kun puhumme emootion tai tunteen 'kohteesta', joudumme määrittämään ja selvittämään, mitä esinettä tarkoitamme. Loistavan merimaiseman näkeminen on emotionaalisesti merkittävä esine. Tämän merimaiseman t katsomisesta seuraava kehontila on todellinen alussa oleva esine t, joka tämän jälkeen aistitaan tuntevana tilana... yhtä tärkeää on, että aivoilla on suora keino vastata esineeseen, kun tunteet kehittyvät, koska alussa oleva esine on kehon sisällä, ei niinkään sen ulkopuolella. Aivot voivat vaikuttaa suoraan esineeseen, jota ne aistivat. Tämän ne voivat tehdä muuntamalla esineen tilaa tai muuttamalla siitä tulevia signaaleja. Alussa oleva esine yhtäältä, ja esineen aivoissa oleva kartta toisaalta, voivat vaikuttaa toisiinsa eräänlaisessa värähtelyprosessissa, jollaista ei ole esimerkiksi ulkoisen esineen aistimuksessa. Voit katsoa Picasson Guernicaa niin intensiivisesti kuin haluat ja niin kauan kuin haluta ja niin emotionaalisesti kuin haluat, mutta itse maalaukselle ei tapahdu mitään. (oma huomio: Dewey sanoisi tässä kohdin, että taideobjekti ei muutu, vaikka taideteos - koettu - muuttuu; tulee muistaa, että Deweylle taide ei ole taideobjektien vaan taideteosten kokoelma; taideobjektit ovat vain ikään kuin potentiaalista taidetta, jotka aktualisoituvat vasta kokemuksessa.) Luonnollisesti sitä koskevat ajatuksesi muuttuvat, mutta esine toivottavasti pysyy koskemattomana. Tunteessa taas itse esinettä voidaan muuttaa radikaalisti. Joissakin tapauksissa muutokset voivat olla sukua sille, että tarttuu siveltmieen ja tuoreeseen maaliin ja muuntaa maalausta. Toisin sanoen tunteet eivät ole vain passiivinen aistimus tai välähdys ajassa, eivätkä varsinkaan kun kyse on ilon ja surun tunteista. Hetki tällaisten tunteiden synnyn jälkeen, muutamien sekuntien tai minuuttien ajan, keho on luonteeltaaan miltei varmasti toistuvassa dynaamisessa toiminnassa, jota seuraa aistimuksen dynaaminen muuntelu. Aistimme muutosten sarjan. Aistimme vuorovaikutusta, ottamista ja antamista."

BINGO!

On heti pakko juosta gradun puolelle ja kerrata, mitä sieltä löytyy. "Objektit ja tapahtumat ovat kokemuksen osia siinä missä mekin. Intensiivisessä kokemuksessa katoaa tunne itsen, objektin ja tapahtuman erillisyydestä. Jaamme kokemuksen kokonaisuuden näihin osiin vain tilanteen ollessa niin problemaattinen, että meidän on pakko lakata toimimasta ja ottaa tilanteeseen etäisyyttä ongelman ratkaistaksemme... Esteettisen kokemuksen distinktiivinen piirre on se, että siinä ei esiinny itse-objekti –erottelua lainkaan. Kokemus onkin esteettinen siinä määrin kuin nämä vuorovaikutuksessa katoavat. Sitä ei luonnehdi erityinen pyyteettömyys vaan halun ja ajattelun ruumiillistuminen havaintokokemukseen – halu suuntautuu kokemuksen täyttymykseen. Koko ajan merkittävän kokemuksen kehittyessä sitä ohjaa selkeä tuntu säätelevästä, ei-diskursiivisesta kvaliteetista, joka tarjoaa tilanteessa merkityskontekstin. Vaikka tämä kvaliteetti on läsnä kaikessa kokemuksessa, se tunnistetaan eksplisiittisesti vain esteettisessä kokemuksessa. Niinpä esteettinen kokemus kykenee muita kokemuksia paremmin paljastamaan kokemuksen kasvun tai artikulaation prosessina, ja siten kyseenalaistamaan ja ylittämään ihmisen ja maailman erottavat dualismit... Esteettisellä kokemuksella on aina dramaattinen alkunsa, jossa kokemuksen mahdollisuuksien tuntu avautuu. Jotta kokemus voisi kehittyä tästä esteettisen kokonaisuuden mahdollisuuden tunnusta sen toteuttamiseen, kokijalla täytyy olla keinoja eritellä kokemuksen osien eroja ja ainutkertaisuutta sekä niiden suhdetta toisiinsa. Lisäksi erittely koetaan sen kehittelynä, mikä aluksi tunnettiin epämääräisesti. Vaikka juuri tunne sitoo itsen ja maailman tapahtumisen temporaaliseen ulottuvuuteen, tätä tunnetta ei tule sekoittaa kansanpsykologian nimettäviin tunteisiin. Pragmatisteille tunne ei ole hetkellinen, paikallistettava tuntemus, vaan kokemuksen kokonaisvaikutelma. Thomas Alexander identifioi tämän Dewey-tulkinnassaan vahvasti kehittyvän tapahtuman tunnettuun temporaalisuuteen: merkitysten paljastumisen synnyttämään järjestetyn rikkauden, tekstuurin, variaation ja monimutkaisuuden tuntuun. Kokemus alkaa toki emotionaalisesta kuohahduksesta (seizure), mutta Dewey tekee selkeän erottelun esteettisen mahdollistavan mykän, kontrolloimattoman kuohahduksen ja esteettisen todentavan, täysin kontrolloidun ja perustellun ilmaisevan eleen välille. Emotionaalinen kuohahdus merkitsee luontumusten estymisen ja ilmoittaa uudelleen sovittautumisen tarpeen: kyse on jännitteestä objektin ja vasteen välillä. Tajuamme, että käsillä on tilanne, josta voi kehittyä jotakin - Charles Morris onkin tiivistänyt Meadin teorian esteettisestä kokemuksesta fraasiin: täyttymyksen tunkeutuminen sitä edeltäviin aktin vaiheisiin. Jokaisella tilanteella on uniikki kokonaiskvaliteettinsa, sen kaikkia osia luonnehtii kvalitatiivinen ykseys. Tunnemme sen emotionaalisesti. Voimme tehdä erottelun kokonaisuuden osiin, mutta emme tunne osia samalla tavoin suoraan kuin kokonaisuutta. Esteettisessä havainnossa huomio liikkuu ja ensivaikutelmaa seuraa erittely. Huomion liikkuessa osat erottuvat taka-alan kokonaisuudesta. Huomion liikettä ohjaa kokonaisuuden kvalitatiivinen ykseys. Kokemus ei rajoitukaan samoihin rajoihin kuin sen objekti, vaan sillä on epämääräinen kokonaistausta. Oliot, objektit, ovat vain korostettuja pisteitä kokonaisuudessa, joka venyy horisonttiin saakka. Tämä sitova horisontti liikkuu kanssamme; aina löytyy uutta tarkennettavaa ja huomion ylittävää rajamaastoa: Näkökentässä on puu kivi juurellaan. Kiinnitämme katseen kiveen ja sitten sammaleeseen sen kyljessä, ehkä otamme mikroskoopin esiin tutkiaksemme piskuista jäkälää. Olipa näkymä valtava tai minimaalinen, koemme sen suuremman kokonaisuuden osana. Kuinka näkymäämme laajennammekin, aina on läsnä tuntu, ettei tässä ole vielä kaikki... Jokaisessa kokemuksen täyttymyksessä on aina jotain uutta; ihailu sisältää aina ihmetyksen elementin. "

(Jos sinun on vaikeaa ajatella esteettistä kokemusta, tai tuo sanapari tuo mieleesi lähinnä traumaattiset yritykset sanoa jostakin kirjasta jotakin järkevää, kehotan ajattelemaan rakastumista. Se on vuorovaikutteinen esteettinen maalailukokemus mitä parhaimmillaan ja estetiikkaa elävimmillään ja pelottavimmillaan. Ja rakastunut olet, varmasti, ainakin kerran elämässäsi.)

Minua on jo pitkään kiehtonut se seikka, kuinka muutaman rivin runo tai pieni taulu voi olla tulokulma kaikkeen kokemukseen, kuinka horisontti todella laajenee esteettisessä kokemuksessa, kuinka äkkiä parista rivistä tekstiä näkee, millaista elämä voisi olla. Jos tuo pragmatistinen estetiikka tuntuu vaikealta, selvennetään vielä lisää: Deweylle Guernica jonakin kokemusten ulkoisena viittauspisteenä on pelkkä mahdollisuus, abstraktio. Guernica taideteoksena ja toteutumana taasen on Guernica-kokemusten historiallinen kokoelma.

Minua huvittaa Damasion puheenparressa tietenkin se, että hän sanoo "itse maalaukselle". Se johtuu siitä, että käännän päässäni Damasiota Dewey-kielelle ja takaisin. Ja ajattelen: Damasio darling, neuroasioissa voit olla etevä, mutta kokemuksen selityksesi fenomenologinen akuuttius kyllä vähän klappaa. No, annetaan se anteeksi, sinulla on koulutuksesi... (Ja jos joku haluaisi kysyä, mitä filosofinen analyysi on, vastaisin: kääntämistä. Käännän Damasiota Deweylle, Deweya Damasiolle, Meadia Deweylle, Berleantia Deweylle ja takaisin, koetan sovittaa lankoja kudokseksi silmä tarkkana siitä, kenen luoma kieli lopulta olisi paras loimilangoiksi. Ja tietenkin on lisäksi koko ajan mietittävä sitä mahdollisuutta, että yhteensovittaminen vaatisi jonkin kokonaan uuden sanallistuksen, kenties veloenischin. Mutta veloenischissa on huonot puolensa: se käsitetään jatkuvasti väärin, sillä paha kyllä olen ainoa ihminen maailmassa, joka puhuu sitä äidinkielensä murteena.)

Damasio kirjoittaa häpeästä ja ylpeydestä ja niiden oireista kehon kantamisessa, enkä voi olla ajattelematta asiaa tanssijan kannalta ja kehon takaisinkytkentänä mielentilan kuvaukseen. Huomaatteko tekin, kuinka tanssitekniikoissa keho kannetaan ylpeänsäteilevänloistavasti, ei koskaan nöyristelevästi? (Tietenkin ailahduksia epätoivoon on, mutta pohjimmiltaan tanssissa keho ilmentää enemmän voitokkuutta. Tämä johtuu epäilemättä kahdesta seikasta: yleisö ei jaksaisi katsoa masentunutta laahustusta eikä tanssija treenata sellaista - se kävisi mielelle.) Toki ylpeydessäkin on sävyeroja, esimerkiksi flamencon jääräpäisen väkivaltaisen uhman sekä stepin tai afron seksistä lainatun voitokkuusjoustavuuden välillä. Jään miettimään, onko tietyissä piireissä vitsiksikin muodostunut kyvyttömyyteni tuntea häpeää ja syyllisyyttä ja muodostaa moraaliani niiden varaan (minun moraalini rakentuu ilolle, ystävyydelle, rakkaudelle ja ylpeydelle, hyveille, velvollisuuksien on oltava iloa kuten oikeuksienkin, ja kun ne eivät tuota iloa, on jotakin pahasti vialla; tällöin tarvitaan moraalin teoriaa eli etiikkaa ratkomaan pulmia ja opettamaan ilo) yksinkertaisesti seurausta pitkästä tanssiharrastuksesta, joka on opettanut kehoni oirehtimaan ylpeyttä, iloa ja loistoa silloinkin, kun sen kaiken järjen mukaan pitäisi ilmaista jotakin muuta, kuten eron hetkinä kai pitäisi? Kuljen katua niska pitkänä ja hymyilen ja tanssitunnilla viimeinenkin epäilys siitä, että rakkauteni olisi vahingollista kohteilleen, pyyhkiytyy pois ja jäljelle jää vain iloa ja halua lanata sitä maailmaan tasaiseksi kerrokseksi ja murustaa iloisesti pois kulttuurimme haitalliset, mieliä ja kehoja vahingoittavat piirteet.

Rivi riviltä, lyönti lyönniltä, hymy hymyltä ja niin edelleen.

Oletan, että seuraani hakeutuvan peilineuronit tuottavat hänessä kaukaisia kuvia tunteista, joita koen. Että hän tempautuu mukaan, ja että pian hihitämme. Kunpa olisin vähemmän empaattinen. Silloin voisin alkaa terapeutiksi. Mutta kokemuksesta tiedän, että suru kiskaisee minut helposti mukaansa, etten osaa olla huolestumatta. Surun neljäkymmentä viikkotuntia olisivat liikaa.

Se on tietenkin juuri mielen ongelmien tragedia: niitä ei kestetä ympäristössä kovinkaan hyvin, eikä yksilö voi tietenkään olla reagoimatta siihen, ettei häntä kestetä. Juuri siksi olisi niin tärkeää muotoilla yhteiskunnasta, kulttuurista, moraalisesta eetoksesta, työelämästä ja sosiaalisista käytännöistä sellaisia, jotka minimoisivat mielen ongelmien syntyedellytyksiä sen sijaan, että ne edistävät niiden ilmentymistä venyttämällä valveillaoloaikaa absurdisti myöhään yölle, vaativat ylityötunteja, jättävät toiset ilman mielekästä työtä (kaikki eivät ilmeisesti osaa tehdä sitä itselleen näin - minun elämäni mieli on pitkälti tämä kirjoittaminen tänne), nostavat statuksen ystävyyttä tärkeämmäksi tavoittelukohteeksi, korostavat häpeää ilon sijaan ja niin edelleen.