Vaivattomuudesta

Kun asiat alkavat luistaa, liukuu eteenpäin pinnistelemättä. Katukuilun sokeuttava valo iskee päin kasvoja, melkein hihittää. Lipsuu. Kulmasta ylöspäin, pojat kaari-ikkunan takana, vilkutan, luiskahdan sisään, komuan jalkoja puhtaaksi eteismattoon.

Istumme Kissan kanssa leveällä ikkunalaudalla valossa. Kissa ojentaa Dersu Uzalan ja kolmet aurinkolasit. Sovimme jatkavamme palstaviljelyä edelleen yhdessä ja yksin tuumin. Eihän se, että haluaa muokata maata, kitkeä ja korjata satoa yhdessä tarkoita, että meidän pitäisi sitoutua johonkin romanttiseen rakkauteen. "Mutta sinun pitää tänä kesänä tehdä muutakin kuin korjata pelkkää satoa", sanon tuikeasti, muistaen Margaret Atwoodin version pienestä kirjavasta kanasta kokoelmassa Good Bones. Atwoodin kana nimittäin, toisin kuin klassikkosadun kana, kutsuu kaikki leipäviljan viljelyyn osallistumattomat, jyvien jauhamisessa auttamattomat ja leivontaa karttaneet ystävät yhtä kaikki lämpimäisille. Sillä kana on kana on kana. Mutta päätän suhtautua avoimesti. Ehkä kitkemme siellä ensi kesänä Kissan uuden kanssa, jos Kissa itse ei ehdi. Spagettikurpitsoihin hän näkyy joka tapauksessa addiktoituneen.

Käyn läpi bileillan tapahtumia Kissan bileistälähdön jälkeen ja setvin siinä sivussa seuraavan kolumnin aihetta työtilakumppanille, filosofeja hänkin alunperin. Kuvaan, kuinka tanssin päkiäni rakoille. Huomaan käsieni viuhtovan ja solmivan näkymättömiä sukanvarpaita. Ja heti perään louskutusta ensi lauantaista, silloin tanssitaan taas. Kissaa huvittaa eronneiden naisten tiimimme. "Ja että se on sitten sama kuin Dodon kirjoittajapiiri", hän toteaa. "Eikä ole", protestoin. "Ei kaikki sieltä olleet bileissä. Ja Hurina ei ole meidän sapfisessa säpinäpiirissä ollenkaan! Hurina on eronnut ihan muuten vaan."

Sovittelen mustat jackieonassislasit silmille ja kiirehdin pistämättömän hyvällä tuulella ulos pärpätettyäni sen ajan, että lasin läpi leikkaava pölyinen valo on kuumentanut selän. Kiirehdin katuja ajatellen vatsan pitoa ja etiikkaa. Sitä, kuinka kirjoittamisessa on aina eettinen ulottuvuus, koska se, mikä on kerran sanallistettu, muokkaa tapahtuman muistamista ikävissä määrin. Metaforat tappavat ja pelastavat. On oltava tarkka. Joskus kirjoittaminen on niin vaivatonta, että huolestuttaa. Tekisi mieli sanoa seis, hei hei, mitähän seurauksia tällä on. Kirjoittaminen voi olla nauramistakin vaarallisempaa, kirjoitus usein leviää laajemmalle, meemaa tehokkaammin. Mistä ne kuvat tulevat? Asiat voi sanallistaa monin tavoin. Onneksi ne voi sanallistaa myös uudelleen, kuten erilaisissa talk cureen perustuvissa terapioissa. Mutta onko terapiaan ajautuvalle se jo liian myöhäistä, en osaa sanoa. Odotan huomisiltaa, jolloin Dersu-keskustelun jälkeen saan keskustella Qtean kanssa. Ajattelen puhua hänen kanssaan ainakin psykoanalyysista ja Pennebakerista.

Kun kiirehdin kirjastoon, vaivattomasti niinikään, luettuani sporassa Arsenjevin loistavaa kuvausta goldin eettisestä toiminnasta, on vielä aivan kirkasta. Mutta täällä istuessa ilta hämärtyy hitaasti. Sitten on melkein yö, käyn pilatestunnille, siellä tavoitteena on vaivattomuus, sulavuus. Minulle on näytetty naistenlehdestä tekstikappaletta, jossa liikuntaa tutkiva ihminen toteaa, että meidät kehotekniikkoja harjoittavat erottaa väkijoukosta helposti liikkeemme sulavuudesta ja vaivattomuudesta, virtaavuudesta. En osaa sanoa, en katsele väkijoukkoja professionaalisti. Mutta omassa liikkumisessa vaivattomuuden huomaa helposti. Kun jotakin liikettä tehdään ensimmäistä tai toista kertaa, meinaa kellahtaa kyljelle tai unohtaa hetkeksi pään asennon. Mutta jo parin kuukauden päästä miettii, mikä siinä kaikessa oli niin vaikeaa. Tottuu, luontuu, käy rennoksi, tekee ajatuksen voimalla, ei ponnistellen.

Kunpa joskus paikoillaan olemisesta tulisi vaivatonta. Ihmistä ei ole tehty istumaan sisätiloissa. Siinä olen goldin kanssa samaa mieltä. Koetan miettiä, mitä eettisiä seurauksia on tällaisella maailmanjärjestyksellä, jossa meitä opetetaan halpaan ja lyhytnäköiseen mukavuudentavoitteluun normaalina käytäntönä. Että me ihailemme vaikka mitä haitallista. Myöhään valvomista, roskaruoan pateettista mättämistä päivästä toiseen, näkemystä jonka mukaan toisen ihmisen voisi jotenkin omia, omassa autossa parin kilometrin matkan taittamista, sisätiloissa selkä ja niska jäykistyen istumista. Omalaatuista mukavuutta!

Kuka sitä oikeasti haluaa?

Kun voisi kävellä ja juosta, suhtautua intohimolla ja ilolla ainutkertaiseen elämäänsä. Ei sitä kukaan muu tule pistämään kuntoon. Se on tehtävä itse, valittava mitä haluaa, pyydettävä apua jos siltä tuntuu, oltava kärsivällinen ja katsottava kulman taakse. Tehtävä vaikeita liikkeitä ja siirtoja niin monta kertaa, että niistä tulee vaivattomuutta. Ettei tarvitse enää miettiä, tekeekö liikkeet jotenkin itseään vahingoittavasti, että vatsan tai ideologioiden pito on riittävä, ettei sitä tarvitse erikseen tarkistaa jokainen kerta, että se on jo painunut liikemuistiin tai yhdeksi maailmankuvan perusstruktuuriksi. (Struktuuri on vain hitaampaa muutosta kuin viuhe sen ympärillä.)