maanantai 20. maaliskuuta 2006

Hulluämmäfiilarit

En voi vaatia muita ymmärtämään itseäni, koska esimerkiksi tänään en itsekään ymmärrä.

Jo aamussa on absurditeettia. Olen niin vakuuttunut J:n vakuutuksista, että maalatessa pitää kuunnella musiikkia, että avaan viimein pahvirasian, jossa on Kissalta joululahjaksi saatu iPod. (Inhoan silmäpalko-nimeä.) Tökkään podin kiinni koneeseen. Ollaanhan sentään jo maaliskuun paremmalla puolella.

Palko latautuu ikuisuuden. Sillä välin suursiivoan Tähtitorninmäellä. Haluan, että edes toisessa kodissa on siistiä, remontin keskellähän ei ikinä ole. Koska minulla ei ole lattialuuttua, luuttuan keittiörätillä nelinkontin soittaen jälleen kerran flamencoa tahdittajana. Kesken kaiken vittuunnun sotkuun ja alan tunkea kaiken mahdollisen pesukoneeseen. Näin likainen pöytäliina, ei käy. Eikä huopa, eikä tyynyliina.

Helvetti, tahdon kliiniä!

Mies, joka on luvannut tehdä keittiöni, kaverin kaveri, soittaa. Sovimme tapaamisen. iPod ei ole edelleenkään valmis, joten lähden ilman musiikkia matkaan kävellen kaupungin valta-akselia kodistani toiseen. Keittiömies näyttää hylkeeltä enemmän kuin ikinä pystyisin itse, rantapallolla nenällä pyörienkään. Juotan hänelle edelliseltä illalta jääneen viinin loput ainoasta mukistani kuultuani hänen darrastaan, en jaksa nyt melankoliaa, olkoon mieluummin vähän nousussa ja leppoisa; istun lattialla polvillani ja piirtelen keittiötä.

Kaikki järjestyy. Saan hienon keittiön. Lekalla isketään väliseinää vähäsen murusiksi. Intoudun selittämään hajottamisen hienoutta. Mutta mittanauhaani, jossa lukee burda, emme löydä. Ehkä se on onnikin, koska mies saattaisi nauraa itsensä kipeäksi. Kerron kyllä jo varoittavana sanana, kuinka tein porausmerkit mustalla kajalkynälläni ennen J:n tuloa.

Soitan isälle ja Kissalle, joka on luvannut roudata. Isä ja äiti tulevat, heillä on oikeanlainen raksamitta. Mittaan keittokomeroa, sitten häädän vanhemmat tiehensä. Äiti hössöttää niin, että alkaa hermostuttaa, nimittäin.

Teippaan ovenkarmit ylitehokkaana, muovitan lattiat. Kellohan on vasta puoli kasi. Kyllähän tässä kerran vetäisee vessan ja eteisen. Avaan maalitölkin, sekoittelen, kaadan telomisalustalle, sivelen ensin kulmat. Värissä on jotakin kiehtovaa.

Sen työnimi on ollut tumma roosa, mutta mitä enemmän väsyn, ja mitä enemmän maalihöyryä hengitän, sitä oudompia mielleyhtymiä siitä syntyy. Ensiksi: hevoskastanja. Sitten: ruoste. Sitten: housuihin kovettunut kuukautisveri. Sitten: punasavinen keramiikka. Tuijotan pyörryttäen seinää tikkailla seisten, tela kädessä. Laskeudun alas. Asun keraamisessa talossa. Huimaa.

Kas, kellohan onkin jo kymmentä yli kaksitoista. Olen työntänyt mikroaaltouunin maalilta suojaan vaatekaappiin, joten syön jääkaapista löytyneet kaksi kylmää wrapleipää sellaisinaan ilman päällisiä. Ja sitten neljä omenaa. Ja päärynän. Ja soijajugurtin. Ja lopuksi äidin tuoman pussillisen auringonkukansiemeniä. Kokonaan.

Seison ja tuijotan eteistä viimeisiä siemeniä näreksien. Nostan ruostunutta seinääni vasten pähkinäpuisen väriseksi petsatun hyllyn. Sen vieressä kastanja näyttääkin äkkiä ripulipaskan väriseltä. Purskahdan itkuun ja parun aikani, kättä kivistää, en tajua laskea hyllyä maahan. Ja minun maailmani kun piti olla Torkkelinmäen värinen! Tämä on Madridia, tämä.

Toivottavasti minusta ei tule niin lihavaa turilasta kuin Pedro Almodovarista, pälähtää päähäni väsymyksessä. Alkaa naurattaa. Istun lattialla, nauran niin että silmistä vihmoo vettä. Itkennauran väsymyksestä, oikea käsi on lähestulkoon tunnoton ja eteiseni kuivuneen kuukautisveren värinen. Rautaoksidia, tietysti. Veri, keramiikka, ruoste. Samaahan ne ovat. Rautaoksidia... enkö onnistukin kaikista mahdollisista väreistä poimimaan tämän. Hulluämmä, vihjaan itselleni, olet ruosteessa, vanha tyttö.

Katsahdan seiniä ympärilläni. Ei paha, mutta vanhemmat kyllä saavat nyt raivarin. Olen jo sen verran vanha, etten jaksa olla iloinen sellaisesta, ainoastaan väsynyt asioiden mutkistumisesta ja nalkutuksesta. Äiti sanoo: "Ooohooo, tämäpä on... intensiivinen." Se on yritys suhtautua positiivisesti. Isä on rehellisesti pitkin hampain. Vanhemmat maalaavat kaiken valkoisella. Heille taitettu valkoinen on jo eksentrismiä.

Hihitän kaoottisena keränä eteiseni lattialla. Tummaroosa, joo joo. Sitten niistän housunlahkeeseen ja nauran vielä lisää. Hemmetti, remontointi on todella absurdia. Jäisin nauramaan vielä lisää, mutta kaikki ruoka on syöty. Pyöräillessäni hevoskastanjakukkulalta - päässäni tämä muuntuu nyt sitten kai ikuisesti myös kuivuneen kuukautisveren, ruosteen ja keramiikan kukkulaksi - lehmuskukkulalle laulan kovaan ääneen Madonnan Express yourselfia.

Älä vain kysy, miksi. Tänään on hulluämmäpäivä.

6 kommenttia:

Viila kirjoitti...

You shall not worry, itse tehty on aina itse tehty. Kummallisen mukavaa onnistumisen hykertelyä se kuitenkin välillä herättää. Mikäli ei kuitenkaan riittävästi, niin ainahan voi maalata uudelleen...

Mikko kirjoitti...

Päivä oli varmasti tuskallinen, mutta kirjoitus kepeä. Yritin joskus kirkastaa keittiötäni keltaisella. Siitä tuli hailakka. Se jäi pian murretun valkoisen alle. Ei väärä maali niin vaarallista ole. Joko siihen tottuu tai sen maalaa yli.

Anonymous kirjoitti...

Hmmm... vähän ylikierroksilla taas toimitaan. Anna maalin kuivua, ja makustele sitten miltä mallailee. Ihan kuin elämässä muutenkin voi.

Oola kirjoitti...

Samanlaiselta tuntui vuosi sitten, kun muutin nykyiseen asuntooni ja oli kk aikaa rempata. Hauskaa oli, mutta välillä sitä vaan katsoi remonttipöly/roskalinnakkeen yli ja nieli kyyneleitä.
Kaunista ja omannäköistä tuli.
...Nyt pitääkin taas muuttaa. :P
Unelmakämppä hakusessa.

Petja Jäppinen kirjoitti...

Setä huomasi juuri, että edellisestä permanentista on aikaa 23 vuotta.

minh kirjoitti...

Minä otin kerran permanentin. Ensimmäisenä iltana baarissa kuulin, että näytän meksikolaiselta huoralta. Se oli sellainen vyötärölle asti ulottuva korkkiruuvimassa. Onneksi siitä ei ole yhtään kuvaa jäljellä. Kun tyvestä alkoi kasvaa oma piikkisuora aasialaishiukseni, ei näyttänyt kovin kivalta. Jos sinulla on yhtään samanlaisia taipumuksia, älä ota permanenttia!
-minh-