Lähtee matkalle

Herään omia aikojani, aurinkoon. Istun sängyssäni, paijaan kollia. Nojaan takaraivoani seinään. Ystävätär kirjoittaa rohkaisevasti, tietokone on sylissäni, luen siitä terveisiä Keski-Euroopasta.

On kummallista, kuinka hyvin ystävätär minut ymmärtää. Tosin moni eronnut ihminen on sanonut samaa: heistä oli tuntunut, että tukehdun, että nuupotan, että olen vähän nestehukassa. Mutta parisuhteessa elävää ei aleta elvyttää. Niin se vain menee. Ajatellaan: ei näy mustelmia, ei ruhjeita, ei epäilyttäviä luuvaurioita, ei irronneita hampaita, monta vuotta yhdessä, se vain kuormittaa itseään liikaa sillä ja tällä ja tuolla, sillähän on onnellinen suhde, tuo on varmasti sitä, mitä se tahtoo. (Ja muistan mitä Kissa sanoi edeltäneestä suhteestani. Että oli kuvitellut, että halusin tulla kohdelluksi sillä tavalla, karkeasti ja hieman misogyynisesti. Ehkä suhteissa sitä vain on sokea vaihtoehdoille. Sitä varovaisemmin sellaiseen kannattaa ryhtyä.)

Unohdin moneksi vuodeksi, millainen olen ollut. Ja millainen olen taas, elementissäni. Se, joka pakkaa laukun monta päivää etukäteen eikä saa malttamattomuudeltaan unta. Mutta joka ei silti perehdy etukäteen nähtävyyksiin ja historiaan vaan haluaa tuiskahtaa keskelle tapahtumia vielä hiukan suihkunkosteana ja hämmästyneesti hymyillen, kuulla legendat suullisen tradition kautta, ei opaskirjasista. Sillä tavoin tulee kutsutuksi koteihin. Ja kodit, ne ovat perversioni, esineiden järjestykset lipastoilla, hyllytysjärjestys kirjoissa - kunnon bibliofiilin järjestys on aina sekava, aukkoinen ja kumuloituva - millaisia valokuvia on, mustavalkoisiako, onko sukukuvia, millainen teekannu, mitkä kasvit, muotikeikari Phalaenopsisko vai kenties purppurajuoru.

Olen aika hyvä kutsumaan itseni koteihin. Tai oikeastaan, asettumaan tilaan niin klovnimaisesti ja eksyksissä, että ihmisistä ajatus ei kai tunnu erityisen pelottavalta. Ja mitä pelottavaa siinä olisikaan, että joku hypähtelee huoneesta toiseen ja katselee tarkasti ja välillä kääntyy kutsujaan päin ja hymyilee ujosti ikään kuin tietäisi enemmän kuin esineiden pinnat.

Eräässä kodissa kissan nimi on Serafino ja koiran Camilla. Serafino istuu persikkapuussa, Camilla ynisee kun sitä rapsutetaan.

Laukkuni seisoo pakattuna eteisessä. Lähden matkalle. Kun lähden matkalle ensimmäistä kertaa yksin, olen kuuden vanha. Väline on lentokone, matkaan sillä Keski-Suomeen. Sinisen merimiestakkini kaulukseen on kiinnitetty saatelappu, jota häpeän kuollakseni. Aivan kuin en osaisi itsekin! Siinä iässä minulla on aavistus, että aikuiset ovat itse asiassa paljon enemmän hukassa. Olen oikeassa. Aikuiset hössöttävät ja kuvittelevat. Minä vain menen. (Kissa joka sanoo, että pakenen aikuisuutta, on oikeassa. Mutta en pakene sitä tavanomaisin törttöilyin vaan aivan toisella tapaa - - minulla ei ole tälle vielä nimeä, paitsi ehkä kokemuslähtöinen jäsentäminen tai etiikka.)

Kengät narisevat vähän lentoaseman lattialla. Saattajanainen haisee väärältä. Hän tahtoo pitää kädestäni, ja koetan perustella hänelle, miksi seuraamiseeni voi luottaa kädestä pitämättäkin. Vaikka perustelu on hyvä, ote kädestä ei hellitä. Seuraan raivo sisällä myllertäen.

Jälkeenpäin äiti sanoo, että sinä hetkenä hän tajusi, millainen olen. Että katson suoraan silmiin, se on ensimmäinen kerta kun hän kokee oman tutkivan ja toiseen täysin keskittyvän skannerinsa itseensä, omaan olemiseensa, suunnattuna, katson rävähtämättä ja tuntuu siltä, että näen kaiken sen huolen, vaikka eihän lapsi sellaista voisi ymmärtää. (Minäkin muistan sen katseen. Äidin kasvojen hätäännys sieppaa huomioni täysin, on enää nuo kasvot, nuo silmät, jotka pyytävät jäämään, vaikka itse asiassa loma toisaalla on äidin idea. Koetan tunnustella, mitä tapahtuu, jos lähden, mitä, jos jään. Äiti ei tiedä kummastakaan mitään. Sitten palaan takaisin, hymyilen ja sanon: "Hyvin se menee.") Tutkivan tuijotuksen, hymyn ja "Hyvin se menee" -repliikin jälkeen käännyn kannoillani ja marssin saattajanaisen luo. En tahdo tarttua häntä kädestä, mutta käteni kaapataan tottuneeseen otteeseen. (Vuoristorata nytkähtää piirun ylöspäin. Kun koko mäki on noustu, näkyy miltei koko kaupunki - mistä tällainen kuva tulee tähän?) Äiti odottaa, että kääntyisin, tai että alkaisin itkeä, minähän itken helposti, tai että edes jokin näyttäisi, etten tahdo mennä.

Mutta ei, marssin porttien läpi toraillen kuuluvasti siitä, saako kädestäni pitää kiinni. "Osaan kävellä itse ja sano vaan mikä portti se on, olen lentänyt ennenkin ja osaan kyllä lukea", on viimeinen, mitä äiti minusta kuulee. Illalla kukaan ei soita, eikä sitä seuraavana iltana. Kun äiti lopulta soittaa, olen puhelimessa raivoissani. Miten niin olisi jokin hätä? Ainoa hätä oli se typerä nainen, joka roikkui liepeissä.

Ymmärrettävää siis, että olen lähtöaamuna hyväntuulinen ja viheltelen kilpaa teepannun kanssa. Enhän toki mene pitkäksi aikaa enkä kauas, mutta kuitenkin. Lataan kameran akkua, hörpin mateeta, tiskit on tiskattu, Lohelle nostettu ekstraruokaa ja -juomaa, kukat kasteltu. Palaan takaisin töihin ja tanssimaan lauantaiksi. Mutta kahden päivän ajan saatan olla incognito punaisessa takissani.

Ehkä lähetän sinulle postikortin. Mutta jos en lähettäisikään, tiedä, että kaikki on hyvin. Jalassani on kestävät keltaiset maihinnousukenkäni, päällä punainen takki, laukussa kirja eettisestä nanaista. Mikä hätä tässä, ei, ei todellakaan. Katselen taas jokea ja tuomiokirkkoa ja saan puhua ja vaieta. Olla yksin vieraassa kaupungissa, ajatella. Jos paistaa, kuljen jackieonassislasit silmillä etten säikäytä ihmisiä tutkivalla katseellani.