Vaikeista asioista

Ovikello soi, avaan oven. Hämmästyn Kissan valtavaa kokoa. Olen unohtanut, kuinka jättiläismäinen hän on. Kuinka ilmeetön ja rauhallinen. Kuinka hän puhuu moottoritiellä puhelimeen ja mainitsee olevansa aamutelevisiossa, puhuu presareista ja joistain muista, joista en edes ymmärrä, mistä on kyse.

Istun viereisellä penkillä lamaantuneena, tajuan taas kerran, miksi minun oli mahdotonta uskoa, että tuo mies olisi saattanut rakastaa minua. Hän on yksinkertaisesti toisella tasolla. Hän ajaa yhteisiä asioita, hänellä ei ole koskaan vaikeaa, hän saa seksiä kun haluaa. Ihmiset sanovat: "Niin komea ja niin miellyttävä. En ymmärrä, miksi lähdit."

Yleensä en ymmärrä itsekään. Kaikki on sanallistettavissa helposti: lähdin, koska aloin yhdeksän ja puolen vuoden jälkeen olla väsynyt kertomaan tarinaa, että olin hänestä ihmeellinen, kun ei hänellä ollut kuitenkaan aikaa, ei yhtään parituntista koko edellisenä kesänä Suomenlinnan piknikkiin tai kitkemään kasvimaalle kanssani tai kävelemään pitkää lenkkiä koirien kanssa, ja äkkiä keskellä yksinäisyyttäni näin, että muut miehet ovat miehiä, eivät vain ihmisiä. Ja kun aloin nähdä muut miehet, tajusin, että jotakin on vialla, en halunnut pilata siihen asti täysin sitoutunutta suhdetta millään seikkailulla.

Lähdin, kun tajusin, etten tiennyt, voisiko minuun enää luottaa ajatusten tasolla. Koska ajatuksia ei voi muuttaa, oli suhde lopetettava.

"Sinä olet hullu", sanoo ystävätär suoraan. "Minulla ei ole ikinä ollut suhdetta, jossa en olisi halunnut muita miehiä samaan aikaan. Olisit vain ollut tuossa suhteessa." Hän voi sanoa siten vain siksi, että hänellä ei ole ollut sellaista suhdetta. Hän sanoo myös, että ei kulu kauan, ennen kuin Kissalla on toinen. Siinä hän on tietysti oikeassa.

Mikä saa minut ajattelemaan, että hän ymmärtää entistä miestäni paremmin kuin minä. Sillä ehkä Kissallakaan ei ole ollut sellaista suhdetta, jossa hän ei olisi halunnut muita. Ehkä se suhde oli vain minulla. Kuinka tehokkaasti nujersinkaan kaikki viehätyksenalut vuosikaudet, huiskaisin ne merkityksettöminä sivuun. Ja olin varma, ettei niitä ollut ollenkaan. Ne ovat nousseet pintaan vasta nyt, ja olen tutkinut niitä hämmentyneenä. En tiedä sitäkään, lukittauduinko kotiin ja koiran talutusremmiin siinä määrin sen takia, etten joutuisi tekemään tuota energiaavievää torjuntatyötä, koska en vain näkisi miehiä. En näkisi miehiä, miehiä ei olisi, moraalinen koherenssi taattu.

Kun meitä haastatellaan, ja on vielä kesä, ja kaikki on vielä ikään kuin hyvin, kumpikin myöntää, että toisen uskottomuuden antaisi anteeksi. Haastattelija ei kysy omasta uskottomuudesta, etenkään ajatuksen tasolla. Enkä silloin osaisi vielä vastatakaan. Nyt osaisin: Ei, sitä en voisi antaa anteeksi. Toiselle antaisin, itselleni en. Moraali kulkee sillä tavalla, se on kaikkein eniten kuristuspanta omassa kaulassa. Moralismi tuijottaa muita, moraali keskittyy itseen.

Itken uneen, koska en ymmärrä, että asun yksin enkä saa rakastaa ketään, jota voisin. Tällä hetkellä en kai voi rakastaa kuin entistä miestäni, mutta se on mahdotonta. Hänellähän on jo uusi nainen, samanlainen kuin hän itse: suuri, pystyvä, joukkuepelaaja, televisiossa suvereenisti replikoiva asiantuntija. En ymmärrä, miksi ihmisistä heidän suhteensa on yllättävä. Heillä on hyvin samanlainen käsialakin. Huomasin sen taannoin eräästä kirjasesta, ja nyökkäsin mietteliäästi itselleni: no niin, tyttöseni, tällainen on maailma, sen kuvittelee sujuvan näin ja näin, mutta se sujuukin toisella tapaa.

Sillä kun Kissa lukee käsialaani ensimmäisiä kertoja, hän valittaa, ettei siitä saa selvää. Sitten myöhemmin hän ilmoittaa, että on pinnallista, että olen jossain vaiheessa vihannut käsialaani. Hänellä on aina ollut tärkeämpää ajateltavaa kuin se, miltä hän vaikuttaa toisten silmissä. Tietenkin juuri tuo täydellinen epävarmuuden puute tekee hänestä niin ihanteellisen rakastuttavan ja rakastettavan jollekulle yhtä epävarmalle kuin minä.

Kuuntelen, miten Kissa puhuu puhelimeen römeällä äänellä presareista. Koetan pysyä koossa, mutta ei siitä tule yhtään mitään. Parun. En ole oikein pystynyt puhumaan, mutta nyt kaikki tärkeä taitaa tulla sanottua. Kuinka mikään ei tunnu enää miltään, on vain hetkien estetiikkaa, onnettoman ihmisen harhailua, kuinka en pysty rakastamaan muita.

"Sellaista se on. Kyllä säkin veit musta aikamoisen palasen mukaasi. Se on tosi omituista: sellaista kadotettua aikaa, jota ei voi saada takaisin", sanoo Kissa ja ojentaa nenäliinapaketin. Kirottu pääni laittaa Leevi & the Leavingsia levylautaselle, olen elävä parodia, en ole pystynyt lakkaamaan yhdenkään miehen rakastamista tähän ikään mennessä. Miksen osaa irtautua rakkaudesta? Miten se tehdään? Miksei se koskaan haalistu? Suru haalistuu, mutta rakastaminen ei.

Se käy päivä päivältä tuskallisemmaksi ja kierommaksi, nuijii ilkeästi nyrkein joka tapaamisella. Pahinta on se, että olen itse ollut se, joka lähtee. Joka ei osannut uskoa siihen, että voisi tehdä toisen onnelliseksi ongelmitta. Minusta kasvaa solmu. Kun tapaan jonkun mukavan, ajattelen ensimmäiseksi: tuota en haluaisi satuttaa, ja onnistuisin kuitenkin. Kun tapaan jonkun, joka kohtelee minua huonosti, ajattelen: no, tämän olen epäilemättä ansainnutkin, koska olen niin hölmö. Ja vakuutan kirkkaasti ja selkeästi, että ei, et sinä minua satuta. Katsos, minua on vaikeaa satuttaa. Minulla ei ole oikeudenmukaisen maailman hypoteesia.

Mikä on tietenkin totta. Mutta ei se poissulje surua.

Millaista onkaan kulkea katuja kroonisen yksin. Ettei kukaan pidä kädestä, ettei voi hypellä ja osoitella asioita, tai kotona, huikata, otatko sinäkin teetä. Kun isä ja Kissa jättävät minut pesukoneineni ja pakastimineni asuntoon, solahdan itkuun. On ilta, ei siis pidä huolestua. Ja olen istunut Kissan kanssa autossa kahden ja toivonut vuoroin, että hän sanoisi, Orava, herää, se on pahaa unta, kuten silloin ennen, kun näen pahaa unta ja herään itkienhuutaen sitä, ettei hän rakasta minua unessa ja hän rauhoittaa minut nopeasti, se on vain unta, ja vuoroin, että hän yksinkertaisesti tappaisi minut siihen paikkaan, koska on niin paha olla. Ja kun ajan pyörällä taas Pitkääsiltaa, jokailtainen kuva, enkä ymmärrä, mitä on tapahtumassa, ja kuka tämä on, jonka sisällä on näin valtava tuska, ja miksi tämä kaikki ei ole jo ohi, ajattelen hetken ajan sitäkin, että minun pitäisi olla kiitollinen siitä mitä olen kokenut, mutta en pysty, sillä kadun omaa moraalista jääräpäisyyttäni. Sitä voisi kutsua myös tyhmyydeksi.

Enkä ymmärrä, miksi elämä kulkee sillä tavalla, että lakkaan pelkäämästä pimeää ja lakkaan pelkäämästä kellareita sillä siunaamalla, kun lähden suhteesta, jossa olen ollut onnellisempi kuin ikinä sitä ennen tai, kuten oletan, voisin olla sen jälkeen. Että kuvittelen, että jotain on ratkeamassa, että olen tehnyt oikean ratkaisun, kun sitten kuitenkin silkka entisen mieheni läsnäolo saa minut niin sekaisin, että en saa nukuttua, vaikka kuinka pitäisi. Ja että kun tajuan, että ratkaisut eivät ole oikeita eivätkä vääriä, tuottavatpa vain erilaisia seurauksia, ja että tämän ratkaisuni seuraukset ovat pelottavia, kurjia ja heittävät minut takaisin ajatuksiin, joista luulin jo päässeeni kauan sitten, vaikka pari pelkoa olenkin menettänyt, että siinä vaiheessa on liian myöhäistä jo, liian myöhäistä sanoa, että kaikki kääntyy vielä hyväksi.

Että mitään takaisinkelausnappia ei ole. Että vaikeat asiat ovat vaikeita. Että oikeita ratkaisuja ei ole. Että kaikki yritykset moraaliseen koherenssiin ovat tuhoontuomittuja. Niin että kun pyydän vääntämään musiikin lujemmalle, koska en ole enää vakava ja vakavastiotettava, vaan aion taas tanssia päkiät rakoille oujee, se on silkkaa tuskaa. Ja että kun hymyilen, olen hetkellisestä aidosta huvituksesta toivuttuani taas mietteliäs. Minua vaivaa se, etten pysty enää samastumaan Edith Piafiin tämän pullistuessa valtavaksi äänikuplaksi Non, je Ne Regrette Rien, koska totisesti minua kaduttaa tämä kaikki. Kaduttaa se, etten saanut lopulta pahalta ololtani ruokaa alas tai nukuttua, että hermostuin siitä ja pakenin, että en ikinä saanut Kissaa rakastamaan itseäni sillä tavalla, että hän olisi vain hakenut minut täältä nukkumosta pois päättäväisesti ja sanonut, että nyt tuo pelleily loppuu, ettei hänestä se, mitä hän minussa menetti, ole mitään niin erityistä, että se vaatisi suruajan.

Siinä hän on tietenkin oikeassa. Ystävänä saatan olla erityinen, mutta tuskin puolisona. Itse asiassa hän höpöttää autossa ajaessamme kulttuurisista malleista ja siitä, kuinka vahingollista on joutua nukkumaan öitään yksin. En tiedä, onko kyseessä jokin vihjaus sen suuntaan, että minun olisi hankittava uusi mies ja lakattava jankuttamasta, etten tajua, miten edetä. Ja Kissa vain puhuu ja puhuu siitä, kuinka kulttuuriset mallit ovat yhdessä sukupolvessa muuttuneet tunnistamattomiksi ja kuinka kaikki oireilevat tätä.

Enkä saa edes ryhdistäydyttyä ja kysyttyä, mitkä ihmeen kulttuuriset mallit. Nekö, jotka saivat minut uskomaan, että puolisoiden pitäisi viettää aikaakin keskenään? Vai ne, jotka estivät minua nukkumasta lähtöä edeltäneinä viikkoina? Vai ne, joiden takia hänestä oli säällisempää elättää minut työttömänä kuin katsella minua kulkemassa siivousduuniin? Vai ne, jotka saivat minut ahdistumaan edellisestä enemmän kuin siivousduunista? Vai ne, jotka estivät häntä mainitsemasta uudesta suhteestaan ensimmäiseen kuukauteen?

Ei, en pysty kysymään mitään, koska itku on kutistanut minut pieneksi parkuvaksi mytyksi. Eikä se jätä minua rauhaan. En tiedä vielä, kuinka aion selvitä pesänjaosta, joka odottaa heti muuton selvittyä. Ajatuskin hyytää. Ehkä otan yhdessä kerätyt villivadelmat pakastimesta ja kuivatut mustatorvisienet ja loputkin Platonin teokset kolmososan lisäksi. Ja lastenkirjat, Andersenin ja Grimmin kootut sadut. Itse tekemäni keramiikan, ne loputkin. Ja muutaman rakkaan mukin, ja Lontoosta siellä asuessani ostamani lusikat, haarukat ja veitset. Kaktukset. Pelargonit.

Mutta musiikkia en voi ottaa, en pysty kuulemaan sitä enää. Ja jokin minussa panee vastaan sitäkin ajatusta, että ottaisin sen patjan, jolla Kissa on maannut uutensa kanssa. Pakkohan minun on se tietysti ottaa, koska Kissan uusi on aivan liian suuri ja painava tuolle patjalle, joka on kevyintä painoluokkaa. Ja sitten: mitä tapahtuu kirjatuelle, jonka Kissa toi Madridista? Pystynkö ottamaan sen? Miksi minua itkettää joka ikinen kerta, kun näen äidin luona ne sinisiksi maalatut kuivatut artisokat, jotka Kissa toi varovasti Madridista saakka jouluksi äidille, kun näin ne viimeisenä iltana siellä, juuri ennen lähtöä, ja kauppa oli kiinni, ja voihkaisin: "Voi ei, nuo olisivat juuri äidille jouluksi!" ja sitten hän toi ne varoen, eikä yksikään mennyt rikki junissa läpi Euroopan? Mitä itkemistä siinä on, että joku on ollut hyvä?

Olisi kai opittava sanomaan: tämä nyt meni näin, ei niin täydellisesti, mutta olen itseeni tyytyväinen ja keskityn seuraavaan, ajattelen hyvää, ajattelen positiivisesti. Siihen pystyy melko hyvin niin kauan kunnes joutuu autoon täydellisen epäonnistumisensa kohteen kanssa ja särkyy aivan pieneksi säläksi, josta on vaikeaa sanoa mitään tähdellistä.