Kirkkaudesta

Ikkunan likaisuutta ei hahmota, ennen kuin viereinen on pesty. Silloin harmaus äkkiä käy tajunnalle, ja tuijottaa suurta ruutua ja fasadia sen takana - tätäkö tämä on ollut, tämä tuntui valoisalta asunnolta, täällähän oli pimeää.

Tai hämärää, eipä liioitella. Kiskon lastaa lasipintaa pitkin, hiki valuu selän keskiviivaa, housut ovat jalassa jo aivan nihkeät. Leikittelen ajatuksella, että kuivaisin ihonikin lastalla; hevosille tehdään toisinaan niin, työkalun nimi on ihastuttavan eksplisiittisesti hikikaavin.

Seinät ovat vaaleanvihreät, aivan ensimmäisen esiinpullahtavan lehdenpalan vihreää. "Keltaista", sanoo keittiöhylje. "Ei vaan aivan vaaleanvihreää, vaaleinta mahdollista lehmuksenvihreää", korjaan. Tänään hyvässä valossa, ikkuna puhtaana katselen seinää uteliaana: hiirenkorvanväristä.

Olen purskahtamassa lehteen asuntoineni. On tulossa kesä!Mutta yöt ovat vielä melkein talvea. Viemme Lohen Viiveelle hoitoon Karrin autolla, Lohi huutaa raivoissaan kuljetushäkissä, sitten hoitamaan keittiöproggiksen viimeinen askel. Juoksen Saunabaarin portaita alas, suomiräp paukkaa, saan laskun keittiöstä, tulee mieleen gangsterielokuvat. "On mentävä, autonkuljettajani odottaa ulkona." Istumme pitkään Karrin autossa ja puhumme. Saan viimein sanottua, että olen tänä talvena vihannut itseäni, koska olen ollut niin löysä ja saamaton, suru on ollut liian raskas taakka, olen puskenut eteenpäin hampaat irveessä ja ollut kuin en olisikaan, mutta vauhti on ollut liian hidas, kaikki liian surullista ja pysähtynyttä. Heti kun saan sen sanottua, olo kevenee.

Kun eilen vanha ystävä tupsahtaa kirjastoon, halaamme ja vaihdamme sähköpostiosoitteet. "Ihan totta, jos et halua, ei tarvitse nähdä", hän sanoo, häpeilee ongelmiaan, jotka alkavat olla ohi, burn outtia. Ikään kuin minun kanssani tarvitsisi hävetä mitään. Ikään kuin olisin osoittanut joskus jollekulle ovea. "Kyllä me näemme", sanon. Halaaminen on lämpöön sujahtamista, tunnen toisen kehon hermostuksen, ja sitten äkisti, sen laukeamisen lämpimään rentouteen rutistuksessani. Hän ei ehdi tehdä, mitä piti, me vain puhumme. Mutta hän tulee onnelliseksi, ja niin tulen minäkin.

Helsinginniemi on sumusta raskas, vuoroin selkenee. Valo valuu asuntoon, en erota enää yötä päivästä, hikoilen, kiskon lastalla lattiaa seinää ikkunaa, ajattelen vatsalihaksia, lihaksia selkärangan ympärillä, teen niistä mantran. Pidä, kestä, liikuta olkanivelestä, et halua kipeytyä. Kuuraan lattiaa kontillani jälleen kerran.

Nyt ei flamencoa, vaan Leonard Cohenia. Leonard, Leonard, jauhetun sametin ja siitepölyirtopuuterin Leonard, tomu siirtyy farkunpolviin ja punaiseen huppariin. On valoisaa, isä soittaa, fairyliuos valuu hihasta sisään kainaloon saakka, sotkeentuu hikeen, isä en ehdi juuri nyt, kohta roudataan.

Ja ihmiset ohittavat toisensa, ajattelen siinä luututessani, hangatessani, lastoessani, imuroidessani, roudatessani styroksia roskikseen. Hetken he ovat kohdakkain, mutta tulee kevät, se on toisille paikka nostaa katse katukiveyksestä, sitä ei tarvitse katsoa, sen haistaa jo, haistan sen ensimmäistä kertaa tänä vuonna Sofiankadulla kävellessäni päättelemään remontin. Tyttökaduilla, kuten ystäväni Timo sanoo, siinä senaatintorin kupeessa. Värikkäät goretexturistit parveilevat tuomiokirkon portailla rumina ja neuroottisina.

Livahdan kevääseen samalla kuin aukiollekin. Livahdan siihen joka aamu, nyt siihen on lupa, kestän sen. Viime kevät oli ensimmäinen, jolloin opin pitämään tästä vuodenajasta, viimeisimpänä kaikista. Pitäminen ei näemmä muistuta kirkkauden näkemistä vaan polkupyörällä ajoa: kun sen kerran oppii, sen osaa aina pienen tapailun jälkeen.

Mutta kirkkauteen, siihen tarvitaan viereinen ikkuna.