Labyrintissa

Joskus ajattelen elämää labyrinttina. (Tämä ei johdu vain siitä, kuinka minulle tänä talvena esitetään tuo metafora vuokraemäntäni sohvalla istuessamme, muistaakseni portviinilasit käsissä, vaan se on jo varhaisempi ajatus - olin lapsena Riminin lähellä huvipuistossa, jonka labyrinttiin jäin moneksi tunniksi vanhempieni tyrmistykseksi - he näkivät minun kulkevan yhä uudelleen lasiseinän takaa ja vilkuttavan kerta kerralta hätäisemmän näköisenä, janoisempana, enemmän ja enemmän helteen uuvuttamana, ja koettivat viittilöidä, mikä tie pitäisi valita - mutta painuin tietysti kerta toisensa jälkeen väärälle tielle.) Sellaisena, jonka ulkopuolta ei osaa kuvitella, vaikka koko ajan liikkuukin suvantopaikasta tunnelien ja puolimaanalaisten holvien kautta eteenpäin, palaa sille samalle kaupunkiaukiolle, jonka parvekkeen luona liehuu tuntematon viininpunainen viiri, matkaa lasista putkea, joka kiemurtelee muiden rakenteiden yläpuolella, yhdessä kohdin putkea on aukkoja ja altapäin puhaltava tuuli, melkein nousee ilmaan putken sisällä, ei, nyt ei ole aikaa yksityiskohtiin. Mutta joskus ajattelen elämää labyrinttina.

Ihmisillä on erilaisia keinoja luovia eteenpäin. Nyrkkisääntöjä. Kaksi vasemmalle, sitten suoraan. Tai oikealle, oikealle, oikealle. Tai suurin tie, jolla näkyy eniten jälkiä, tai jonka kiveykseen on kulunut syvin painauma. Tai se, jonka vahapinta on koskemattomin.

Toisten nyrkkisääntöihin törmää aika ajoin. Eräs löytyy kommenttilaatikostani. Siinä sanotaan, että jokin raja sentään, älä sentään sitä patjaa ota, jolla Kissan uusi nainen on maannut tai maattu, miten asian nyt tahtookin asettaa. En ymmärrä kommenttia. Yksi omista nyrkkisäännöistäni on nimittäin: tuota mahdollisimman vähän materiaalista tuhoa planeetta Maalla. Se tarkoittaa sitä, ettei patjalle ole asiallista vihoitella siitä, mitä sen päällä on tehty. (En osaa muutenkaan kyllä olla vihainen, hämmästynyt ehkä. Ja tavallani iloinen siitä, että Kissa kulkee teitä, joita en ymmärrä. Pahempi olisi, jos hän seuraisi perässäni loppuelämäni surullisena. Sehän vasta karmivaa olisi!) Aion kyllä vaihtaa lakanan.

Kehotus kommenttilaatikossa tuo mieleen erään sitaatin G.H. Meadilta - sitaatin, joka saa minut yllättymään tuona keväisenä päivänä, kun pöly tanssii olohuoneessa kumipuun luona auringonsäteessä, täytyy olla iltapäivä, aurinko sillälailla, Mead kirjoittaa sensuuntaisesti, että suhtaudumme animistisesti esineisiin, että se on ensisijaista, että revimme valokuvan, jossa on ihminen, jota emme halua enää nähdä.

En muista ikinä repineeni muita kuin omia kuviani. Niitä olen repinyt useamman, noita koulukuvia, joissa on epämääräinen tausta ja hopeisen nukkumatinvarjon heittämä tasainen valo, ja kasvoilla pakokauhu ja jännitys, koska kaikki tuijottavat sitä, joka istuu vuorotellen mallina. Muita kuvia en ole repinyt, ei ole ollut tarvetta. Muissa kuvissa en näytä sillä tavalla läskipäältä. Koulukuvassa kuulee liian selvästi, kuinka joku kuiskaa läskipää ja toinen pallinaama, ja ilme on surullisen epäuskoisen jännittynyt, pääseekö täältä koskaan pois.

Minun helvettini nimi on ala-aste ja olen selvinnyt siitä hengissä.

Meadin kirjoitus näyttää äkisti välähdyksen toisenlaisesta ihmisestä kuin siitä, joka kirjoittaa suunnattoman huolellisesti ja detaljoidusti, detaljeihin ja määritelmiin ja määritelmien osamääritelmiin suorastaan upoten. Ja toisesta kuin siitä, joka pidätetään Chicagon yliopiston kampusalueella sata vuotta sitten siveettömästä esiintymisestä julkisella paikalla - Mead näet lenkkeilee satiinisortseissa, eivätkä poliisit usko, että hän on filosofian ja psykologian professori, eivät professorit pukeudu tuolla tavalla, ennen kuin Dewey tulee lunastamaan hänet putkasta. Äkkiä näen Meadin, joka repii valokuvan, heittää palaset paperikoriin (kuten Dewey heittää puolalaiselle runottarelleen rustaamat runonsa yksi toisensa jälkeen kirjastonhoitajattaren pelastettavaksi - minulla on tietysti nuo runot) ja katsoo sitten ikkunasta ulos tyhjyyteen epämääräinen tyytyväisyys kasvoilla läikehtien.

Ja mietin, onko tämä sama kuin se Mead, joka kirjoittaa, että joidenkin naisten hoivavietti on vääristynyt sillä tavalla, että he hellivät lemmikkipuudelia lapsen hankkimisen sijaan. Olen saanut ensimmäisen ja toistaiseksi viimeisen puudelini nelitoistavuotiaana, syntymäpäivälahjaksi. Kun luen tuon Meadin kohdan, mietin, millä tavoin tämä nyt on muka kieroutuneempaa kuin lisääntykää ja täyttäkää maa. Uusi sopeuma, ei sen kummempaa. Henkilökohtaisesti minusta olisi parempi, että standardit asetettaisiin koirien mukaan. Koira on vähään tyytyväisempi kuin lapsi, joka nopeasti oppisi ystäviltään, että kunnon lapsuuteen kuuluu vähintään tuhat muotilelua, joiden sesonkikierto on yhtä villi kuin teinien toppimuodinkin.

Haen siten patjani Käpylästä sen kummemmitta väristyksittä. Ei se ole sen ihmeellisempi asia kuin pyörällä ajaminenkaan tai systemaattinen luomuruoan ostaminen. Tai käytettyjen vaatteiden ostaminen, tai käytetyn laverin. Omaa nautintoa saa tavoitella vain, jos se ei vahingoita jotakuta. Kaikki materiaalinen tuotanto vahingoittaa jotakuta. (Minua harmittaa vähän naisbloggaajien kokouksen kulutuspainotteisuus - en tohdi mennä sinne pahastumaan jonkun kenkäkokoelmasta. Näkisin vain huvin vuoksi tapetut eläimet ja tuntisin syvää kauhistusta jonkun harrastuksen ilmiselvän vahingollisuuden takia. Samalla tavoin tunnen tietysti niiden ihmisten kanssa, jotka lentomatkailevat useita kertoja vuodessa. Koetan painaa kauhun taka-alalle, eikö näitä hätkäytä hitto vie mikään, en tahdo jäkättää enkä kauhistella ääneen, mutta mietin itsekseni, mikä heidän elämänsisältönsä on, jossei eettinen oleminen. Miten he selviävät sen kanssa, että heidän elämäntapansa ja arvonsa eivät ole koherenssissa? Tai vieläkin karmivampaa - sen kanssa, että heidän arvonsa on kaikki hyvä tänne mulle nyt heti kiitos ja vitut siitä jos muut siitä kärsii.) Täysin kuluttamatta ei voi tietenkään olla (M.A. Nummisella on tästä hauska laulu - energiansäästäjä ei voi liikahtaa, koska liikkuminen syö energiaa) mutta jokin roti pitää olla.

Niin että mitä tahansa täällä hölisenkin, liikkuessani tilasta toiseen, minulta ei ole ikinä suunta täysin hukassa, olkoonkin, että päädyn sille hemmetin kaupunkiaukiolle kerta toisensa jälkeen ja vanhemmat tuijottavat lasin takaa viittilöiden väärään suuntaan. Hei äiti, älä huolestu jos en tänään soita, silloin kaikki on kunnossa, mitä me täyttämään ilmaa radioaalloilla ja kuluttamaan sähköä, tiedät, että välitän sinusta. Hei isä, haluaisin, että ottaisit rennosti sen kätesi kanssa. Isä, muistatko vielä araukaariametsät, sinä teit minusta tällaisen, katsoimme Avaraa luontoa liian monta kertaa. Kun ensimmäistä kertaa keskustelemme Linkolasta, en ole ikinä jaksanut lukea Linkolaa, minusta hän ei kirjoita hyvin, yllätän keskustelukumppanini sanomalla, että minun motiivini pelastaa maailma eivät erityisemmin liity ihmisten hyvinvointiin tulevaisuudessa. Ehkä se liittyy pallinaamoihin ja läskipäihin. Ihmislaji ei tunnu kovin onnistuneelta, jos se vastaa arkaan hymyyn haukkuen. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, ettei kantani ole erityisen koherentti. Ihminenhän on yksi eläimistä.

Alan lukea enemmän ja enemmän psykologiaa. Tapan alistumiseleeni yksi kerrallaan, ne pääsevät pintaan enää harvoin, kun olen aivan maassa. Tänä talvena olen alistunut selkeästi vain kolmesti, ja yhdessä noista kerroista, keskellä surkeutta, nostan äkisti pääni, katson miestä silmiin ja purskahdan kuuluvasti nauruun, koska näen äkkiä ulkopuolelta luimisteluni ja tajuan, että hittoakos tässä. Mies hymyilee anteeksipyytävästi ja epävarmasti, ehkä ajattelee erehtyneensä eleistäni. Ei, se ei ollut erehdys. Se oli tietoinen nosto. En aio surra, kuulehan, en aio surra tästä eteenpäinkään, hoida sinä sureminen kun se paremmin taidat, minä otan ilon, tässä ja toisaalla. Kuljen labyrintin lasi-ikkunoidun kohdan yhä suorempana ja joustavammin, katson yhä pidemmin vastaantulijoita silmiin, mutta en ilmeettömästi, minussa on sellainen vika, en osaa olla hymyilemättä ystävällisesti, en usko alfoihin. Ei minulla ole syytä vihata eikä polkea ketään, vaikken tahdokaan itseäni poljettavan.

Illalla istun viinillä vanhan ystävättären kanssa. Puhumme siitä, kuinka elämässä on puolia, joita omien vanhempien ei soisi näkevän. Ymmärtäisivätkö ne? Kai ne ymmärtäisivät, mutta silti ei tahdo. Sama tunne, kun etsii yhtä paperia isän laukusta löytää pornolehden ja on viisitoista, ja ajattelee, mitä se tällaista, häh, eikö se rakasta meitä ollenkaan. Soisin, etten olisi nähnyt tuota lehteä tai muutakaan. Minulle kävisi paremmin, että vanhempani olisivat pyhimyksiä. Kun koulussa opetetaan lisääntymisbiologiaa, itken ja olen järkyttynyt ja uskon monta vuotta, todella monta vuotta, että vanhempani ovat harrastaneet seksiä tasan kaksi kertaa, minä ja sisko, mustasisko ja punasisko. Samaan aikaan jotkut luokkatoverini meikkavat jo.

Ei tämä ystävätär, sentään. Istumme, ryystämme viiniä. Hän sanoo, että osaan kirjoittaa, hänestä on uskomatonta, etten itse tiedä sitä, hän on kuullut sen jo yläasteella, ajatellut, osaisipa tuolla tavalla, tai edes puoliksi noin, mitä kaikkea siitä saisi irti. Minä en kuule sitä, minä en kuule mitään, kuulen toisten tekstit, omalleni olen täysin kuuro, sillä tällä tavallahan ajattelen, tämä on maailma, omien ajatustensa tarkasteluun tarvitsee peilin ihan samalla tavalla kuin oman silmänsä nähdäkseen. Tuo peili on joku toinen, joka sanoo: Mitä tällä tarkoitat? Millä perusteella valitset aina sen tien, jonka maaperästä pistää esiin tiilenpalasia? Etkö ole tullut ajatelleeksi, että? Etkö huomaa tässä ristiriitaa?

"Niin, varmasti on parasta, että erosit", hän sanoo kuultuaan kaiken.

Mutta minä jään mietteliääksi, sillä olen aika itsepäinen ja eroni ei istu hyvin siihen planeetta Maan materiaalien mahdollisimman vähä tuhoaminen -ajatukseen, josta olen pitänyt kauan kiinni. Okei, asuinpinta-alani kutistuu nyt 31 neliöstä 19 neliöön, mutta jääkaappeja ja pakastimia on tuplaten, samoin pesukone, vedenkeitin, juomalasit ja niin edelleen. Eroni ei istu myöskään siihen ajatukseen, että ihminen on yksilönä abstraktio, ei minua kiinnosta kehittää itseäni yksikkönä vaan jonkin monikon osana, näin ajattelen blogissakin tekeväni, te olette samassa labyrintissa.

Kuolleet katsovat lasin takaa, ja syntymättömät. Onpa karmiva ajatus, etenkin kun juuri kirjoitin vanhemmista lasin takana. Ajatukseni etenee pamppaillen, muutto vaatii keskittymistä ja asioiden hoitamista, soittelen ympäriinsä. Sopiiko että tulemme kello sitäjasitä, hyvä on, nähdään. Kaksimetrinen, niin. Ei saa palasiksi.

Kun työmatkalla raitiovaunu pysähtyy Mannerheimintiellä sähkökatkon vuoksi ja loikkaan takaisin sateeseen, joka tulee vuoroin räntänä, vuoroin vetenä, mietin, ovatko nämä alkutahteja sille, että labyrintin kaikki käytävät kääntyvät ylämäkeen. Sanotaanko vuosien kuluttua: Emme panneet merkille niitä ensimmäisiä sähkökatkoja. Ihmiset oppivat niin nopeasti. Kun kuulutettiin, että sähkö on poikki, loikkasimme vain sateeseen, taivalsimme bussipysäkille, mutta vaunut alkoivatkin liikkua jälleen, kukaan ei tullut ajatelleeksi, että se olisi merkki jostakin vakavammasta. Tarkkailimmeko hiilidioksidin pitoisuutta ppm ilmakehässä? No emme, otsoniaukkoa korkeintaan, oliko huulirasvassa suojakerroin vai ei. Ajattelen sitä kirjaa, jota luen tammikuussa ja jonka pilkkuja viilaan.

Siinä kerrotaan saudiöljyn olevan jo vähissä. Näen nykyään unta Ras Tanuran luotsista ja valtavista putkistoista, jotka kiemurtelevat maapallon pintaa kuin labyrintti, nekin. Tänä talvena olen uinut noissa putkissa. Olen musta ja märkä ja huonossa hapessa, ja on kevät.

On hoidettava muutto kuntoon, ei saisi miettiä elämän tarkoitusta, olisi kirjoitettava se kolumni. Kun on matalapaine, ei jaksaisi, mutta on selvittävä. Labyrintti on jonkinlainen selviytymispeli, enkä tahdo joutua puh pah, en millekään kuureille, kiitos. Äiti, älä siellä viittilöi, senkin rantarapu, mene sisään siitä palamasta punervaksi, et sinä kuusikymppisenä ala ruskettua, punapäät eivät rusketu, opi jo, minä valitsen tämän käytävän, tällä ei tulvi, täällä valo on selkeää, matka hidas, sanoittainen.