Postikortti #2 & Matka romanttiseen maailmankaikkeuteen

Ehdin nyt kotiin palattuani kirjoittaa vain postikortin, koska tänään on GET YOUR LOVE Rosiksessa. Mikä tarkoittaa: tulen junalla yhdeltätoista illalla, vaihdan bilestysvaatteet, kiskaiset kajalit silmiin ja otan hiukset nutturalta ja juon viinipullon jämät ja menen tanssimaan.

Huomenna on työpäivä ja Laulutupa mutta entäs sitten.

Jos netti työpaikalla toimii - meitä on peloteltu etukäteen, ettei kenties toimisi joidenkin säätöjen takia - lupaan blogata Turusta lisää. Ennakkomainoksena todettakoon, että ostin liikaa kirjoja. Niin mulle aina käy. Käytettyjä runokirjoja. Huokaus.

Etten ihan löisi laimin tehtävääni - toveri Timon toivomuksesta muistelmia äiti Amban noviisiajoilta:

Tiedäthän junan rytmin? Se on aika samanlainen, oli maanosa miltei mikä hyvänsä, maista puhumattakaan. Puhahdus, kuviteltu tai todellinen, liukuminen asemasta irralleen, vapauden illuusio vauhdin kiihtyessä kiskoilla.

Olen kahdenkymmenenyhden. On marraskuu. Sinä syksynä juoksen ja tanssin rakastuneena Kaisaniemen puistossa lehtikasan halki, lehdet nousevat kirkkaaseen aamuun värikkäinä tuprauksina, päälläni on pitkä satiininen hame, hiukset auki. Puistossa ulkoileva lapsi huutaa äidilleen: "Katso, prinsessa! Saako sitä koskea?" Nauran lapselle, kyykistyn ja ojennan kädet levälleen hänen tulla. "Älä mene", sanoo äiti.

Minun on mentävä, istun junassa. En jaksa odottaa päivääkään. Keskivartalooni on sidottu köysi, joka kiinnittyy häpyluun ylälaitaan eikä kuuntele. Köysillä ei ole korvia eikä kuulokeskusta. Olen kirjoittanut siitä, varovaisemmin kuin tarpeen. "Voisin tulla sinne... minulla on hieman säästössä... ehkä se olisi mahdollista... tahtoisin tavata sinut... luulen että rakastan sinua..." ja niin edelleen, sellaista on kirjoitukseni. Pitkät ylä- ja alalenkit, levoton rytmi, nopeat silmukat ja pyörteet, lauseiden pyrähdykset ja väli pisteen edessä ja takana.

Juna liukuu Tukholman asemalta Kööpenhaminaan, Kööpenhaminassa syön pastramipatongin, vaihdan Hampurin-junaan, junat jyskyttävät mannertenvälistä laulua, kiskovalaslaulua, en tiedä kuinka elehtiä. En näe muita miehiä muina kuin epämääräisinä varjoina, jotka uhkaavat tunnelmaa, jonka koetan loihtia matkalla Madridiin.

Olen odottanut puolitoista kuukautta enkä kestä enää. Jätän kotini, luentoni ja tenttini. Kokoan helmani ja kirjat joulukuun psykologiantenttiin. Lähden, menen laivalle raitiovaunulla. Minulla on pieni repullinen vaatteita. Kun lähden, farkut ja paita ja maihinnousukengät, laukussa minimekkoja ja saappaita ja kajalkynä. Hiukset nutturalla. Hampurista Pariisiin on yöjuna.

Hytissä on lisäkseni saksalaismies. Hän on niin lihava, että tuskin mahdun hyttiin. Hän kysyy saksaksi, päälle vai alle. Päälle, sanon. En usko sängyn pitelevän miestä. Kipuan tikkaat laverille katonrajaan, avaan nutturan. Punaiset kiehkurat laskeutuvat ympärilleni tuoksuen kodin suihkukopilta. Mies puhuu, puhuu, saksaksi. "Ach ja", vastaan a-saksallani. "Sehr interessant!" Hän tulee lihamessuilta, vai menee sellaisille, en ole aivan varma. Muistan, että tulee, mutta ei kai hän Pariisissa asu, vaan Saksassa. Kölnissä, jos oikein muistan. Siitä on kauan - kohta kymmenen vuotta.

Minne matkalla? Madridiin, sanon. Olen lyhytsanainen, väsynyt junajyskeestä. Madrid, viehättävä kaupunki. Mies luettelee kauppahallin parhaat lihaliikkeet. Sitten hän puhuu tuntikausia argentiinalaisen ja brasilialaisen pihvilihan eroista ja yhteneväisyyksistä. Säikeistä, liikunnasta, ravinnosta, säästä, roduista. Miten lihaa leikataan ja käsitellään. Lihamessujen maistiaisista. Erilaisista makkaroista, aladobeista, sisäelimistä. Takaraivoni on kohtalaisen rennosti muovipaneloitua hytinseinää vasten, heijaa puolelta toiselle junan kolkatessa kiskoristeysten yli, pysähdellessä odottamaan ja nykäistessä taas liikkeesseen. "Ach ja... ja..." ja "Sagten Sie dass es ist sehr teuer?"

Olen nukahtaa. Lopulta mies havahtuu monologistaan ja kysyy, kuka olen ja mitä teen, koko maailman eri lihojen esittelykierroksen päätteeksi. "Na ja, ich studiere Philosophie und bin auf dem Weg...", ehdin muotoilla kun mies tajuaa tilanteen musertavuuden: "Sie sind nicht Deutsch? Entschuldigen Sie..." Kiirehdin selittämään, että ymmärrän kyllä saksaa hyvin, mutta että puhe, että puhe, aina ja kaikkialla, kaikin kielin, kuuntelen kyllä ja luen, mutta kun pitäisi muistaa sanat, siitä ei tule mitään, olen liikaa omaan kieleeni kiedottu.

"Und sehr sehr müde..." Mies tulvehtii anteeksipyyntöjä. Mitä, Helsingistä saakka valveilla? Nuku nyt, lapsi hyvä, hän täällä vain puhuu lihoista, oikein hävettää nyt, te tarvitsette unta, vanhako olittekaan, hyvänen aika, ja miksi matkustittekaan. Vai niin, rakkausseikkailu. Sellaista se on kun on kahdenkymmenenyhden.

Kun herään, olen Pariisissa ja lihava mies on kadonnut. Valo on jo miltei välimereinen, ihmiset tummempia. Juna rajalle on jo mennyt, en tulekaan illalla kuten pitäisi. Ajattelen yksinäistä poikaa aseman laiturilla katsomasta kuinka juna sylkee ihmisiä muttei minua. Seisomassa vielä sittenkin kun on jo selvää, ettei kukaan ole tulossa. On jotenkin saatava sana. On aika ennen matkapuhelimia. Soitan kolikkopuhelimesta rakastetun espanjalaiselle vuokraemännälle, joka on kieltänyt, etten saa tulla sinne, hän on katolilainen, uskovainen, ette ole edes kihloissa. Tosi rakkaus odottaisi. "El treno, manana. No, no habla espanol. El treno... la novia, si. Si. Soy finlandes. Si, la novia. El treno, viaje con el treno. Manana." Mitä on aamu? Vuokraemäntä puhuu ranskaa. Mietin. Matinea. "Au matin... matinee... matinea... el treno arriba matinea. Je suis a Paris... telefono de Paris. Problemo con el tren! Une petite probleme... Madrid con il treno manana matinea. Tell him please... dite-il, dite!" Naurattaa nonsense kolikkopuhelimessa. Puhelin mykistyy, kolikot loppu.

Vaihdan aseman vessassa noviisitar Amban asun. Muistan, miten kerkeitä miehet ovat viheltämään ja likistämään takapuolia täällä päin. Ja tahdon tulla perille ilman yhtään huomautusta, astua laiturille koskemattomana pitkästä aikaa. Musta pitkä hame, musta poolopaita, tiukka nuttura, mustat maihinnousukengät, kaulaan Kalevala-korun krusifiksi. Meikit pois. Peilistä tuijottaa kalvakka hautajaisasuinen 1800-luvun tyttö levottomuuden hirttosilmukka lanteilla.

Astun junaan. Pariisin roskanhaju, laiturilla kieppuva tyhjä muovipakkaus, kaikki ikuisesti tallennettuna. Kaikki muut naamat istutaan vastakkain -mallin hytissä ovat nuoria miehiä, jokin seurue. Luon tuikeita nunnansilmäyksiä, tuskin nyökäten. Miehet alentavat puheen volyymia. Katselen ikkunasta ulos, livumme maaseudulle. Onko minulla vapaata tahtoa lainkaan? Miten minua tanssitetaankaan, miten en osaa epäröidä hetkeäkään... jättää nyt kaikki luennot tuolla tavalla... tuosta noin vain... kuukauden seksiloma... olenko hullu. Entä jos en pidäkään hänestä laiturilla, astun laiturille väärällä jalalla ja kaikki menee pieleen? Jos hän ei olekaan siellä, jos vuokraemäntä on päättänyt suhteen moraalittomaksi eikä kerro mitään, ja hän seisoo illalla ja odottaa ja toteaa minun hylänneen hänet? Ja kun aamulla tulen, olen yksin suuressa kaupungissa tietämättä, minne mennä. Ja että onko hän jättänyt tulematta siksi, että on vihainen, vai siksi ettei rakasta minua vai siksi että olen hänestä ollut naurettava koko ajan vai siksi että olen kuvitellut koko jutun...

Sitten menen jonkun miehen luokse, hymyilen ja sanon etsiväni hotellia, ajattelen. Minua autetaan kyllä. Mutta en jaksa jos ne lääppivät hiuksiani.

Kun kyllästyn neuroottisuuteeni, nousen penkille seisomaan ja käännän takapuoleni miehiin päin. Näprään repun sivutaskun auki ja nostan kirjan esiin. Kapuan takaisin lattialle ja avaan kirjan. Koetan näyttää lukevalta nunnalta. Lukea siveellisesti rivi kerrallaan, ilmeenkään värähtämättä. Tajuan hiljaisuuden. Tajuan, että kirjan kannessa lukee suurella SIGMUND FREUD JOHDATUS PSYKOANALYYSIIN.

Hihityttää. Vilkaisen kirjanreunan yli miehiä. Heitäkin hihityttää. Turskahdan nauruun. Yksi heistä ojentaa voileivän minulle. Lasken kirjan huokaisten ja tartun tarjoukseen. Voileipä on aika hyvää. Sen päällä on tuorejuustoa ja tomaattia. Yöjunassa joudun toisten ihmisten kanssa hyttiin, heille en puhu. Kiipeän vain sängylle, ja herään viideltä aamulla. Kun juna kolaa laiturille Chamartinin asemalla, näen Kissan jo kaukaa.

Hänellä on vihreä maihinnousutakki, takkuiset hiukset ja finnejä. Minulla on hienhajuinen musta poolopaita ja liikaa huulipunaa. En lue Sigmund Freudia sanaakaan kuukauteni aikana.

Enkä tiedä, että minusta on tulossa äiti Amba. Kuvittelen: tämä on ikuista, tämä. Tapahtuu outoja. Kissan finnit katoavat, samoin omani. Kun hän tulee takaisin vuodeltaan, muutamme yhteen tuosta noin vain ja asumme yhdessä yli kahdeksan vuotta. Sitten tulee viime syksy, ja pakenen.

Nyt olen juonut viinin loppuun ja suuntaan klubille tanssimaan.