keskiviikko 1. maaliskuuta 2006

Onnellinen juoksujalkaa

Koko ajan on ollut tunne, että elämä etenee liian nopeasti, ettei pysy perässä, tai ainakin joutuu ponnistelemaan epäinhimillisesti pysyäkseen vauhdissa mukana. Ponnistelusta minulla on tarkalleen kaksi kuvaa: Toinen on lapsuudesta, ensimmäiseltä maastoreissulta hevosen selässä, hevonen rynnii sänkipeltoa ja itse sulkee silmät ja on kauhusta valkoinen ja jalat eivät taida ulottua juurikaan satulansiipien alapuolelle, liian pieni tyttö, liian suuri hevonen, jotain huudetaan takaa mutta ei sitä kuule tai ehdi tajuta, on vain koetettava pitää kiinni. Lopulta hevonen pysähtyy metsänreunaan ja alkaa nyhtää ruohoa. Toinen on aikuisuudesta, tai ehkä varhaisaikuisuudesta: Hiekkainen maantie, paljon mutkia ja mäkiä, raskas maastopyörä. Liikunnallinen ystävä painaa jo kaukana. Oma hengitys sakkaa, jalat ovat hapoilla. Koettaa polkea ja polkea nopeammin voimakkaammin tahdikkaammin, ei siitä mitään tule. Välimatka kasvaa. Risteyksessä on arvattava, minne se pyyhälsi.

Kaupalla ystävä kysyy, mihin jäin kuhnimaan. Olen hiestä litslätsmärkä. En ole aina ollut niin hyvässä kunnossa kuin nyt, kun juoksen jäällä dersusaappaissani kilpaa rahtilaivojen kanssa.

Tänä talvena eteneminen on ollut liiallista. Maailman juoksumaton tahti on ollut hirvittävä, mutta kuntokin on kohonnut. En ylläty lainkaan, kun vanhempani soittavat ja kertovat vuokralaisen lähteneen siitä heidän omistamastaan asunnosta, jonne olen halunnut muuttaa. Pääsen Torkkelinmäelle jo muutaman viikon kuluessa maalailemaan, kalustamaan ja suunnittelemaan keittiön, kiinnittämään hyllyt eteisen katonrajaan kuten kaksitoista vuotta sitten. Ostan jotakin muuta mökkikeittiön tilalle vaikka omin rahoin.

Välillä on näyttänyt siltä, etten pääse asuntoon lainkaan, välillä siltä, että vasta kesäkuussa. Olen suunnitellut jo yöpyväni pari kuukautta tuttavien nurkissa, mutta nyt olenkin kahden asunnon loukussa. Ei se mitään - minulla on kuukausi aikaa järjestää uusi paikka täydelliseksi pieneksi pesäksi.

Joskus juokseminen on kepeää ja onnellista.

Ylittää kärisevät railot niitä tuskin huomaten.

Vasta jälkeenpäin ajattelee, mitä kaikkea kamalaa olisi voinut sattua. Juoksee, juoksee vain. Ja aurinko hellii, jää sulaa, tulee kevät, muuttaa mäeltä toiselle, muuttaa lintujen saunan lähettyville, ystävättären yläkertaan, asuntoon jossa on viettänyt elämänsä edellistä irrallaanoloaikaa. Sieltä näkyy ikkunasta kattojen yli Tuomiokirkko ja aurinko alkaa paistaa sisään siinä yhden aikaan ja porottaa iltaan saakka. Koko päätyseinä on erkkeriä joten leveä ikkuna peittää yli neljänneksen huoneen seinistä.

Se on valokaappi, kasvihuone, onnen talo. Kellarista viidenteen kerrokseen, näkymä keltaiseen taloon.

7 kommenttia:

alkmene kirjoitti...

koulussa keskusteltiin kirjoittamisen syistä. tulin vain ajatelleeksi, että vaikka kuinka ajattelisin kirjoittamisen kauniita ja rakentavia vaikutuksia, niin olen minä kuitenkin kunnianhimoinen ja siinä ei ole mitään zenimäistä tai henkistä. haluaisin oikein mielelläni nähdä kirjani kirjakaupan hyllyssä, vaikka sen takia pitää kaataa puita ja painomustejäämiä vesistöihin.

nykyään luen muutamia blogeja vähän niin kuin pitkää, päättymätöntä kirjaa. idea on tosi mahtava: ihmiset kirjoittavat kuitenkin tosi hyvin myös blogeissaan, vaikka ne ovat luettavissa ilmaiseksi. kaikki blogit joihin itseäni klikkailen ovat sellaisia, että luen niitä todella mielelläni.

siis onhan tämäkin tapa tehdä eräänlainen kirja- eikä puut kuole!
hyvissä kirjoissa on sitäpaitsi se vika, että pitää aina pelätä koska ne loppuu. blogistaniassa ei tarvitse, ei ainakaan näe sen enempää kuin elämästä yleensä, että kuinka paljon "sivuja" on vielä jäljellä.

Kati Parppei kirjoitti...

Onnea kotipesäasian järjestymisestä!

Valo on kodissa tärkeä, ehkä kaikkein tärkein. Minä muistan kaikki entiset kotini ennen muuta valon mukaan; miten paljon ja mihin aikaan päivästä, mistä kulmasta ja millaisen tunnelman se teki.

risto kirjoitti...

minusta olisi hieman pelottavaa muuttaa takaisin johonkin menneisyyden kotiin. toivottavasti sinä olet vahvempi. onnea muuttoon..

Hurina kirjoitti...

Torkkelinmäki on ihana paikka! Hienoa, että asunto järjestyi jo nyt. Eräs ystäväni asuu myös siellä ihan lähellä.

Veloena kirjoitti...

Voi, ei minusta vanhaan kotiin muuttaminen ole ainakaan pelottavaa! Kaikkea muuta - se on paikka, jossa olen ollut onnellisimmillani. Taisin olla onnellisin sen vuoden, kun Kissa oli Madridissa ja odotin häntä ja kirjoitin joka päivä kuusi sivua tiukkaa käsinkirjoitettua tekstiä.

Ajattelin silloin, että se on rakkaus, joka tekee onnelliseksi, ja asunnon valo. Mutta ehkä se olikin kirjoittaminen... en osaa enää sanoa. Ehkä ne yhdessä? Tai odottaminen? Pidän odotuksesta ja avoimesta horisontista enemmän kuin luutumisesta ja lukittuneisuudesta.

Hurina, varmaan sinä pian tutustutat meidät... tunnenkin siitä talosta jo alakerran naapurini. :D

Siinä on kaikki oleellisin HElsingistä niin lähellä - Avikaisen leipomo, Harjutorin sauna, Hakaniemen halli & tori, Pengerkadun taidekeskus, keskustaan kävelee lyhyesti, Punnitse & Tuhlaa, Silvoplee...

JT kirjoitti...

Hi, Veloena!
I like this picture!

I read your reply to me on this blog, but I needed to few days to read with a dictionary and my friend's help.

My hope is having my blog in Finnish within the end of this year. I'll effort to learn Finnish more.

uunilintu kirjoitti...

Oh, mikä väri! Tämänvärisiä huonekaluja muistan nähneeni lapsuudessa. Kyllä tulee ikävä sitä herkullista oranssia!