Hei, raportoinpa vain supernopeasti olevani edelleen hengissä eilisen bileen jäljiltä. Tunnelma oli omituisen surumielinen, tytöt halailivat toisiaan ja välillä joku mies tuli vaatimaan argumentatiivista otetta. Käsittelimme heidät mahdollisimman nopeasti päästäksemme taas bondaamaan. Minulle valitettiin, että istun liian syrjässä, kun minun pitäisi säkenöidä keskipisteenä (ehkä johtuen pissis-stringeistäni, jotka ystävät hyvät voivat tämän ikäisellä tädillä olla yksinomaan ironinen läppä vaikken ironiaa ymmärräkään) ja loppuillasta bloggaajanaiset vakuuttivat yhteen ääneen, kuinka ihana ja erityislaatuinen olen. Ikään kuin en olisi siitä itsekin jokseenkin vakuuttunut... olen kyllä. En vain sovi maailman kanssa kovin hyvin yhteen eivätkä miehet tiedä ollenkaan, kuinka suhtautua tempauksiini. Syyttäkää maailmaa, niin minäkin teen. En aio jatkossakaan muuttua tylsäksi.
Raahasin kämpilleni nukkumaan yhden vieraankin, joka oli krapulasta tankea ja puolenpäivän maissa musiikinsietokyvytön (soitin aamulla tietysti Brigitte Bardotia ja imuroin, lauantai viikkosiivouspäivä, vieraiden on sopeuduttava, tiedättehän "teitä kohdellaan yhtenä perheenjäsenistä" -läppä au pair -ilmoituksissa) ja lähti karkuun ystävättäreni tullessa pulkkailemaan kanssani, vaikka vakuutin, ettei ystävätär säikähdä. Aikuinen nainen ja kaikkea. Kello kahdelta viiletimme siten jo ystävättärinä aurinkoista rinnettä alas kirkuen punaisessa pulkassani, ja sitten söimme mansikkatofujäätelöä mustikoin ja joimme kuumaa kaakaota. Ah, mitä elämää.
Nyt menen, on neuvoteltava yhdestä yhteisbloggausjutusta. Minulle on luvattu ruokaa, mikä sen paremmin darrauspäivään sopisikaan! Lupaan yrittää krapuloi - ei kun raportoida lisää, kunhan aikaa jää ajatuksillekin hösäämisen sijaan.
Kännibloggaus ei ole kyllä mitenkään sekavaa darrabloggaukseen verrattuna.
Tekstit
猫の開き
2 tuntia sitten
4 kommenttia:
Oliko tunnelma sinusta omituisen surumielinen? Itselleni jäi hyvin lämminhenkinen fiilis, erityisesti keskusteluista illan aikana. Myös Tristaniin oli mukava tutustua.
Ajattelin, että jospa sinulla oli omituisen surumielinen tunnelma, me taas aistimme sen, ja halusimme muistuttaa erityislaatuisuudestasi, sekä siitä johtuvasta ihanuudestasi. Joka pitää sisällään myös omituista surumielisyyttä silloin tällöin. Eikä se nyt niin ihme ole, kun ajattelee, mitä kaikkea olet viime aikoina kokenut.
Sen takia tuntuu tärkeältä muistuttaa joskus, että, kyllä, välillä voi olla omituisen surumielinen, ja joskus sellainen tuo ihmistä vain inhimillisemmäksi ja sen takia ihanammaksi.
Jos olisin tiennyt näiden levyjen kuuluvan sellaiseen elämäsoundtrackiin, jota et nyt kaipaa, olisin vetäytynyt dj-poliisin toimista. Yritin välttää Sandran luovan plastiikkamaista juppitunnelmaa muutoin niin kauniisiin puitteisiin.
Ja jos olisin tiennyt kyseessä olevan pileet, ei rauhalliset illanistujaiset Kinf of Bluen soidessa ja punaviinilasit käsissä, olisin tuonut Richard Bonaa, Stingiä ja Stevie Wonderia, joita kuullessa ei voi olla puntti vipattamatta. Next time, for sure! ; )
Joo, Stevie Wonderia! Ehkä on vähän tylsää, etten osaa oikein bilestää... tahtoisin aina kai vain tanssia, ainakin ensiksi. Onhan se vähän yksipuolista, toisaalta purkaa hyvin jännitystä ja nostaa mielialaa niin että keskustelu sitten leijuu ja hyppelehtii ja vaikeakin tuntuu helpolta.
Tänään olen kyllä todennut, että ehkä surumielisyys olikin vain PMS. Oujee. Aina tämä kuvio toistuu. Hemmetti soikoon, oppiapa ajattelemaan naisesti, että turvotus plus outo surumieli = yleensä PMS.
Tähän piti joskus kommentoida (teen sen nyt), että länsimaisen musiikin coolein hetki on Bonnie & Clydessä, se kun Brigitte sanoo ensimmäisen kerran "Bonnieeee...".
Itse idolisoin (hehe) aika hevisti Serge Gainsbourgia. Aikanaan niinkin paljon, että Leonard Cohen oli mielestäni nöösipoika ja epäuskottava pelle :-)
Lähetä kommentti