Keväisin

Sillä, millaisena aamu valkenee, on mitä suurin merkitys tähän vuodenaikaan. Kirkas aamu tekee onnelliseksi, samoin koiran seura. Sunnuntai on ihanin päivä pitkään aikaan, koska herään lattialta kerällä Nasun kanssa. Se ei ole uskaltanut nukkua yksin Lohen ja minun sijaitessa parvella, ja vuokraemännän sohvassa on ollut ahdasta kahden, joten olen tehnyt koirat ja käpertynyt lattialle levitetylle viltille toiseen vilttiin peittyneenä, ja Nasu on käpertynyt tiukaksi pieneksi keräksi syliini, Lohi polvitaipeisiin peiton alle. Herään koirantuoksuun, rutistan koiraa, se nousee jaloilleen, kiskottelee ja heiluttaa häntäänsä. Seikkailut odottavat, mennään jo. Lohi puskee Nasua hyvää huomenta, Nasu pesee Lohen korvat ja peräaukon.

Samalla Nasu tulee ratkaisseeksi tuosta noin vain yhden viime päivien pähkäilynaiheistani eli parvi vai laveri -kysymyksen. Laveri tietysti, sillä koira ei voi nukkua parvella.

Ulkona on kirkasta, ensimmäistä kertaa tänä vuonna niin kirkasta, että harmittaa aurinkolasien kotiin jääminen. Kävelemme toisen koirakon kanssa Töölönlahden ympäri kattomaalin kuivuessa. Bedlingtonterrieri Misti on uusi tuttavuus, mutta se ja Nasu pääsevät sadan ensimmäisen metrin epätoivoisen räkyttämisen jälkeen hyvin juttuun ja kirmailevat onnellisesti loppumatkan. Sitten, aurinkoa imeneinä, palaamme remontoimaan, Nasu makaa lattialla ja tuijottaa puuhiani kärsivällisenä ja toiveikkaana. Joskushan tuon on loputtava, sen asento sanoo. Koiran läsnäolo antaa uskomattoman paljon toiveikkuutta, ja olen aivan surkeana, kun Kissalta tulee tekstiviesti, että hän tulee hakemaan koiran pois luotani. Tahtoisin istua loppuajan lattialla Nasu sylissä, mutten voi. On vain maalattava ja puhuttava koiralle maalaustikkailta käsin.

Ja sitten nopeasti suihkuun ja metrolla ystävän luokse syömään. Siellä kirjahyllystä löytyy viimeikin Silent running -elokuva dvd:llä, saan sen lainaan. Ursula Le Guin on kehunut Silent runningia niin kovin, että se on aivan pakko katsoa. (Kaikkia pakkoja minullakin on, huh.) Metrossa meinaan nukahtaa, selaanpa vain silmäni auki pitääkseni parisuhteen loppumisesta selviämistä käsittelevää opusta, jonka niinikään saan lainaan. Siinä luetellaan suhteen loppumisen jälkeiset vaiheet: kieltäminen, pelko, selviytyminen, yksinäisyys, ystävyys, syyllisyys/hylkääminen, suru, viha, irroittautuminen, itsetunto, muutos, avoimuus, rakkaus, luottamus, suhteet, seksuaalisuus, sinkkuus, elämän tarkoitus, vapaus; minua huvittaa avoimesti tuo elämän tarkoitus. Jos kirjan kauppaama heuristinen apukuvio hyväksytään hypoteesimaisesti, on helppoa nähdä, mihin kohtaan olen elämässäni takertunut kerta toisensa jälkeen: suruun. En ole ikinä päässyt vihaan ja irroittautumiseen saakka. Surusta olen kyllä irroittautunut, mutta vain rakastumalla.

Kai se on aika tyypillinen kuvio.

Toistaiseksi en osaa kuvitella rakastumista. Se tuntuu joltakin galaksienkaukaiselta touhulta. Mutta olen imukupintarttuva ihmisiin, tuntuu siltä, että kaikki tapaamani ihmiset ovat ei-seksuaalisella tavalla tavattoman ihania ja sydämellisiä, ja haluan tutustua heihin. Varmasti tämä on vain jokin surun oire, samoin se, että ajattelen silmiä häikäistessä, että hyväähän tämä vain tekee. On niin keväistä.

Nasun lähdettyä Kissan matkaan tajuan taas selkeästi, että olen aivan samanlainen kuin lapsena: rakastan koiria, kissoja ja hevosia enemmän kuin ihmisiä. Ihmisten rakastaminen on vaikea kohtani. Ihmiset odottavat liikaa ja pettyvät. Haluaisin itse oppia sellaiseksi kuin kotieläimet. Se on epäviisas ajatus, koska toisaalta näen selkeästi, millä tavoin kotieläimet on jalostettu sukupolvi sukupolvelta kuuliaisemmiksi ja aloitekyvyttömemmiksi. Villihän minun pitäisi haluta olla.

Olen ennenkin kirjoittanut koirankoulutusoppaista ja tuntuu siltä, että siihen on jälleen palattava. Kirjassa Koiran villit sukulaiset biologi, jonka nimeä en muista, Katariina tai Katriina jotain koolla alkavaa, onhan minulla tässä netti, tarkistan, Kaarina Kauhala, kirjoittaa, millä tavalla kesykoira eroaa sudesta ja miksi koiraa ei siten saisi kouluttaa susien opein painottaen alfuutta. Kesykoira, mikäli Kauhalan argumentit oikein muistan, on lapsellisempi, siltä puuttuu hierarkian taju ja sen seksuaalisuus on ylipaisunut suteen verrattuna. (Etenkin viimeinen kohta on huvittava. Mitä kaikkea tämä kertookaan ihmisestä jalostajana?) Minusta tuo kuulostaa tutulta nykyistä ihmistenkin eetosta ajatellen. Ja vaikkei täysin uskoisikaan mihinkään rousseaulaiseen jaloon villiin, on toki selvää, että kulttuuri on muuttanut ihmistäkin uskomattoman paljon.

Tuo hierarkian taju mietityttää itseäni kovasti. En tietenkään halua puhua mistään taloudellisista tms. valtarakenteista, jotka ovat hyvin abstrakteja, vaan ennemminkin konkreettisista kohtaamisista. Ihmiset antavat niissä hyvin ristiriitaisia hierarkkisen sijoittumisen merkkejä. Sen täytyy olla kovin voimia vievää. Ja ei, en silti haluaisi alistua alfauroksille ja -naaraille, kiitos. Olen kuitenkin tämän kulttuurin tuote ja minulla on taipumus siten pitää omaa järjestystämme parhaana mahdollisena. Mutta en voi olla ajattelematta, että jokainen järjestys on kompromissi jonkin asian suhteen ja että se, mistä asiasta olemme luopuneet tämän tässä saavuttaaksemme, ei ole todennäköisesti valittu asia ollenkaan vaan jokin ikävä sivuvaikutus, jota kukaan ei osannut olettaa. Kaikissa kulttuurisissa ratkaisuissa on samantyyppiset riskit kuin uusissa lääkeaineissa. Koskaan ei voi tietää, mikä on seuraava talidomidi.

Etenkin kun vaikutusaika on näinkin pitkä.

Lehteillessäni ero-opasta mietin tärkeää asiaa: äidistä irtautumista. En liiemmin usko irtautumiseen ja irtonaisuuteen, en ole niitä ihmisiä. Tahtoisin kai olla norsu, joka kulkee naispuolisten sisarustensa ja äitilinjansa kanssa näistä koskaan eromatta, jatkuvasti rakastettuna. Isä soittaa aamulla; äiti on hermostunut, kun en ole viikonloppuna vastannut puhelimeen. Olen ollut koiran kanssa ulkona ja sitten sisätiloissa maalikätinen, ja kiire on ollut sitä luokkaa, etten ole vain muistanut soittaa takaisin. "No niin minä ajattelinkin", sanoo isä, "mutta äitisi ei osaa olla huolehtimatta." Äitikin selvästi haluaisi olla norsu.

Niinpä kun ihmiset sanovat, että on hyvä, etten heti rysähdä uuteen suhteeseen, koska rikkoisin siinä itseni vielä pahemmin, katselen heitä viilein ja aika ymmärtämättömin silmin. Minulle on nimittäin ilmiselvää, että kaikki rakkauden objektit ovat ennenkaikkea siirtymäobjekteja äidistä. Ei ole mitään muuta. Mieluiten kai kävelisin nytkin äidin luokse, takertuisin häneen ja kieltäytyisin irroittautumasta enää ikinä. Kissan kanssa kehitin äitifiksaationi tasolle, jossa jopa kutsuin häntä Kissaäidiksi, ja unissani kulkee edelleen olento, jolla on äitini keho, mutta Kissaa symboloivan piirroshahmon Herra Kissan pää, ja isoäitini keho, jolla on Lohi-kissan pää. (Olen ehkä joskus kirjoittanutkin siitä, kuinka omalaatuinen kokemus Lohen kohtaaminen oli. Jotenkin aivan käsittämättömästi tiesin, että tuossa kissassa on isoäitini. En usko sielunvaellukseen enkä etiäisiin; todennäköisesti kyse on omalaatuisesta aivokemiallisesta häiriötilasta, mutta yhtäkaikkisesti en ole ikinä kyennyt karistamaan tuota tunnetta, että Lohi on isoäitini personoituma. Lohikin tunnisti minut heti ja ryhtyi kissakseni. Muistan elävästi, miltä entinen mieheni Kissa näytti, kun koetin selittää hänelle tätä kokemusta. Hänestä kai minun olisi pitänyt kieltää tällainen assosiaatio tai ainakin pitää siitä turpani kiinni. Mutta minua sattuu kiinnostamaan myös sellainen, joka ei sovi tieteelliseen maailmankuvaani.)

Valo seinillä voimistuu, ikkunoista tulee taas mustia aukkoja. On hommattava taas Alkosta viinilaatikoita kamojen pakkaamiseen. Pian on kevät, tuuli kääntyy muuallakin kuin Kirsikkatiellä, on muutettava. Kun lähden Käpylästä ja muutan Tähtitorninmäelle, Kissa kuiskaa muuttokuormaa purkaessamme: "Maija Poppanen, tule takaisin." Jos muu ei särjekään sydäntäni, se kyllä särkee sen. Vastaan: "Katsotaan."

Mutta tietenkään en voi enää palata, Kissalla on toinen eikä hän selvästikään ole lopulta kuitenkaan hahmottanut minua Maija Poppaseksi, mikä on pettymys - soisin että olisi; ei aivan turhaan tulitikkumies-nuohooja-whatever-Bert ole kirjallisuuden rakastettavin mieskuvaus - en voi palata edes parvekkeen ja eläinten takia, voin mennä Käpylään vasta kun olen muuttanut Kallioon, voin palata sinne hakemaan tavaroitani, kuten isoäidin nikkaroiman valkean lipaston, isoisoäidiltä perityn piskuisen lasiovisen kirjakaapin ja koirani.

Mutta on kevät, se on selvä. Nyt pitää mennä, jatkaa maalaamista. Koska muutto on jo tällä viikolla, koetan kai vain lähinnä pysyä järjissäni kiireen keskellä.