Kuussakäymisen retoriikasta

Mitä seuraa, kun syödään thai green currya kaksilla erilaisilla munakoisoilla, mignon-muna ja punkkua? (Sivuhuomio: mignon-munan palanpainikkeeksi nautittu Vina Albali ei toimi suklaan kanssa yhteen.) No, tietysti se, etten muista kiittää currysta. Kiitos. Mutta keskustelu rullaa. Darra-nousussa on sopivan kiltti ja särmätön ja sitäpaitsi ajatus pyhimyksestä, joka syö pelkkiä kiviä kosmisen energian ohjaamana, ei lakkaa naurattamasta kai vielä viikkokausiin.

Kun olemme saaneet asian käsiteltyä, ja pöytä on jo täynnä erilaisia kirjoja, siirrymme käsittelemään aihetta onko ihminen käynyt kuussa. Siis niin kuin todennäköisesti. Sillä kummallakaan meistä ei ole ensimmäisen persoonan kokemusta asiasta ja muutenkin olemme hieman puhdittomia tehtyämme ensin pitkän listan blogattavia asioita. Takerrumme käsitteeseen todennäköisyys. Onko se vain harvinaisen liukas ja kalteva käsite (kaikki käsitteethän ovat jossain määrin liukkaita ja kaltevia, joten on paras aina pitää matkassa jääpiikit, mummarit kengänpohjissa ja laatikollinen soraa sekä tietysti turvaköysi - mutta mihin köyden kiinnittäisit, paitsi vyötäisillesi? Toinen pää jää läpättämään - ) vai sittenkin perääntymistien avoimeksi jättämistä, kuten järjestötoverini Mikko ehdottaa?

Retorinen suhtautuminen ja perääntymistien avoimeksi jättäminen ei ole aiemmin pälähtänytkään päähäni. Kas niin, sitä se liika vakavuus teettää. Minun pitää todellakin tuulettua eikä vain maata kammiossa miettimässä raskassoutuisia asioita hämähäkinseittejä välillä kulmiltani sutien. "Nii-in, jos se onkin strateginen ele", sanon. Mutta samantien karkaa ajatuksiini selkeä näky siitä, että ele on strategiana aika toivottoman hupaisa - joskin liikuttava.

Mikäli uskoo olevansa oikeassa, se on kuin huutaisi: "Hei, täältä minä tulen, olen tosi aggressiivinen ja pelottava totuuden sotaratsu, varokaa vaan! Mutta jos te näytättekin pääsevän voitolle, niin mainittakoon jo valmiiksi, että olen tosi liukas perääntymään! Uhkaus vain ja lipeän karkuun! Sitten ette kuule minusta enää pihaustakaan!"

(Vaikka puhutaanhan flogistonistakin edelleenkin. Mistä tuleekin mieleen - minusta ollaan näemmä sovittamassa blogimaailman snobistinen ikiliikkuja goes pissismi; käsi sydämelläni vakuutan, kuinka flogiston on minulle tutumpi ja ajatuksissani usemmin pyörivä asia kuin ostos-tv. Se tosin saattaa johtua vain siitä, ettei minulla ole televisiota. Kiitos linkistä, Sellisti, APiGP!)

Ja mikäli ei ota kantaa siihen, onko oikeassa, se on kuin huutaisi: "Hei, täältä minä tulen, auttaisitko minua kääntämään takkini! Se on vähäsen jäykkä ja nepparit jumissa!"

(Siinä se eroaa tietysti kettutekokaulustakista, jossa on vajavaiset KAKSI nepparia, ja kummatkin hemmetin löröjä. Parin askeleen jälkeen takki hutvottaa auki. Se on ilmeisesti tehty vain hyvännäköisenä pönöttämiseen, mutta mitähän iloa sellaisesta olisi?)

Kuussakäymiskeskustelu todennäköisyyksineen loppuu oikeastaan aika nopeasti, haukottelen niin, että on selvää, että kaipaan eniten unta. Väite kuussa kävelemisestä on suurvalloista houkuttavaa esittää, vaikka mitään sellaista ei olisikaan tapahtunut, ihan puhtaan strategisistakin syistä - ja jos moisen mittakaavan kusetus on tehty siinä on tietysti ihan pakko pitäytyä sillä muuten voitaisiin tömähtää postmodernismiin - strategia on jonkinlaista hämäystä potensseissa, ja perustuu sille, ettei vastapuoli voi koskaan tietää, monennenko kertaluokan hämäyksestä on kyse - ja sikäli ehkä sittenkin todennäköisen käyttö ja pakotien avoin esittely saattaa ollakin vain korkeamman kertaluokan hämäys - mistä tämä kummallinen rakkaus ikuiseen regressioon? kuten runoilija sen sanoo, ja niin edelleen.

Kun puhutaan aiheesta, johon kummallakaan keskustelijalla ei ole erityisen vahvaa kantaa, todennäköisyyksiä vain, keskustelu jää roikkumaan keinovalikoimatutkielmaksi samalla tavalla kuin jotkut harvinaisen ärsyttävät Platonin dialogit, joissa kustaan linssiin minkä ehditään ja isät todistetaan milloin miksikin eläimiksi. (Oliko se merisiili vai pallokala? Kaikkea oleellista minunkin päähäni on jäänyt jäämättä.)

Tämä keskustelu on vain livenä.
- Entä jos onkin vain suihkittu ympäriinsä sukkuloilla muttei käyty Kuussa? Sukkuloillahan suihkitaan edelleen, mutta jostain syystä Kuussa ei käydä. Miksei sinne menty uudestaan jos kerran tekniikka on hallussa?
- Enhän minäkään tee toista samaa tutkintoa, vaikka on monta muutakin humanistista ainetta, josta tarkemmin ajatellen kai pitäisi, sen verran kiinnostavia ne ovat.
- No miksi tekisitkään, sullahan on se jo.
- No sama pointsi Kuun kanssa.
- Mitä se tähän liittyy.
- Liitty se argumentaatiorakenteeltaan. Miksi sinne mentäisiin uudestaan. Voidaan vain suihkia ympäriinsä sukkuloilla. Bilestää ja silleen.

(Merisiili vai pallokala? Muistipeli on aina ollut heikko kohtani eivätkä hauskat nimetkään auta siinä.)

Kotiin polkiessa mietin määritelmää, jonka mukaan introvertti latautuu yksin, ekstrovertti seurassa. Luulen itseäni enemmän ekstrovertiksi, mutta minussa on selkeä suunnitteluvirhe: kun on keskustellut jo kolmannen ihmisen kanssa samana päivänä, tuntuu akku aika yliviritteiseltä. Se kierrättää tyhmiä juttuja, kuten Ali G:n kysymyksen Neil Armstrongille: "Uskotko, että joku päivä ihminen vielä kävelee auringon pinnalla?"