Ihanaa vappua ja kesäistyvää!

Millaista onkaan mennä aamusta palstalle... matkalla tuulee, pelkään jäätyväni. Mutta pelto on lämmin, linnut laulavat Kellomäellä, sieltä kuuluu myös ihmisten laulua nuorisoseuran talosta, onhan vapunaatto. Kitken, seulon vanhan kompostin, raahaan kehikon toiseen paikkaan palstalla, kippaan sinne kitkuut, ripsuttelen viimevuotisen kompostin suuremmat, vasta puolimaatuneet töröt katteeksi valkosipuleille, parsalle, siperiankarhunvatukalle ja köynnöspinaatille. Kurotan, niiaan, nostan, kannan, kyykistyn, konttaan, istun maassa, raahaan ämpäriä, käännän maata...

Aikaa ei ole, ei tässä. Aurinko vain liikkuu, varjot hiipivät. Jossain vaiheessa tulee mies, tuo mehua. Ehkä alkaa olla aika lähteä, ajattelen, kun jalat kerran jo tärisevät.

Olemme kotona iltapäiväneljän aikaan, ja olen syönyt aamiaisen jälkeen vain ruispatongin puolikkaan, ison sämpylän kokoisen palasen. Kävelemme silti heti postiin ja kauppaan. Postissa odottaa Skotlannista blogiystävältä tullut kirje, jossa on kolme yllätyslankakerää, ihania ja pehmoisia. Kiitos! Ihan parasta, vappulahja! Kaupassa onnistun haalimaan ruokaa yli viidelläkympillä. Kummat oireet iskevät: pyörryttää, jalat tärisevät tosissaan, sydän hakkaa, mietin jo, onko se jokin kohtaus. Mutta vasta sitten tajuan, että kello on puoli kuusi ja olen tehnyt raskasta fyysistä hommaa suorassa auringonporotteessa kylmiltään tuntikaupalla, syömättä ja juomatta tarpeeksi, ja nyt minussa ei ole voimia enää seisomiseenkaan. Ostan tofutuutin ja ahmin sen matkalla kotiin ikään kuin ensiavuksi. Kotona teemme ruokaa, päätämme olla menemättä mihinkään juhliin, kumpikin on vain väsynyt ja onnellinen ja nälkäinen, leikkaamme pastan sekaan oliiveita, artisokkia, rucolaa, babymangoldia ja oman maan valkosipulinversoja.

Nyt satokausi on virallisesti siis alkanut ja sehän on melkein sama asia kuin kesä... Ihmeellistä ja ihanaa. Olokin asettuu, kun saa ruokaa. Eikä tarvitse mennä mihinkään. Voi vain olla...

Suloista vappua kaikille lukijoille!

Pilkkeet

Turussa tahti alkaa sakata, ja kun se lopulta täristelee epätasaisesti johonkin väsyneisyyttä muistuttavaan tilaan, olemme jättimäisessä itsepalvelukirppiksen hallissa ja äkisti tuikitarpeellisesta lisävaatteesta koleuteen tuleekin värikästä, luotaantyöntävää massaa, askelet tahmaantuvat lattiaan, oksettaa, päätä alkaa jomottaa. Ja tiedän, että parin tunnin päästä alustan ja siitä maksetaankin, voihan paska, minusta tuntuu, etten pysy edes hereillä. Mutta epätoivo on jotenkin laimeaa ja paloittaista.

Koetan pitää itseni koossa. Se tarkoittaa, että raahustan eteenpäin käytävää ja vilkuilen sivuille. Lankoja ei näy missään. Mutta löydän vedenvihreän fleecetakin eurolla, se on juuri hyvä palelemiseen. Turussa on aika paljon kylmempi kuin on luvattu. Paitsi sitten kun selviämme ulos kirppishallista: aurinko on sukeltanut esiin ja oikeastaan vanhoja vaatteitakin on liikaa päällä. Ystävä juoksee vastaan tietä, kävelee päin punaisia. Menemme yhdessä Lidliin, löydän morsiusharson juurakoita ja iiriksiä edullisesti ja ostan niitä ison roikan palstalle. Konsa-kurkun siemeniä.

(TÄNÄÄN PÄÄSEN VIIMEIN PALSTALLE)

Kaikki pilkkoutuu, lankabaari, laivassa syöminen, käveleminen, nainen bussipysäkillä, mukulakiveys... En jaksa olla huolissani, koska jännitys laukeaa. Huoli katoaa. Itse katoaa. Jalat ojentuvat eteenpäin, takareisien takana ristikkoa, viimeinen aurinko. Pää nojaa ulkoseinään. Oli koteja, joissa päätä ei saanut nojata seinään tapettien takia. Toisia ystäviä saapuu. En muistaisi Näkymättömälle mainittavia nappeja itse. Kun pidän alpakanlankaa kädessä, se on maailmani.

Siirrymme sisään. Ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan ja katselevat. Saan kiinni alkuja, seuraan niitä, ja aina kun lähestyn jonkin pienen pyrähdyksen loppua, jostain nousevat sanat: mitä olen sanonut, mitä pitäisi sanoa, onko jotain tärkeää jäänyt sanomatta. Mutta mikään ei tunnu niin olennaiselta. Uusia alkujakin löytyy, en osaa pelätä. Tuntuu kummalliselta kuulla puhuvansa jotakin ja ihmiset kuuntelevat ja kysyvät.

Luennon jälkeen yksi nainen kysyy, saako kysyä, saanko käyttää näitä ajatuksia työssäni hyväksi. Eli mitä työtä teen. En muista, miten tarkalleen vastaan, minun työni kun ovat vähän kummallisia keikkauksia, mutta ehkä jotenkin niin, että en suoranaisesti, mutta että tokihan minulla on kokemukseni seurassani kaiken aikaa ja sitä tämä on kyllä muokannut eikä sitä voi kai kadottaa.

Vai voiko?

Minusta tuntuu, että istun, kävelen ja hengitän eri tavalla, että olen tietoisempi huomioni suuntaamisen seurauksista ja siksi kiinnostuneempi siitä, miten teen asioita. (Kiinnostuneempi siitä kuin mitä teen.) Hymyilen naiselle pienellä viiveellä, tajutessani sen varmasti olevan tarpeen, eikä hymyileminen kai merkitse muuta kuin myötätuntoa tässä maailmassa, ei iloa kaihoa surua häpeää syyllisyyttä vihaa, ei mitään sellaista, ainoastaan ohimenevää tajuisuutta siitä, että meillä on suuria toiveita, petymme, selviämme siitä, ja tuota ponnistelua, luopumista, ponnistelua, onnistumista, silti luopumista, ponnistelua, sitä kutsutaan elämäksi...

Ja sitten sekin katoaa.

On hyvä, että joku muu pitää huolta siitä, että ehdimme viimeiseen junaan. Ehdimme.

Junassa virkkaan alpakkalankaa ja rakastun siihen. Kuukautiset ovat alkaneet, alkavat kesken luennon, samalla kun sanon ihmisen olevan eläin, tunnen kuukautisten liikuttavan alavatsaa, alustavan sitä lempein käsin. Oksetus katoaa.

Et sinä vaikuttanut siltä, että sinulta oli asiat hukassa, sanoo Vompsu. Niin, ajattelen, ehkä se olinkin minä, joka olin hukassa, ehkä olin hukannut jonkin illuusion. Yöllä pimeän puiston läpi kulkiessa näkee, että Helsingissäkin silmut ovat alkaneet kääriä itseään varovasti auki. Puut kiskottelevat.

Kädet irti, tylsyys!

Huh, mitenkä siten viriääkin maanisuuteen pääsykokeissa! Se on sama viritys kuin tenteissä, pyörä polkeutuu itsestään ja jossain vaiheessa havahtuu siihen, että päässä asiat myllertävät värikkäinä, pesukoneen pyöreä ikkuna, männyt ohi, mäntyjen välistä. Askeltaa eteiseen, käytävään, hymyilee, sydän hakkaa. Kuin olisi rakastumassa. Sama jalkojenleijutus, kykenemättömyys syödä, lievä huimaus, epätodellinen tunne. Kuka tämä on?

Pidän jännityksestä, tästä elämästä, kihelmöinnistä, voimasta. Pidän siitä, että en tiedä, kuinka käy. Olisin huolestuneempi jos olisin rauhallisempi, yhtä rauhallinen kuin joskus työhaastattelussa, silloin tiedän jo etukäteen suhtautuvani piittaamattomasti työhön. Nyt katselen muitan pyrkijöitä uteliaasti, he piirtyvät jotenkin epätodellisen todellisina (ääh, mikä ilmaisu) ympäristöstä esiin, heillä on kasvonpiirteet. (Useimmilla tapaamillani ihmisillä ei ole kasvonpiirteitä, he ovat ihmisiä ylipäänsä, en havaitse heitä.) Voisin vielä viikon päästä piirtää heidän muotokuvansa lyijykynällä tai hiilellä. Sitten he haihtuvat. Mutta olemme vielä tässä käytävässä. Kas, tuo poika asettelee laukkunsa noin. Eräällä miehellä on uskomattoman kapeat reidet. Ja tuolla tytöllä kukkahuivi, hänessä on jotakin tavattoman hymyilevää. (Myöhemmin käy ilmi, että hän on rentoutusohjaaja ammatiltaan. Harmillista, ettei se tule esiin aamupäivällä. Olisin voinut ostaa häneltä ruokatauolla mieluusti kymmenen minuutin rentoutuksen...) Joku sanoo ääneen olevansa ujo ja toinen vastaa, että hänen nimensä perään on ehkä vedetty siitä miinus, miten epäreilua, ei sellainen saisi vaikuttaa.

Mutta ovatpa he rauhallisia! Se tuntuu niin omituiselta. Tai ehkä hekin kiehuvat sisäisesti. Mutta heidän kasvonsa ovat aika levollisia, ja joku vastaa kysymykseen, ettei jännitä ollenkaan. Kun opettaja kysyy, että niinkö kaikilla, vastaan että tietysti jänskättää ihan kauheasti, ja että se on musta hyvä merkki, osoittaa miten tärkeä juttu tämä on. Huomaan kasvojeni elävän jatkuvasti hymyjä, pelleilyjä, kaikkea sellaista. Mitä minä sanoin, ihan kuin olisin rakastumassa.

Äkkiä jokin energia, jokin selittämätön voima, joka on nukkunut minussa viime aikoina liikaa, purskuu esiin jokaisessa eleessä. Iltapäivällä muut alkavat nurkua kahvia, ja ihmettelen hiljaa ja itsekseni, miten eri tavalla he reagoivatkaan jännitteeseen. Itse olen enemmän jonkin rauhoittavan tarpeessa... paitsi ettei sellaista rauhoittavaa ole! Olen niin jännittynyt ja täynnä voimaa, että puen aamulla lempivillapaidan, jossa on vatsan kohdalla iso reikä, ja ajattelen, että sitten voin kertoa koulutuksen tärkeydestä osoittamalla paitaa ja nauramalla, että katsokaa nyt, mihin maagisuuksiin asti sitä voikaan mennä, kun jokin tuntuu todella tärkeältä, ja sitten haastatteluissa unohdan mainita paidasta, niin että olen sittenkin vain virttyneeseen ja mahareikäiseen villapaitaan pukeutunut tyyppi, joka vaistomaisesti vilkaisee reikää siinä ryhmäkeskustelun vaiheessa, kun joku listaa hyvän hierojan ominaisuudeksi henkilökohtaisen siisteyden. Muistan sentään mainita sen, että jos tämä ei tärppää, haen samanlaiseen koulutukseen Jyväskylään ja sitten pakkaan kissat ja aviomiehen ja muutamme koko konkkaronkka kaupunkia ja jätämme taakse myös miehen vakituisen työsopimuksen (ei tosin omalle alalle, mut silti, vakkarisopimuksia ei ole ihan joka oksalla). Se kiteyttää mielestäni aika selkeästi ja konkreettisesti sen, kuinka motivoitunut olen kouluttautumaan hierojaksi. Sitä paitsi se on totta.

On kauheaa ja samalla jotenkin kiihdyttävää olla tuollaisessa tilaisuudessa, jossa oma minuus ja sen tiedot ja taidot ovat huomion keskipisteessä ja arvioitavana. Se on jotenkin... päihdyttävää. Yleensä itsetietoisuus tuntuu tukalalta, mutta ei tässä. Tanssityttöminuus ponkaisee estradille, viihdyttää, hauskuuttaa, lausuu välillä jotakin syvällistä. Ja herranjumala mitä tahtia kädet huitovat ja huiskivat! Sydämen pikajuna juntskaa kiskolaulua, yhtälöt ratkeavat tarpeeksi tuijottaen, toisten puhetta kuunnellessani huomaan taas, miten eri lailla käsittelen tehtäviä päässäni, mutta nyt olen siitä iloinen, pääsinpä sisään tai en. Hapsutukkainen tyttö tilittää, mitä ihmettä tarkoittavat arvot, joita kannattaa, ja arvot, joita ei suostu kunnioittamaan, eihän sellaisia voi keksiä. Minulta meinasi loppua tila kesken siinä kohdin. Kuten oikeastaan muissakin kohdissa. Kirjoitan ja piirrän nopeasti ja olen siitä kauhean iloinen, että näillä kirjoituksilla ja piirroksilla on funktio. (Taas on projektiivinen testi, jossa saa piirtää, kerron psykologillekin, että ne on musta aina superjee. Tällä kerralla piirrän ensimmäiseksi kuvan nimeltä "kuralätäköt ja sade on kivoja kunhan on oikeat ulkoiluvarusteet päällä" - siinä seisoo sadetakkinen, kumisaappainen ja sateenvarjoinen henkilö hymyillen lätäkössä ja varjon ympärillä sataa esterin ahterista.)

Välillä iskee kauhu - en saisi olla näin innokas, näin leikkisä. Voiko olla oikein kokea, että on rakastumassa? Tämähän on valintakoe, laupias taivas... mutta energiat ovat jo riistäytyneet irti, ja mitä James tästä kirjoittikaan Deweyn siteeraamana? "Kädet irti" on ainoa käsky, joka silloin voidaan antaa!

Ihminen, joka tekee ratkaisut, on saanut saman koulutuksen kuin minäkin ja haluaa korostaa, etteivät he usko sellaiseen asiaan kuin ylikoulutettuus. Hyvä, sanon, koska jos he uskoisivat, saattaisin sanoa painavan vastalauseen asiaan. Myöhemmin hän on opiskellut psykologiksi, koska filosofit eivät silloin oikein saaneet töitä, no, eivät saa nytkään, nauran takaisin... puhumme hetken filosofiastakin. Tunnemme samoja setiä. Hän sentään saattaa ymmärtää, kun kerron kiinnostuksestani kehollisuuteen ja siitä, että oikeastaan tämä hierojakoulutus on minusta aivan luonteva jatko filosofian ja sosiaalipsykologian opinnoilleni.

Sitten on viimeinen haastattelu, saa lähteä. Pelmahdan pihalle ja pyörälle, poljen taas jonkin jumalallisen voiman siivittämänä, varmasti se on lähinnä turhautumiseni ja umpikujani purkautumista, jumitilanteeni hajoamista pirstaleiksi tuntiessani taas innostuksen ja toiveikkuuden elämäni suhteen. Vaikka tulos olisi eioota, ei se mitään. Voinhan osallistua aina uusiin pääsykokeisiin... tajuan äkkiä, miten olen kaivannut tällaista koetosta, tällaista yhden päivän suurten asioiden ratkaisua, tällaista selkä seinää vasten, tässä ja nyt -fiilistä. Hittolainen, enkö vain olekin jotenkin koukussa Suuriin Ratkaisuihin, siihen että on vain minä ja sen minkä nyt tiedän ja keksin sanoa tässä ja nyt ja siitä riippuu paljon? Kyllä vain!

Ei siitä mihinkään pääse: ei ole mitään niin kummallista ja kiihdyttävää kuin tällainen jännitys, ja äkisti siinä, kesken pyöräilyn, tajuan monta asiaa, joita olen käännellyt sinne ja tänne päättämättömänä ja päätän muutenkin nyt oikaista elämääni tällä voimalla, jonka tiedän olevan olemassa, jonka tunnen taas selvästi. Mitenkä saatoinkin unohtaa niin pitkäksi aikaa moton ylipäänsä, unohda tylsyys? Ehkä se on tämä parisuhteellisuus, mikään ei kai ole niin vaarallista kuin elää parisuhteessa, siinä jotenkin taipuu helposti sellaiseen tilaan, jossa vain koettaa kuunnella toista ja hyväksyä kaiken. Hitto, mitä paskaa. Ei siis koko parisuhde, mutta se siitä lähtevä vaikutus, joka aaltoilee muualle omaan maailmaan. Haluan puhua tästä Vompsun kanssa ja äkkiä, koska minusta hän kärsii aivan samanlaista varovaisuuslannistuneisuutta. Se on ihan perseestä! Ei kumpikaan meistä halua sitä ja varmasti suhde on mahdollinen ilman sitäkin!

Äkkiä muistan senkin, miten pelkäsin hevosia vuosikaudet ja kävin silti ratsastamassa, jouduin viikoittain tähän kuohuntaan ja kiinnityin siihen. Tarvitsen tavoitteen, suunnan, pelkoa... tarvitsen ne sisältäkäsin, en jonkin työn asettamana. Kädet irti! Tai ainakin tarvitsen irtioton, kunnon repäisyn, siitä maailmasta, jonka osaksi en mistään hinnasta tahdo tulla ja jonka rajan omaan elämääni merkitsen tympeällä inholla. Kuten talvi Kyproksella, se oli sopivan pähkähullua ja suurieleistä pitääkseen hyvällä tuulella. (Vaikka sen seuraukset olivatkin karseat - metodeja on hiottava, kuinkas muutenkaan.)

Kuohunta ei laske, kohta on ilta, pitäisi tehdä huomista esitelmää, mutta olen liian levoton, liian onnellinen levottomuudestani. Että minä vihaan tasaisuutta! Että se on raivostuttavaa, kauheaa, lannistavaa!

En tiedä, ehkä menen toiseenkin pääsykokeeseen, vaikka pääsisinkin tänne sisään jo, jos saan sinne kutsun. Tuntuu vain niin ihmeellisen virkistävältä kävellä tuollaiseen kokeeseen ja ponnistella, olla täysin läsnä. Vai onko se osittain sitä, että luin Deweyn pitkästä aikaa ja muistin aiemman ärtymykseni kyökkipsykologian ja aika suuren osan psykoterapiaa tunneteorian suhteen ja olin taas sen kanssa yhtä mieltä ja ymmärsin, miten vahingollisten ajatusten kanssa olin ollut tekemisissä lukiessani jonkun kirjoituksia vihasta tai surusta tai ilosta? (Kirjoitan tästä taas joku päivä, kunhan tokenen.) Ja heitin sen myötä aika paljon huoliani laidan yli, plumps, käsitteellisenä sekoiluna, joka oli kohdistanut huomiotani ja voimiani turhalle silmukalle.

Joka tapauksessa, nyt se on taas muistissa: Ylipäänsä, unohda tylsyys.

Iloinen ja jännittävä käänne

Kun olen jo luopunut ajatusten tasolla mahdollisuudesta päästä paikalliseen hierojakouluun tässä hakusatsissa, sähköpostiini tupsahtaakin kirje, vastaus tivaamiini valintaperusteisiin. Kirjeessä paitsi selitetään valintaperusteet, mainitaan myös, että hakemukseni oli tullut heille perille vasta kun valintaprosessi oli jo suoritettu, vaikka kirjeen päiväyksestä näkeekin, että se on lähetetty aivan hyvissä ajoin. Toisin sanoen minun hakemukseni oli seikkaillut postin matkassa! Eikä tässä kaikki - huomisesta valintakoesessiosta on vapautunut pari peruutuspaikkaa, joten pääsen kuin pääsenkin sittenkin valintakokeeseen! Ei se tietystikään takaa vielä mitään valinnan suhteen, mutta pääsenpä ainakin kertomaan, miksi haluan koulutukseen ja he voivat arvioida soveltuvuuttani vähän paremmin kuin kolmen rivin motivaatiokuvauksen avulla... ;)

En voi kuin ajatella yhtä asiaa - jos en olisi tivannut valintaperusteista ja kritisoinut niinkin suoraan hakumetodia, minua tuskin olisi kutsuttu. Ensimmäiseen tiedusteluunihan vastattiin, että se, ettei kutsukirjettä ole tullut, tarkoittaa, ettei oma hakemus ole riittänyt valintakoetta ajatellen. Jos en olisi kirjoittanut postista ja sen jakeluhäiriöistä (ja tuntenut itseäni sen takia vähän vainoharhaiseksikin tai ainakin sellaiseksi johon tuo ominaisuus on helppo projisoida), olisiko posteja tarkistettu? Ehkä ei! Nyt hakemukseni oli sitten löydetty ja sen sisältö todettu sopivaksi valintakokeen kannalta. Sinnikkyys siis tosiaan kannattaa!

Olen hyvilläni, kun sinnikkyyteni palkitaan näin. Se tuntuu arvokkaalta opetukselta: vastoinkäymisissä on ihan turhaa lannistua ja alistua, voi myös koettaa oppia niistä, ja ehkä jopa tuo yritys oppia jostakin ja ehkä pieni äkäisyyskin siihen, etteivät asiat suju, voivat saada äkkiä asiat sujumaan. Vaikuttaa myös siltä, että tiedusteluni ovat olleet sopivassa suhteessa jämäköitä ja ystävällisiä, koska tulee tulosta ja silti vastauskin on ystävällinen. Selvästi tiedustelujani on pidetty ihan oikeutettuina ja järkevinä. Ja niin toki olisin itsekin tehnyt, jos tiedustelija olisi ollut kuka tahansa muu... itsensä suhteen on vain niin vaikeaa vakuuttua siitä, että on oikeus ajaa omia asioitaan ja pitää kiinni oikeuksistaan. Olen hyvilläni siitä, että tätä oikeutta on nyt vahvistettu myönteisesti.

Kauhean hauskaa ja jännittävää! Ja koe on tosiaan jo huomenna aamulla. Tämä tarkoittaa, että tänään on heilutettava hihoja keskiviikon esitelmän suhteen vähän lujempaa tahtia kuin olin kuvitellut. Ja ehkä laadittava esitelmärunkoa junassa toiseen kaupunkiin... toisaalta luulen kyllä, että tämä iloinen käänne siivittää ponnistuksiani sellaisella tarmolla, jota ei voi korvata millään puurtamisella ja lievällä taustahuolestuksella.

Kuinka jännittävää, nyt olisi vain pystyttävä ensi yönä nukkumaankin...

Huikaisevuus, preferenssit, esikot

Luen lehteä. Siinä eräs ihminen kertoo menevänsä kahvilassa aina sisätiloihin, etenkin jos terassille paistaa aurinko. Koen saman vierauden kuin jonkun muistuttaessa, ettei kesä ole hänelle mieluisin vuodenaika vaan itse asiassa jotenkin tukala ja ahdistava. Mistä nämä preferenssit tulevat? Voisiko niitä kääntää tai lieventää? Millä lailla puhumamme kieli ylipäänsä on yhtäläinen, kun kerran sanoihin, joiden tunnelatausta tai kehotuntua pitää jotenkin - no, jos ei nyt sentään varmana tai itseästään selvänä, niin ainakin aika oletettavana?

Preferensseihin tuntuu hankalalta päästä käsiksi, koska ne vaikuttavat tarkasteluhetkellä niin annetuilta. Silti nekin ovat epäilemättä rakentuneet ajan kuluessa, kerrostuneet. Mutta ne ovat hyvin välittömiä. On suorastaan naurettavan helppoa luoda omalla kohdallaan noita pareja, jossa ensimmäinen ilmoittaa toivotun pään jatkumosta ja toinen tilan, jota mieluusti välttelee: huikaiseva - mitäänsanomaton,
auringonkilo silmissä - hämärä sisätila,
liikkuminen - istuminen,
räjähtävä värikylläisyys - ruskeanharmaus,
ilo - velvollisuus,
tasavertaisuus - alistuminen tai toisen alistumisen huomaaminen ja kykenemättömyys saada toista siitä irti,
läkähdyttävä - viluttava,
kosketus - puhuminen,
intiimi ja välitön - kaukainen ja varautunut,
sotkuinen kotoisuus - kulissimaisuus, valkeat pinnat, matot ja pöytäliinat,
yllätykset - suunnitelmat (JOS yllätys tuntuu positiiviselta, muuten toisin päin...),
vesiselvä - päihtynyt,
ajatusten ja tunteenpuuskien nopeus - verkkainen viipyily,
suorastaan paikoillaan pompahteleva vireys - unisuus,
anteliaisuus - resurssien kyttääminen,
ruoan kevyt tulisuus - kermamainen rasvaisuus ja mietous,
kirpeänhapean - äklömakea,
ja niin edelleen, listaa on älyttömän helppoa jatkaa. Mutta ei ehkä kovin mielenkiintoista. (Paitsi siltä osin, itselle, kun tajuaa jonkin itsestäänselvästi suosittavalta tuntuvan piirteen vaikuttavan tai ainakin liittyvän johonkin taipumukseen, josta on välillä huolissaan, kuten vaikkapa vaikeus nukahtaa tai unohduksen hupun vääjäämätön ja sangen nopea putoaminen silmille.)

Mistä nämä ovat tarttuneet mukaan? Se on kysymys, jota ei voi olla kysymättä uudestaan ja uudestaan. Niin hämmentävää on, miten eri lailla ihmiset elävät ja tahtovat elää. Minua jotenkin liikuttaa ihan älyttömästi, kun kuulen jonkun pitävän talvesta tai olevan tyytyväinen siihen, että hän saa tehdä sisätöitä toimistossa. En itse oikein osaa sellaista, ja tuntuu kauhean arvokkaalta, että jokin, jota olen pitänyt itse sietämättömänä kiusana, paljastuukin joksikin sellaiseksi, josta on toisille iloa ja josta he saavat voimaa. Heidän tyytyväisyytensä siihen, mitä itse inhoan tai ainakin koetan vältellä mahdollisuuksien rajoissa, saa minut jotenkin kiitolliseksi heidän olemassaolostaan ja suuntautumisestaan. Ja samalla se saa minut epäröimään, onko kommunikaatio mitenkään ihan niin yksinkertaista kuin mielellään kuvittelisi.

Käymme tänään kierrätystehtaalla ja otan vaihtotorilta muutaman paidan huovutusprojektiini. Huovutan paidat 90 asteen puuvillapesussa pesukoneessa, sitten leikkaan ne tilkuiksi, ja lopuksi, kun koossa on riittävästi tilkkuja, teen tilkkupeitteen talveksi. (Teen myös toista tilkkupeitettä isoäidin neliöistä, siitä tulee enemmän semmoinen torkkupeittomainen.) Käytän täkkiin tietysti vain sellaisia paitoja, jotka ovat niin leveän muotoisia, että ne tuskin löytävät kirppiksiltä ottajaansa. Toinen paidoista, jonka otin tänään, oli jo valmiiksi huopunut. Omistajalleen siitä oli tullut riippakivi, mutta täkkiprojektiin se on ihan täydellinen!

Takaisin pyöräillessämme poikkeamme ortodoksisella hautausmaalla, jossa olin viime keväänä töissä haravoijana. Muistan erään ihanan haudan, jonka päälle oli tuotu kevätesikkoa, joka oli siitä levinnyt nurmelle muutenkin. Olen aika varma, mistä hauta löytyy, mutta emme löydä sitä. Löydän kyllä haudan, johon mieleni yhdisti esikot, mutta esikoita ei näy. Ehkä on vielä aikaista, vuosi sitten kevätkukat olivat tätä vuotta edellä monta viikkoa? No, näemme kuitenkin yhdellä haudalla krookuksia, joissa leyhyttelee kesän ensimmäinen perhonen, suuri neitoperhonen.

Ensin petyn ja ajattelen, että minun olisi pitänyt kirjoittaa tarkalleen muistiin, missä esikot sijaitsevat. Mutta kun olen ajatellut asiaa ehkä minuutin tai kaksi, olen polttanut aiemman oletuksen tuhkaksi ja olen sitä mieltä, että ei, ei sittenkään. Parhaita ovat ilot, joita ei pyritä varmistelemaan ja joista ei tule rutiinia. Muistanhan kaikista rakastamistani kivistäkin juuri sen, jonka työnsin erään aidan rakoon ja jota palasin monta kertaa etsimään sitä koskaan enää näkemättä. En tiedä, miksi, mutta en tahdo ilojen muuttuvan velvollisuudeksi, kaavaksi, laskelmoinniksi. Ja silti olen välillä syöksemässä itseäni sellaiseen maailmaan hakemalla itsepäisesti uudelleen samaa iloa. Ja kun huomaan tämän, olen äkisti täysin tyytyväinen, helpottunut ja ilahtunut siitä, ettei haudalla ollutkaan esikon esikkoa.

Ja jos olisimme löytäneet esikot heti, emme olisi kävelleet toiselle puolen hautausmaata kirkkaassa, ihanassa keväässä - olin ihan varma, että esikot olisivat olleet ensimmäisessä paikassa, mutta muistin epämääräisesti, että toisellakin puolen oli jotakin näkemisen arvoista, ja ajattelin, että ehkä esikot sittenkin kaiken todennäköisyyden vastaisesti olisivatkin siellä - emmekä olisi nähneet sitä paikkaa, jota haravoidessani koin käsittämättömän onnentunteen. Paikassa sinänsä ei ole mitään erityisen näköistä tai kuuloista. Mutta jotenkin se on onnistunut kohta, siinä tuntuu nytkin helpolta saavuttaa onnellisuus.

Se kuulostaa niin lattealta sanottuna: "Tämä on jotenkin ihana kohta, tuo puuksi kasvanut rhodo ja sitten tuo ettei ole ristiä eikä mitään imeliä lintu- tai enkeliveistoksia, ei muistolauseita, pieni kivi vain maassa eikä mitään istutuksia, aitauksia tai rajauksia, pelkkä nurmikko vaan." Vompsu nyökkää enkä saa kai ikinä tietää, aistiiko hän sen paikan edellytykset tulla onnelliseksi, tehdä onnelliseksi.

Kotimatkalla ajattelen, että kunhan villapaitahuopatäkki tulee valmiiksi, tai jo oikeastaan ennen sitä, jo ennen seuraavien tilkkujen huovuttamista, voisin kirjailla niihin haravoita ja esikoita ja aurinkoja, tähtiä ja kottikärryjä ja talikoita, kaikkea tuollaista kosmologista ja hiljaista ja onnellisentyytyväistävää. Pidän kuitenkin kovasti sellaisesta taiteesta, joka kuhisee ja kiemurtelee ja juhlii arjen yksityiskohtia. Miksi ihmeessä en tekisi peitostakin sellaista? Haluan kirjailla siihen myös hautoja, senkin päätän siinä silmänräpäyksessä. Hautoja, uima-altaita, koko kevään ja kesän, jotta sitten talvella, jonne peitto on tarkoitettu, mieli kykenee kestämään lumen inhasti pelkistämän muotokielen, joka on minulle niin vaikea ja vastenmielinen.

Ihanuus

On jotenkin vaikeaa kantaa huolta, kun aurinko herättelee niin varhain ja illatkin pysyvät valoisina, viipyilevät. Tarkoitan sitä, että huolet yksinkertaisesti vierähtävät jonnekin... kauas. Ulottumattomiin. En osaa oikein laskelmoida nyt enkä miettiä, miten ensi talvena ajattelen tästä ajasta. Kesät ja talvet ovat niin erilaisia. Lasken tämän jo kesään: kasvoihin eikä käsiin ei satu ulkoillessa.

Koska huvipuisto oli illalla auki ja olimme jo kävelleet ystävän kanssa keskustasta Koffin puistoon ja sieltä rantaa pitkin ja ison tien alikulun ja rantatien kautta Hietsuun, katselleet meriharakoita ja jatkaneet matkaa Hesperian puiston kautta Töölönlahdelle, syöneet ensimmäiset jäätelöt tänä vuonna ja ystävä oli nähnyt ensimmäisen citykaninsa, menimme Panoraamaan, joka on tänäkin kesänä ilmainen. Sitten oli tietysti saatava hattaraakin.

Osa ihanuudesta on tietysti sitäkin, että on voinut istua ulkona ja lukea Deweya ja nenä on palanut vähäsen, ei kipuun mutta kylläkin punoitukseen saakka. Tuntuu palkitsevalta lukea tekstiä, joka on sekä ymmärrettävää (aikamoisen aiemman jumppaamisen takia kylläkin) että harkittua, älyllistä ja mielekästä luettavaa. Ehkä jos olisi laajemmin sivistynyt tai jotain, useampi teos voisi avautua tuolla lailla. Mutta minulle se on harvinaista herkkua.

On vaikeaa olla menemättä palstalle, kun on lämmin ja ihana. Olen kuitenkin asettanut itselleni säännön, että menen vasta keskiviikon jälkeen. Keskiviikko on vielä työtä. Siitä palkinnoksi pääsen palstalle sitten kun tulee torstai.

Hörökorvat

Taidan kuulla hörökorvat vähän omalla tavallani: en prinssi Charlesin korvina tai vastaavina vaan hevosen höristävinä korvina. Tänä aamuna minulla on hörökorvat. Huomaan käsitelleeni kaikin puolin tuon Helsingin koulun asiat, mikä on vähän harmillista sikäli, että haluan kyllä vielä saada kuulla, mitkä valintaperusteet koskivat haastatteluihin kutsumista, ja se edellyttää yhtä puhelintiedustelua tänään. Mutta se on enemmän velvollisuudentuntua kuin todellista hinkua mihinkään. Höristelen jo korviani toiseen suuntaan.

Tapasimme eilen kollegattaren, kävimme syömässä jorubaruokaa. Kollegatar on hakemassa sosiaalityön ohjelmiin, ja aloin taas miettiä siinä keskustelun ja nauramisen taustalla, olisiko sittenkin tuo yliopistokoulutus parempi. Voisihan sitä varoilta hakea sosiaalityöhön sekä Helsingissä että Jyväskylässä, ja ehkä Jyväskylään myös terveyskasvatukseen. Yliopistoissa sentään kutsutaan kaikki hakijat pääsykokeeseen.

Myöhemmin illalla melkein suutuin itselleni näistä ajatuksista. Hittolainen, taasko minä olisin tunkemassa johonkin hemmetin koulutukseen, josta voisi valmistua "asiantuntijatehtäviin". Ei minua kiinnosta mikään hypoteettinen asiantuntijuus, vaan se, että voisin tehdä jotakin järjellistä ja hyödyllistä! En halua tylyttää ketään vaan olla ihmisten kanssa tasavertaisissa kohtaamistilanteissa. Ja ennen kaikkea, en halua hautautua paperivuorten ja kirjapinojen alle. (Jos sitten käytännön asioita kokeiltuani tulen toisiin mietteisiin, se jääköön sen ajan huoleksi.) Ei kai sitä voi vain hakea yliopistoon siksi, että jotakin olisi tehtävä ja että sillä lailla on ennenkin onnistunut tekemään nimenomaan jotakin. Kynnys toistaa aiemmat virheensä on huvittavan matala! Ja mitä sitten kävisi, jos hakisin noihin ja pääsisin niihin, mutta en hierojakoulutuksiin. Menisinkö kaupalliseen hierojakoulutukseen? - Tuskinpa! Enköhän vain tarraisi yliopisto-opintoihin taas kerran ja odottaisi asioiden selviävän itselleni. Mikä on ehkä vähän turha toive.

Mikäs kiire tässä on. Jos haluan kouluttautua hierojaksi, niin totta hitossa teen sen ensin. Voin myöhemmin alkaa opiskella vaikka sosiaalityötä, jos siltä tuntuu. En halua enää edetä minkään kälyisen varasuunnitelman kanssa ja tunkea itseäni epämääräisesti mihin hyvänsä määräiseltä kuulostavaan asiaan, koska eivät ne asiat, opiskelut ja sen sellaiset, muuta minua niin tahtovaksi ja määräiseksi ja tyytyväiseksi kuin se, että kuuntelen itseäni siinä, mitä oikeasti tahtoisin tehdä koko olemuksellani!

(Oikeastaan usein kun kirjoittaa hassu tai hassunkurinen tai huvittava, voisi kirjoittaa myös traaginen tai karmiva tai kauhea. Ajattelen mieluummin tapahtumia vähän kummallisina ja hassuina, se auttaa pysymään järjissään ja terävämpänä.)

Nyt aamulla tosiaan korvani ovat hörössä.

Ensimmäinen kerta pitkän, inhottavan talven jälkeen, kun saa herätä raikkaaseen ilmaan! Olemme näet nukkuneet ikkuna auki koko yön. Ihan luksusta. Ja on niin kirkasta ja valoisaa ja lämmintäkin, krookukset kaljujen pensasaitojen juurilla. Mietin, mahtaisiko siellä olla niin lämmintä, että voisi ottaa kirjan ja mennä ulos lukemaan. Ei tietenkään heti aamusta, mutta jo puolen päivän maissa.

Rankaiseva uni ja muuta höyrypäisyyttä

Illalla kirjoitin muutaman ystävän kannustuksen rohkaisemana kohteliaan kirjeen oppilaitokseen, ja sekä kysyin valintaperusteista että esitin perusteltua kritiikkiä hakumenettelyn mahdollisista aukkokohdista. Mielestäni se, mitä tein, oli aivan oikein ja perusteltua, ja minulla oli siihen oikeastaan enemmän velvollisuus kuin oikeus. Tahtoisin näet, että haku- ja valintamenettelyihin liittyisi kaikissa oppilaitoksissa avoimuus ja selkeys, kuten esimerkiksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen hakuihin liittyykin. (Siellähän hakusivuilta löytää helposti tilastot edellisten hakujen hakijamäärästä suhteessa sisään päässeisiin ja pisteytysperusteet.) Ainakin minun on paljon helpompaa hyväksyä päätös kumpaan suuntaan tahansa, kun tiedän perusteista. Sitä paitsi, on aika kiinnostavaa tietää, mitä on arvostettu tai mihin pyrkiminen on tyssännyt.

Vähän kyllä mietin, että tarkoittaako tämä nyt sitten sitä, että saan siellä oppilaitoksessa hankalan ämmän maineen ja minua ei ainakaan ikinä hyväksytä sinne sisään, mutta sitten suutuin ajatuksesta ja tulin siihen tulokseen, että siitä viis. Jos jossain ollaan niin epäselviä, ettei valintaperusteita olla halukkaita perustelemaan ja loukkaannutaan niiden asiallisesta tiedustelemisestakin, sama pätee todennäköisesti opintojaksojen arvosteluun ja minun on aika vaikeaa kuvitella, että haluaisin sellaiseen mielivaltaan pyristelemään edes vuodeksi. Eiväthän tuollaiset salaperäiset systeemit ikinä tule läpinäkyviksi, jos kaikki vain tahtovat olla mahdollisimman myötäkarvaan ja harmittomia eikä kukaan ponteennu tiedustelemaan, miksi asia hoidetaan näin, kun hyviä esimerkkejäkin löytyisi kotimaastakin runsaasti. Ja jos taas kysymyksiini vastataan ja kritiikkiin suhtaudutaan asiallisesti, osaan seuraavan kerran ehkä muotoilla hakemuksen vieläkin kohdistetummin ja saatan päästä haastatteluun saakka...

On jännittävää havainnoida, millaisia oloja tuollaisen aivan asiallisen kysymyksen esittäminen ja palautteen antaminen synnyttää. Jos en suhtautuisi uteliaasti oloihini, voisi olla, että kysyminen olisi jäänyt tekemättä, sen verran karmeaksi ämmäksi tunsin itseni. Olen jotenkin tottunut sellaiseen asemaan koulutuksen suhteen, että ahdan itseni tulitikkurasiaa pienempään lokeroon ja yritän perustella sen ratkaisun niin, että on hyvä yrittää ymmärtää (naurettavuuksiin asti) epäreilujakin käytäntöjä, koska kukaan ei ole täydellinen ja armollisuus on tärkeää. Ongelma vain on, ettei sellainen käytäntö ole kovin armollinen itseä kohtaan. Eikä myöskään niitä, jotka kärsivät aivan samoista ongelmista ja saattaisivat hekin tösmistyä vaatimaan oikeuksiaan, jos saisivat sellaisesta esimerkin. (Uskon esimerkkeihin monestakin syystä. Muistan miten raikastavasti ja voimauttavasti minuun vaikutti Hurinan tyrmistys ja selitysten penääminen silloin kun meidät työkavereina sanottiin laittomasti irti. Itse olin jotenkin alistunut ja pahoillani siitä, että niin kävi, mutta Hurinan esimerkki osoitti, että voi sitä reagoida toisinkin - voi penätä oikeudenmukaista kohtelua. Intoonnuin siihen mukaan, ja se kannatti: minulla ja kolmella muulla meistä viidestä, jotka aiottiin irtisanoa, on edelleenkin töitä tuossa paikassa. Tosin työsopimukseni ja yhden toisen työsopimus on edelleen laittomasti ketjutettua määräaikaista ja töitä on vain parina päivänä kuussa. Mutta parempi sekin kuin ei mitään. Myös kasvissyöjäksi siirtymisessä tärkeää oli se, että lähelläni eli ihminen, joka oli kasvissyöjä, ja jota tarkkaillessani tajusin, että kyllä se minultakin varmasti onnistuisi.)

Kirjeen lähettämiseen liittyi kumma tunne siitä, että vaikka toimii mielestään oikein sekä itseään että toisia kohtaan, on silti hankala, ärsyttävä ämmä. Etenkin tuntui pahalta, että piti kirjeen sävyn hyvin kohteliaana. Se on ihan hullunkurista, koska en ole mikään räksyttäjä noin muutenkaan, ennemminkin tilanteista pakoon luikahtaja. Mutta rauhallisena ja kohteliaana pysyminen voidaan tulkita ylästatuksen ottamiseksi, ja se vain tuntuu minusta jotenkin väärältä silloin kun en ole itse ammattitehtävissä vaan aivan oma itseni. Hmm, ehkä jos kokisin tekeväni koulutustani vastaavaa yhteiskunnallista valistustyötä penätessäni avoimempia käytäntöjä, en kokisi omaa rauhallisuuskohteliaisuuttani toisia uhkaavana... Hassua, miten tämä menee. Kiinnostavaa. Jotenkin tuohon kohteliaisuuteen, hyvään jäsentelyyn, perustelemiseen ja rauhallisuuteen liittyvä tunnetason vääryys on kai sitä, että minusta tuntuu siltä, että oikeastaan minun pitäisi vain itkeä ja olla surullinen. Mutta kun en ole. Huooh!

Yöllä sitten näin unen, jossa tuo kirjeen saanut henkilö oli tappanut itsensä kritiikkini takia. Heräsin hiestä likomärkänä, itkuisena. Join vähän kamomillateetä ja mietin asiaa. Tosiaan, jokin taso minussa selvästi uskoo, että jos pidän puoliani (ja oikeastaan samalla edistän hyviä käytäntöjä kaikkien kannalta) ihan asiallisesti, se rikkoo kaikki ihmiset ympärilläni. Heh, juuri kun olen parina viime päivänä kirjoittanut siitä, etten koe syyllisyyttä! Nytpä ainakin sain itseni kiinni siitä, miten välttelisin mieluusti syyllisyyden tunnetta: muuttumalla näkymättömäksi. Ja samalla sain tuntumaa siihen, miten jollakin tasolla pidän itseäni äärimmäisen vaarallisena ja vahingoittavana. Koetan sanallistaa ja kokea sen pontevuutena ja oikeudenmukaisesta kohtelusta kiinni pitämisenä, mutta en voi mitään sille, että tietoni siitä, että sanomani aiheuttaa jossakussa levottomuutta, resonoi varsin ikäviä viboja. Jossakin minussa on kerrostuma, joka aktivoituu ristiriitatilanteissa, ja se kerrostuma arvioi helposti paremmaksi sen, että luovun omasta kannastani ja jopa omista oikeuksistani kuin että hyväksyn sen, etteivät kaikki ristiriidat tosiaankaan maailmassa ratkea ja että voi olla ihan okei jos joku muukin kokee ne nahoissaan sen sijaan että vain piilottaisin ne sisääni.

On vähän hupsua ja kivikenkämäistä, kun äkisti tajuaa, miten sama ratkaisu hämmentävään tilanteeseen on järjellä ajatellen sekä ainoa oikea lähestymistapa että tuntuu kontrollin menetykseltä. Miten vahingollinen luontumus, että tuntee menettävänsä kontrollin silloin kun tekee mitä tahansa muuta kuin kääntää ristiriidat sisäänpäin. Tahdon opetella siitä irti, ja yritän suhtautua tähän puolensapitämisen harjoituksena. Kyllähän minä tiedän jotakin ehdollistamisesta ja luontumusten muodostumisesta. Sen sijaan että alkaisin perustelujen tasolla kiistää vanhan luontumuksen totuutta (se on jo kiistetty eikä sillä tiellä vielä käännetä tunnetasoa) tai rankaista itseäni siitä (mikä on hyödytöntä oppimisen kannalta ja vahingoittavaa itsetunnon kannalta), on paljon järkevämpää harjoitella puolensa pitämistä erilaisissa tilanteissa ja ehkä oppia rentoutumaankin siinä puuhassa! Kunpa vielä unenikin uskoisivat tämän... että se, että minulla voi olla mielipide jonkin käytännön oikaisun tarpeesta, ei välttämättä tarkoita, että ihmiset ympärilläni kuoleskelevat silkasta järkytyksestä.

Se kuulostaa hirvittävän hassulta aukikirjoitettuna, ja niin on tietysti tarkoituskin. Nähdä ja näyttää itselleen hupsuus, jotta ei jää tuon hupsuuden kaltereiden taakse pelokkaana ja hupsuutta havaitsemattomana vaan voi nauraa asianmukaisesti ja sitten uskaltautua vahvistamaan sitä puolta itsessä, johon mieluummin identifioituisi, sitä puolta, jonka on mahdollista sanoa, että tämä ei käy tai että ainakin se aiheuttaa hämmennystä ja pahaa mieltä. Mitä useammin pidän puoliani, sen helpompaa tuohon puolensapitämiseen kai on vähitellen identifioitua. Ja jos totta puhutaan, eivät minun kritiikkini ole saaneet "nyt tapan itseni kun toimintasi selvästi osoittaa, että olen niin epäonnistunut" -reaktioita esiin kuin kahdesta ihmisestä. Harmi vaan, että nuo kaksi ihmistä ovat kaksi neljästä tärkeästä lapsuuteni aikuisen mallista (eikä heistä kuin toinen käyttänyt tuota fraasia rankaisutarkoituksessa; toinen vain oikeasti romahti, mikä tuntui vieläkin pahemmalta, koska häntä ei voinut oikein edes vihata, sellaista haurasta olentoa - suoranaista rankaisevuutta ja auktoriteettijohtamista sen sijaan opin vihaamaan sydämeni pohjasta ja edelleen se saa minut äkäiseksi aika takuuvarmasti). Sikäli ei tunnu ihmeelliseltä, että odotan, milloin joku ilmoittaa tappavansa itsensä sen takia, että olen uskaltanut olla jostakin asiasta eriävää mieltä. Niin absurdia kuin se onkin.

On hyvä, että tiedän tämän kummallisuuden, koska se auttaa minua jäsentämään puolensa pitämiseen liittyvää hankaluuden tuntemusta. Kyse ei ole kommunikaatiosta nyt ja tässä, vaan jostain paljon kaukaisemmasta, jostain jonka totisesti tahtoisin unohtaa ja muuttaa tässä heti paikalla hokkuspokkus, mutta joka on sisäänkirjoitettu välittömiin tunnereaktioihini niin vahvasti, että saan tosissani ponnistella pitääkseni uteliaisuuden ja kiinnostuksen etualalla tunteeseen heittäytymisen, siinä rypemisen ja siitä lamaantumisen asemesta. Heikkouksiensa tunteminen on hirveän tärkeää. Joskus minua hämmentää se, miten selvisin ennen kuin osasin aavistaakaan, että toisinkin voisi reagoida ja että tahtoisin reagoida toisin, tai että tahtoisin ainakin identifioitua tuohon tahtoon reagoida toisin. No, en tietysti selvinnytkään kauhean kiitettävästi, selvähän se. Olin aika pelästynyt, alistunut ja onneton. Toivoton.

Kritiikkiini on tullut jo yön kuluessa vastauskin. Siinä ilmoitetaan, että kritiikki välitetään eteenpäin niille, joita se koskee. Hyvä niin. Ehkä käytännöt tuosta hioutuvat, ja jos minun viestilläni on siihen vaikutusta, on tämä ailahtelu sen arvoista. Ja ainakin painajaisunen epätodellisuus ja pelkoni toisten rikkoontumisesta, jos tuotan heille epämukavan olon, nousi selkeämmin esiin, ja sekin on arvokas asia, koska se muistuttaa, miten paljon minulla olisi tekemistä ihan normaalin puolensa pitämisen kanssa.

Kenties nyt kun viesti on välitetty eteenpäin, saan vastauksen myös kysymykseen valintaperusteista. Ne kiinnostavat minua kovasti. En mitenkään suostu hyväksymään ajatusta, että olisin ylikoulutettu. Olen yliopisto-opintojeni ajan koko ajan ajatellut käytännönkin ammatin hankkimista ja korostanut koko ajan, että opiskelin filosofiaa kiinnostuksen, en ammatin takia. Enkä missään vaiheessa edes ajatellut, että valmistuisin sieltä. Mutta halusin kouluttautua ammattiin vasta, kun keksisin, mikä se voisi olla. No, sitä oivallusta ei valitettavasti tullut siinä vaiheessa kun opinnot olivat kesken. Enkä tiedä, onko tullut vieläkään, ja voiko sellaista ylipäänsä tullakaan. Ehkä ei. Mutta olisin nyt halukas tarttumaan johonkin ja tekemään jotakin uutta, vaikka tietysti ei mitä tahansa vaan jotakin johon voisin motivoitua ja joka liittyisi kiinnostuksenkohteisiini ja arvoihini niin että oikeasti voisin jaksaa ja viihtyä siinä ammatissa. On aika raivostuttavaa, jos se, etten ole ennemmin osannut päättää, mihin ammattikoulutukseen hakisin, olisi nyt joku rankaisuperuste, kun kiinnostun jostakin polun alusta. Ei voi olla kovinkaan koherenttia, että siitä, että on suorittanut yhden tutkinnon loppuun, rankaistaan. Etenkään kun omalla tutkinnollani voisi heittää vesilintua töitä etsiskellessä. Kunpa joku olisi osannut kertoa yliopistolla opiskellessani, että jos haluaa muitakin ammattihommia (vs. matalapalkkatyötä johon ei tarvitse mitään koulutusta) kuin akateemisia töitä, ei missään nimessä kannata tehdä tutkintoa valmiiksi. Ja että kannattaisi ensin kouluttautua käytännöllisesti ja vasta sitten akateemisesti. Huooh. Oikeasti, välillä pännii lujasti. Sekin kun menin työkkäriin valmistuttuani ja kyselin, olisiko heille humanistiselta pohjalta joitain täydennyskoulutuksia, ja sitten minulle tarjottiin "humanisti, gradu valmiiksi ja tutkinto ulos" -kurssia ja jouduin sanomaan, että tuota, kun minun gradu on jo valmis. Totta hemmetissä olen ollut tyhmä ja naiivi, kun olen odottanut, että keksisin, mihin minusta voisi olla, mutta hei, ihmiset ovat sellaisia ja pidätän taatusti itselläni oikeuden epäonnistua elämäni viisivuotissuunnitelmien laadinnassa. Eihän systeemi nyt voi ihan niinkään toimia, että uudelleenkouluttautumishaluuni aletaan suhtautua vakavasti vasta sitten, jos mielenterveyteni romahtaa tässä karusellissa ja joudun pitkälle sairauslomalle, josta tarvitsen kuntoutusta... ei, se ei voi mennä niin. Hitto, että tunnen itseni pöljäksi kuunneltuani luottavaisesti juhlapuheita elinikäisestä oppimisesta. On se kumma, että sitä saa harjoittaa perusasteelta aina korkeammalle päin, mutta annas jos yrität toisin päin, ovet ja ikkunat tuntuvat olevan tukossa.

Ja kuitenkin tiedän, etten ole ainoa, joka meni yliopistoon opiskelemaan yleissivistävää alaa siinä toivossa, että sen puitteissa keksisi, mihin pitäisi suuntautua... itse asiassa, tapaan tänään päivällisillä kollegan, jolla on aivan samanlainen tarina tämän suhteen!

Ehkä lakimiesystäväni on oikeassa siinä, että minun pitäisi jättää tutkintoni täysin mainitsematta hakupapereissa. Mutta en oikein tiedä, jokin siinä on miellyttämättä minua. En tahdo elää yhteiskunnassa, jossa pitää monessa käänteessä häpeillä sitä, että on jaksanut kouluttautua ja olla kiinnostunut jostakin teoreettisestakin asiasta. Enkä halua edistää sellaista käytäntöä, että akateemiset suoritukset kannattaa vaieta kuoliaksi, koska eikö se vain ruokkisi lisää näitä epäluuloja siitä, ettei joku ylemmän korkeakoulututkinnon suorittanut voisi mitenkään olla kiinnostunut keskiasteen ammattitutkinnosta? Huooh, onpa hankalaa. Huomaan olevani vähän jäärä tässä asiassa. En yksinkertaisesti suostu häpeällistymään siitä, että olen ollut kiinnostunut jostakin filosofiasta ja kirjallisuudentutkimuksesta ja sosiaalipsykologiasta. Enkä siitä, että voin sen jälkeen olla kiinnostunut jostakin äärikäytännöllisestä.

No, tämä kuohunta alkaa lasehtia jo. Onhan vielä tuo toinenkin hierojakoulu, johon olen hakenut, ja jos se ei tärppää, ne maksulliset hierojakoulutukset. Varmasti sen summan ansaitsisi takaisin vuodessa, parissa. Vompsun terapeutti ainakin oli sitä mieltä, että jos nämä valtion koulutukset pitävät minua jotenkin liian koulutettuna (sic) tai hyväosaisena (sic vaan siihenkin - viime vuoden tuloni olivat alle tonnin kuussa; se kyllä riittää minulle oikein mainiosti, mutta tuskin on erityistä taloudellista hyväosaisuutta) siihen hommaan, niin kannattaa vaikka ottaa lainaa ja mennä maksulliseen kouluun. Opintolainaahan en ole vielä koskaan joutunutkaan ottamaan, eli ehdotus on sikäli aivan realistinen.

Ja sitten on aina sekin mahdollisuus, että menisi vapaaehtoistöihin jonnekin etelämmäs, lämpöisempään... kaikki on vielä niin auki! Vapaaehtoistöistä ei tietenkään saa palkkaa, mutta kylläkin ylöspidon. Ja se on pitkäaikainen haave molemmilla, Vompsulla ja minulla.

Olen jotenkin tyytyväinen nyt kun olen huomannut, ettei kritiikkini ole tappanut ketään niille sijoilleen ja että oikeastaan kun vähän tongin, olen aika äkäinen monestakin asiasta koulutuksiin ja työllistymiseen liittyen. Äkäisyys on hyvä juttu, vaikka sitä voi ollakin vähän rasittavaa lukea ;). Mutta toisaalta, elän elääkseni, en kirjoittaakseni blogia...

Ristiriitaista viestintää ja uudelleen suuntautumista

Heh, tämähän muuttuu kohta tilitysblogiksi... ;)

Soitin juuri hierojakouluun ja kerroin, ettei kutsukirjettä tullut vielä tämänkään päivän postissa. Ystävällinen nainen vastasi, että kyllä hän mielestään oli jo laittanut viestin. Siihen vastasin, että kyllä vain, mutta kun viestissä luki vain postituspäivä ja kuitenkin tieto haastatteluihin valinnoista lähetettiin kaikille hakijoille eikä mitään kirjettä ollut tullut, olin alkanut huolestua siitä, liekö viesti mennyt väärään osoitteeseen. (Meillekin tulee kuukaudessa aina pari ihan toiseen osoitteeseen matkaavaa kirjettä. Pari viikoa sitten kiikutin takaisin postilaatikkoon mm. yhden perintätoimisto Lindorffin laskun - olisi aika ikävää, jos joku ei saisi perintälaskuaan postin mogan ja kirjeen todellisen saajan laiskuuden takia ja joutuisi sen takia maksuhäiriöisten luetteloon!)

Nainen väitti, ettei heidän sivuillaan mitään sellaista lue. No, sivu kuitenkin oli auki edessäni koneella, ja saatoin varmasti vakuuttaa, että kyllä vain siellä lukee näin ja näin. "No, tästä täytyy laittaa palautetta eteenpäin", hän sanoi. "Niin joo, ei teistäkään ole varmasti hauskaa, kun ihmiset soittelevat tuon takia, että heillä on väärää informaatiota", sanoin. Sitten hän sanoi, että kirje on lähetetty vain niille, jotka on kutsuttu haastatteluun, ja että jos kirjettä ei kerran ole tullut, se tarkoittaa, ettei minua ole valittu haastatteluun. Kiitin tiedosta ja suljin puhelimen. No niin, suunnitelma yksi on siis pois pelistä. Menneisyyteni oli ilmeisesti heistä aivan väärän kuuloinen tulevaisuudensuunnitelmiini nähden.

Viikon päästä pidän esitelmän Turussa, mutta kunhan siitä selviän, taidan marssia työkkärin kortistoon, sillä jos kaikki syksysuunnitelmat kosahtavat, niin olisi sitten edes työttömyyskorvaus. Yrittäjällähän on neljän kuukauden karenssiaika, eli jos jätän hakemuksen toukokuun alussa, voisin alkaa saada päivärahaa syyskuun alussa. Sinne asti toki rahani riittävät jotenkin. Toistaiseksi kirjahommat näyttävät kuitenkin olevan ihan jäissä laman takia.

Tämän kuun loppuun saakka on vielä aikaa hakea yliopistoihin. Jyväskylässä olisi esimerkiksi aika kiinnostavia aineita, kuten esimerkiksi terveyden edistäminen ja terveyskasvatus. Ehkä sitäkin pitäisi nyt sittenkin yrittää, kun kerran näyttää siltä, ettei minua kutsuta keskiasteen koulutukseen hakiessani edes haastatteluun. Sääli, mutta minkäs teet. Minusta kyllä olisin hyvä hierojakoulutettava, ja ainakin motivoitunut kuin mikä! Onneksi on vielä se mahdollisuus, että Jyväskylän koulu kutsuisi minut haastatteluun tai jopa hyväksyisi opiskelijaksi. Toivon sitä tosissaan.

Tuntuu vähän surulliselta ja valjulta, kun tietää, ettei voi päästä siihen kouluun, johon eniten tahtoisi, mutta toisaalta, asiat ovat harvoin ihan sellaisia, millaisiksi ne kuvittelee. Ei auta kuin suuntautua uudestaan!

Ei ole helppoa, ei

Tämä on tavallaan jatkoa eiliseen kirjoitukseen ja häpeän tunnetilan nimeämiseen ja käsittämiseen.

Ja tavallaan ei - levottomuus on hellittänyt.

Eilen selitin aivan innoissani Vompsulle, miten merkittävältä häpeästä lukeminen oli tuntunut. Olen nimittäin jo pitkään hämmästellyt ihmisiä, jotka puheessaan korostavat häpeäntunnetta ja kertovat siitä tyyliin: "Ei huvittanut mennä sinne kun hävetti niin kovasti." Olin jäsentänyt koko asian kutakuinkin niin, että he katsoivat toimineensa joissain yhteyksissä niin tahdittomasti, että heistä tuntui kiusalliselta näyttäytyä niille, joiden mielen he olivat pahoittaneet. Samalla olin ollut vähän huolissani, olenko itse jotenkin harvinaisen kova luu ja patologinen tapaus, kun en häpeä juuri mitään. Mutta se, mitä ajattelin, olikin tietysti syyllisyys - tuon artikkelin terminologian mukaan.

En kyllä tunne paljon syyllisyyttäkään - se tuntuu vähän turhalta, koska mietin tekemisiäni aika huolellisesti ja olen antanut itselleni luvan myös epäonnistua silloin tällöin. Tietysti tuntuu pahalta, kun huomaa, että saa omalla käyttäytymisellään toisen jotenkin käpertymään sisäänpäin ja voiman pahoin, mutta se on tuntemus siinä hetkessä, ehkä sillä viikollakin, ja työstän tarmokkaasti sitä tuntemusta, joka on itsessäkin fyysistä pahoinvointia muistuttavaa, ja jossakin vaiheessa, kun olen keksinyt vaihtoehtoisia ja parempia etenemisen tapoja seuraaviin vastaavanlaisiin tilanteisiin, paha olo hellittää ja katson polttaneeni syyllisyyteni loppuun. Ei se tietenkään tarkoita, että katsoisin toimineeni kiitettävästi, ei. Mutta ehkä tässä on ripaus realismia: on aika vaikeaa toimia aina ja kaikkialla kiitettävästi, ja vaikka se on ihanteena järkevä, itselle kiukutteleminen tuon ihanteen täyttymättömyydestä tuskin edistää seuraavien tapahtumien sujuvammin luontumista. Kun yksi ystävä kirjoitti minulle tehneensä paljon sellaista, mitä ei voi antaa itselleen anteeksi mitenkään, itkin varmaan vartin. Jotenkin se vain tuntui hänelle tai kelle tahansa kohtuuttoman raskaalta taakalta. Osa itkusta oli kiitollisuudensekaista: kiitollisuutta siitä, että olen saanut annettua itselleni anteeksi nekin jutut, joista en voi mitenkään olla ylpeä ja joille on edelleen vaikeaa nauraa, koska niihin liittyy niin paljon väärinkäsityksiä, pahan mielen aiheuttamista ja ajattelemattomuutta.

No mutta, takaisin häpeään. Tuntui jotenkin hauskalta huomata, että onhan minussa sittenkin häpeää! Se vain ilmenee muulla tavalla kuin eristäytymisenä ja vetäytymisenä, se ilmenee hillittömänä ajatusten laukkaamisena ja oman olemassaolon kyseenalaistamisena. Se ei samalla tavalla näy päällepäin kuin vaisuus ja vetäytyminen tai kuin maaninen toiminnassa kouhottaminen. Toisaalta on ehkä harmikin, ettei se näy päällepäin. Piilotettu häpeä ehkä saa toiset kuvittelemaan, että olen äärettömän paljon vahvemmilla psyykkisesti kuin olenkaan. (Vaikka tietysti olen aika taitava kursimaan itseni kokoon muutamassa tunnissa ja viime vuosina olen oppinut jopa suuttumaan ja pitämään rajoistani kiinni, en kaikkialla, mutta aina välillä, ja se on edistystä, se.)

Kun selitin tätä asiaa Vompsulle, hän kysyi hyvän kysymyksen, joka oikeastaan on tämän kirjoituksen innoittaja. Hän nimittäin kysyi, kuinka yleistä on jakaa arkikielessä häpeän ja syyllisyyden tontit sillä lailla kuin artikkelissa tehdään. Pohdimme sitten yhdessä joitakin ilmaisuja, jotka hämärtävät tuota häpeän nimeämistä. Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" Siinähän koko asia käännetään nurinniskoin, koska häpeä on artikkelissa esitetty primaaritunteena, jonakin sellaisena joka vain iskee. Ei sitä valita. Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja." Ainakin minulle on tunnepuheen sisäänajossa käytetty häpeän yhteydessä tuota eikö sinua yhtään hävetä ja nyt sietäisit hävetä -rakennetta. Koskaan ei ole nimetty häpeäksi sitä kauheaa, painavaa, pelottavaa oloa, että oikeastaan pitäisi olla kuollut, jossain toisaalla, joku aivan toinen. Häpeäksi ei ole nimetty sitäkään, kun on juossut väärän ihmisen luo, tarttunut kädestä ja sitten huomannut, ettei se olekaan oma äiti tai isä, ja on itkenyt ja ollut pois tolaltaan ja tuntenut itsensä totaalisen epäonnistuneeksi. On vain sanottu: "Ei tuollaisesta kannattaisi säikähtää!"

Toinen ilmaisu, joka käsittelee häpeää, on häpäiseminen. Jos en ymmärräkään, miten jokin abstrakti pyhä voitaisiin häpäistä, ymmärrän kyllä, miten joku ihminen häpäistään. Siinä toteutuu artikkelin kuvaus häpeästä primaaritunteena: käyttäydytään sillä lailla, että se, joka häpäistään, joutuu käyttäytymisen seurauksena joko itsen tai toisten taholta torjutuksi lähestymisaikeissaan ja vastavuoroisuustoiveissaan.

Siitä, miten tämä häpäiseminen liittyy kunniakäsitykseen, minulla ei kyllä ole ihmeempiä intuitioita. Ehkä kunnian voisi ajatella asenteena, joka vaatii itselle vastavuoroisuutta sen pelkän toivomisen sijaan? (Toivominen sisältää ymmärryksen siitä, etten voi määrätä toisten ihmisten toimintaa - voin kyllä tuoda ilmi, jos se ei miellytä minua, mutta määrätä en voi. Päätökset ovat toisen ihmisen. Pakottaminen on hyvin vaikeaa ja tuskin tuottaisi kovin pitkäkestoisia tuloksia, todennäköisimmin se vain lietsoisi katkeruutta ja siten ehkä lisäisi tarvetta kostaa niille, jotka kannattavat pakottamista tai ovat olleet myötävaikuttamassa sen lankeamiseen rangaistun kontolle.) Ehkä sen voisi jäsentää näinkin: molemmat myöntävät, että ihmisellä on tietyt rajat ja että niiden tallominen tuottaa pahan olon, mutta kunniassa ajatellaan, että tuosta rajojen ylittämisestä pitää jotenkin rankaista, vähintään pahastumalla, ja toivomisnäkemys taas muistuttaa ennen kaikkea siitä, että kaikkien ihmisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä - jos tämän ihmisen kanssa tilanteet tuntuvat saavan hankalan sävyn eikä setviminenkään auta, on ehkä järkevämpi järjestää ajankäyttönsä siten, ettei turhaan altista itseään tilanteille, joissa omia toiveita ei koskaan tunnuta täyttävän? Hmm, tietysti tätäkin voi joku pitää rangaistuksena, mutta minusta noissa on se ero, että kunniakäsityksessä huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten toinen on menneisyydessä toiminut, ja toivomuskäsityksessä siihen, miten tulevaisuudessa voisi hakeutua tilanteisiin, joissa tuo toive saa myös vastakaikua. Vähän epämääräistä, etenkin kun tuo kunnia-asia on vain hatara konstruktio päässäni. Ehkä joku selventää kommenttiboksissa yhden mahdollisen näkemyksen siitä! Tai vaikka montakin. No, kuten kirjoitin, intuitioni tämän asian suhteen eivät ole kovinkaan selkeät, koska kunnian ajatus jotenkin ällistyttää minua.

Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koettaa miettiä tai kommunikoida jostakin perustuntemuksiin liittyvästä, törmää näihin kirottuihin sanastojen yhteismitattomuuksiin. Tai ehkä se yhteismitattomuus on kaikkialla puheessamme ja teksteissämme, mutta vain näissä kehollisesti ja perinpohjaisesti tunnetuissa seikoissa tuo ero oikein paistaa silmään? Sellaiset lauseet kuin "tietenkään en voi tehdä niin, koska rakastan häntä" tai "sitähän juuri surullisuus on" tai "en voinut mennä kun niin hävetti" jäävät aika usein roikkumaan tyhjän päälle. Sitä jää murustamaan niitä mielessään ja miettimään, että millainen käsitys rakkaudesta tai ystävyydestä tai surusta tai häpeästä toisella on, mitkä kokemukset hän niin nimeää. Usein tajuaa sen, että se, mitä toinen kutsuu tutulla nimellä, on selvästikin eri asia kuin mitä itse kutsuisi tuolla nimellä. Mutta on hyvin vaikeaa arvata, mitä hän täsmälleen tarkoittaa. On ihmisiä, joilta voi kysyä asiasta, jotka eivät loukkaannu. Aika monet hieman loukkaantuvat, tuntevat itsensä uhatuiksi. (Ei se minusta ole kovin vaarallista, mutta kiusallista kyllä, ja jos joku näyttää loukkaantuvan systemaattisesti, saatan käydä aika varovaiseksi ja surulliseksi siitä, että en oikein näytä uskaltautuvan vaatimaan selityksiä ymmärtääkseni, mitä hän noilla puheillaan oikein tarkoittaa. Tulen surulliseksi siitä, ettei ystävyydestämme oikein näytä kehkeytyvän kiinnostavaa. On vaikeaa olla jonkun ystävä, jos ei ymmärrä juurikaan tätä kovasti liikuttavia asioita. Helposti siinä vaiheessa tulee todettua, että on järkevämpää panostaa sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa voi puhua avoimesti. Ikävä juttu, joskus sitä luovuttaa liian helposti. Mutta toisaalta, joskus menee ihan liian pitkälle siinä toisen miellyttämisen yrityksessään ja varpaillaan hiipimisessä.)

Ääh. Kun ajattelee tällaisia heti herättyään, tulee vähän epätoivoinen olo sen suhteen, voivatko ihmiset nyt juuri mitenkään ymmärtää toisiaan määrittelemättä heti kättelyssä käsitteitä. Tunnen itseni aika maanvaivaksi saadessani kiinni tuon ajatuksen. Mutta tuntuu vain niin pahalta, että monet ihmissuhteet menevät päin seiniä sen vuoksi, etteivät ihmiset tajua, mitä toinen tarkoittaa. Ei se mitään, kai, niin kauan kuin on vain surullinen ja vähän lannistunut siitä, ettei ollenkaan ymmärrä, miksi se ihminen noin tekee ja ajattelee. Mutta jos alkaa suuttua toiselle hänen tavastaan jäsentää asiat (ja käsittää väärin sen, miten hän jäsentää perusterminologian, millainen hänen merkitysten avaruutensa on) ja siksi toteaa, että so long, ei enää olla tekemisissä, onhan se aika surullista!

Ei ole helppoa, ei.

Onneksi on kaunis päivä ja yskiminen aavistuksen verran vaatimattomampaa jo... tästä se lähtee. Voi istua ja lukea estetiikkaa ja siemailla yrttiteetä. Kyllähän tämäkin kysymys laimenee, kun siitä kirjoittaa, ajatukset ovat saaneet haluamaansa hierontaa ja varmasti kehittyvät tästä edelleen.

En silti osaa kuvitella, millaista olisi elää maailmassa ilman tietoisuutta keskenään pahaa aavistamatta (tai pahaa aavistaen) rupattelevien ihmisten sanastojen eroista.

Levottomuutta

Sen oppilaitoksen sivulla, jossa kerrotaan koulutuksesta, jonne olen hakenut - ja jonka pääsykoepäiviä ovat ensi maanantai ja tiistai - lukee, että kaikille hakeneille lähetetään postia valinnoista haastatteluun. Hakuaika päättyi maaliskuun lopulla. Mitään postia ei ole kuitenkaan kuulunut, ja pääsykokeeseen on enää viikko aikaa.

Tänään päätin ottaa puhelimella yhteyttä ja kysyä asiasta. Toisinaanhan posti kadottaa kirjeitä (esimerkiksi Vompsun sairaslomaa koskevat dokumentit eivät koskaan olleet päätyneet Kelalle viime syksynä, vaikka itse näin hänen pudottavan Kelan kuoren postilaatikkoon), ja en tahdo uudelleenkouluttautumissuunnitelmieni menevän mönkään jostakin noin tylsästä syystä. Sitä paitsi aloin olla jo aika levoton. Niinpä soitin asiasta vastaavalle henkilölle, joka ei kuitenkaan tiennyt postituksista mitään ja lupasi ottaa asiasta selvää. Selitin, että kokeeseen on kuitenkin alle viikko, ja että minua oli alkanut huolestuttaa, missä vaiheessa informaatio oli katkennut - oliko oma hakemuskirjeeni tullut perille tai oliko heidän tiedotteensa kadonnut matkalla. Niin, hän lupasi tutkia asian ja laittaa sähköpostia.

Iltapäivällä sähköposti saapuikin. Siinä luki vain "kaikki kirjeet on postitettu kiirastorstaina", ei muuta.

Välissä on neljä postipäivää. Yleensä kirje kyllä kulkee saman kaupungin sisällä neljässä päivässä. Mutta tietysti nyt postitetaan parhaillaan veroilmoituksia, joten ruuhkaakin saattaa olla kovasti. Jotenkin on vaikeaa suhtautua rauhallisesti tuohon vastaukseen, joka on aika epämääräinen. Ja itseensä: tunnen itseni hölmöksi, hössöttäväksi kalkkunaksi. On vaikeaa uskoa, että kaikki menee hyvin ja että kirje tulee varmasti huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Kuin sattuman oikusta ystävä laittaa minulle pari tuntia viestin tulemisen jälkeen (jossa vaiheessa en enää pystynyt lukemaan estetiikkaa ja valmistautumaan esitelmään, koska pääni surisi kuin ampiaispesä - niinpä virkkasin isoäidin neliöitä valtavalla vimmalla, grr) sähköpostia ja liitetiedostona on mainio häpeästä kertova artikkeli (Eero Rechardt & Pentti Ikonen: Häpeä psyykkisen lamaannuksen aiheuttajana. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 3/1994.) Luen artikkelin kiinnostuneena ja äkkiä alan hahmottaa tilannettani aivan uudella tavalla. (Harmillista kyllä, artikkelia ei näy olevan verkossa.) Tosiaan, hössöttävän kalkkunan ololle on olemassa nimikin, ja se on häpeä. Tietysti ihmiset purkavat ja potevat häpeäänsä erilaisilla oloilla, mutta kun tarkemmin ajattelen, hössöttäväkalkkunuus on itselleni aika tyypillinen häpeän ilmiasu, koska en suostu yleensä lamaantumaan täysin, vaan haluan raivata itselleni tilaa ja oikeutta olla kiinnostunut asioista ja ihmisistä, vaikka saisinkin kylmää vettä niskaan. Ja samalla en osaa olla varma siitä, onko tuo oikeus olla elämänjanoinen sittenkään oikein... ei, sen on pakko olla, koska alistuminen ja uhrautuminen vasta karseaa onkin! Mutta on vaikeaa olla kokematta itseään hankalaksi, kun sillä lailla hammasta purren ja itkua edellään työntäen pinnistelee ja väittelee itsensä kanssa tuntikausia vain oikeuttaakseen kaikella järjellä ajatellen ihan normaalien omista oikeuksistaan kiinnipitämisen.

Koetan kuvata tuon tilan. Ensinnäkin, odotan kirjettä, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt jo saapua. Mutta se ei ole saapunut. Seuraukset ovat tällaiset: Mietin, kuikahan todennäköistä on, että hakemukseni tai haastattelun kutsukirje tai "valitettavasti sinua ei tärpännyt" -viesti olisi hukkunut matkalla. Tunnen syyllisyyttä siitä, että syyllistän postia. Voinko edes olla varma siitä, että pistin hakemuksen postiin? Muistan liimanneeni postimerkit, mutta entä sitten? Entä jos olenkin tullut hulluksi ja piilottanut kirjeen jonnekin kaappin tai jotakin? Osa minusta pitää tätä ihan uskottavana tapahtumainkulkuna. Ja toinen osa suhtautuu tähän osaan ilkeästi ja pilkallisesti ja solvaa sitä varhaisemman hulluksi tulemisen pelon esiin kaivamisesta ja muistuttaa siitä tosiseikasta, että kääntämässäni kirjassa oli lause, jonka mukaan romahdus on jo tapahtunut siinä vaiheessa, kun ihminen alkaa pelätä romahtavansa tai tulevansa hulluksi. En pidä "terveemmän" dialogin puolen ivallisesta sävystä. Haluaisin vähän armollisemman sävyn, mutta olen asiasta sen verran kierroksissa, ettei se tunnu juuri nyt onnistuvan.

Vaikka tunnenkin itseni typeräksi kalkkunaksi, koen silti pontevaa tarvetta selvittää asia. Samalla pidän tarvettani jotenkin naurettavana ja osoituksena omasta kärsimättömyydestäni ja tavoitteisiini kiinnittymisestä tavalla, joka ei ole tervettä. (Osa minusta kyllä on sitä mieltä, että levottomuuteni on ihan tervettä ja olisi paljon huolestuttavampaa, jos suhtautuisin EVVK siihen, että tärkeän päätöksen seurauksena kyhättyyn hakemukseeni ei kuulu vastakaikua.) Tuo itseni naurettavaksi, aggressiivisesti etujani valvovaksi ja sen takia ärsyttäväksi kokeminen saa minut lykkäämään oppilaitokseen soittamista perjantaista maanantaihin, vaikka myönnettäköön kyllä, että perjantaina en paljon saanut puhuttuakaan yskältäni. Mutta se ilo, joka puhelimessa puhuessa laukesi, osoittaa kyllä selvästi, ettei kyse ollut vain yskän takia lykkäämisestä. (Ah, järkeillen sitä melkein hämää itseäänkin.)

Puhelinkeskustelu sujuu hyvin ja henkilö on oikein ystävällinen ja asiallinen. Tässä vaiheessa minusta tuntuu siltä, että kysymykseni ei ole ehkä vain kalkkunaisuutta vaan ihan järkevää, oikeutettua huolta. Ja että se voi kuulostaa vastaanottajasta siltä, että olen tosissani kiinnostunut koulutuksesta, oma-aloitteinen ja reipas, ja sehän taas on vain hyvä asia pääsykokeen kannalta! Toisin sanoen: toiveikkuus viriää.

Mutta sitten tulee uusi romahdus, kun sähköpostitse tullut vastaus on niin epämääräinen. Jotenkin kuvittelin, että puhelimessa sanomastani välittyi se, miten huolissani olen, ja että henkilö nyt olisi ainakin tarkastanut sen, onko hakemukseni tullut perille. Tai että hän olisi kirjannut vaikka, että jos hakemusta ei kuulu ylihuomiseen mennessä, voisin soittaa silloin uudestaan. (Silloin soittaminen tuntuisi paljon tervetulleemmalta ja huoleni oikeutetummalta.)

Ja kun alan hurista uudelleen sitä, onko informaatio kadonnut jossakin kohdassa, ja olenko vain puhelinkeskustelussa liian sekava tai mistä oikein on kyse, häpeä ruoskaisee uudelleen. Se on todella rasittavaa. Äkkiä olen aivan lannistunut ja muistan eilisen puhelinkeskustelun äidin kanssa. Äiti yritti kaikin tavoin vakuuttaa minut siitä, että valitsemani uusi koulutus on aivan paska ja että hän ei voi uskoa, että viihtyisin tai pärjäisin hierojan ammatissa. Hänellä oli myös monta ammattia valmiiksi katsottuna ja hän kertoi niistä ja perusteli, miksi minun oikeastaan pitäisi hakea niihin. Pidin puhelimessa pääni, vaikka välillä minua ärsyttikin ihan tajuttomasti. Mutta hoin itselleni, että tällä kertaa päätän itse. Jos äiti nalkutti ja jäkättikin minut hakemaan yliopistoon "koska kaikki muu olisi tuon älyn tuhlaamista" (ja kuinka he olivat panostaneetkaan siihen raahaamalla jälkikasvuaan teatteriin, taidemuseoihin, vaikka minne, kustantamalla balettitunteja ja pianonsoittoa ja ostamalla kilokaupalla kirjoja ja piirustuspaperia ja hyvälaatuisia vesivärejä ja siveltimiä, ei mitään halpatavaraa, tämä on sijoitus loistavaan tulevaisuuteen, sinä saat niin paljon sitä, mitä me emme koskaan saaneet - ja jo lapsena petin heidät hinkumalla talleille, se kyllä sallittiin, mutta pitkin hampain, ja hampaat pitenivät ainakin kilometrin kun hain taidelukioon ja ilmoitin, että jos pääsen, en pyrikään eläinlääkikseen; eläinlääkärit sentään ansaitsevat aika hyvin, eikö totta; ei ihme, että Innocence on lempielokuviani ja että pidin myös toisesta samasta Wedekindin kirjasta tehdystä elokuvasta, ne kuvaavat loistavasti ja siksi karmaisevasti ehdollista hyväksymistä - ehdollinen hyväksyminen on karmaisevaa), ja jos olinkin yliopistoon ajettuna liian nuori ja tietämätön näistä painostamisen keinoista, nyt kyllä näen sen kaiken läpi ja haluan sellaisen koulutuksen, johon itse haluan mennä, en sellaisen, joka olisi äidistä minulle sopiva. (Siinä puhelimessa tajuan äkisti senkin, miksi olin sanonut ammatinvalintapsykologille aikanaan, kolmisen vuotta sitten, että kaikkein tärkeintä uudessa koulutusurassa on se, että äiti ja silloinen puolisoni hyväksyvät sen. Myöhemmin olen monta kertaa ihmetellyt noita sanoja, jotka jotenkin vain tupsahtivat ulos suustani ja jotka kuullessani tajusin välittömästi, että niihän se tosiaan oli - silloin - mutta nyt kun puhuin äidin kanssa puhelimessa muistin nuo sanat ja ajattelin, että rivien välissä minulla taitaa olla sittenkin aika hyvä kuva siitä, miten äiti reagoi yrityksiini tehdä omia valintoja. Filosofia kelpasi hänelle, koska sehän nyt oli niin teoreettista ja ihailtavaa. Ja monet asiat, joita tiedän hänen vieroksuvan, vain jäävät sanomatta, jos se on mahdollista.)

Kaikkein hulluinta on, että tämä äidin epäluuloisuus uusia suunnitelmiani kohtaan jotenkin tihkuu ja suodattuu kaikkeen asian käsittelyyn, niin kovasti kuin koetankin vain hyväksyä sen, että se on äidin asia, äidin mielipide, hänen tapansa olla minusta ja elämästäni huolissaan. Ymmärrän kyllä kognition tasolla, että äidin tapa reagoida kertoo enemmän äidistä kuin minun suunnitelmieni järkevyydestä. (Hitto, että itkettää, kun koetan kirjoittaa tätä.) Mutta en voi oikein mitään muuta kuin inttää kognitiosta käsin vastaan tunteelle, että jotenkin olen ansainnut sen, ettei kirjettä tule. Että ehkä olen vain kuvitellut kaiken, kuvitellut hakeneeni. Että ehkä olen jotenkin sairaampi kuin tiedän. Ja että se kuuluu läpi jopa puhelimessa, kun tiedustelen pääsykoekutsuista. Että jotenkin kuulostan vain erehtyneeltä, väärään paikkaan soittaneelta. Että olen väärä henkilö, nyt ja kaikkialla. Että huoleni ovat naurettavia, tylsiä ja turhia.

Se on kauhea, lamaannuttava tunne. Se riistää toivon joskikin aikaa.

Ehkäpä se, mitä psykologisessa kirjallisuudessa käsitellään toivottomuutena, voisi niveltyä tiukasti häpeän tunteeseen - kyyristyneeseen asentoon, väkisin esiin pukkaavaan itkuun, punastumiseen, pois kääntymiseen? On pakko sinnitellä uteliaana tässä tuntemuksessa, käännellä ja tutkia sitä. Mitä tarkoittaa se, että vierastin niin kovasti lapsena ja että olen arka uusien ihmisten kanssa vieläkin? Tuo artikkeli, jonka luin, kytkee häpeäntunteen siihen kaikille tuttuun lapsen ujostamiseen ja vierastamiseen. Vierastin etenkin miehiä, itse asiassa pelkäsin heitä kuin ruttoa. Ystävällinen ja hymyilevä kummisetäni ei voinut koskaan saada minua syliin, koska kiljuin täyttä kurkkua ja menin aivan sekaisin pelosta, jos hän vain yritti kaapata minut. (Sanallinen vastusteluni ehdotukseen mennä sedän syliin tulkittiin ilmeisesti kursailuksi, vaikka tarkoitin täsmälleen, mitä sanoin: Ei missään nimessä!) Lakkasin pelkäämästä miehiä oikeastaan vasta toisessa pitkässä seurustelusuhteessani, ensimmäistä avomiestänikin pelkäsin kummalla tavalla, vaikka uskalsinkin asua hänen kanssaan. Vasta edellisessä suhteessani tosiaan rentouduin ja lakkasin kokemasta itseni kauheaksi tyypiksi.

Jotenkin tämä teema ja sen elekieli, mielleyhtymät ja tuntemukset ovat aika toistuva seuralaiseni. Ei kaiken aikaa, mutta kylläkin silloin, kun jotakin menee pieleen. Siinä ei varmasti ole mitään kummallista, ainakin tuossa Duodecimissa ilmestyneessä artikkelissa, jonka ystävä lähetti, esitetään todennäköisesti jokaisella olevan tiettyjä häpeäkokemuksia.

Häpeäminen tuntuu niin typerältä tapahtuessaan, että se lietsoo itsevihaa kerkeästi ja suhraa piiloon toiveikkuuden. Tuntuu vain niin omituiselta ja väärältä tuntea häpeää, kun esimerkiksi on mennyt itse tapaamiseen ja toinen tekee oharit siitä mitään ilmoittamatta. Eihän itse ole se, joka on käyttäytynyt huonosti ja hävettävästi, mutta silti tuntee itsensä jotenkin hävettäväksi - sopimattomaksi, kelvottomaksi, vääräksi. Moni kokee tätä toisen myöhästyessäkin, itse en koe, koska minulla on ollut monia ystäviä, jotka myöhästelevät ja joista tiedän, etteivät he sillä mitenkään koeta ilmaista, etteivät arvosta minua tai etten kelpaa heidän ystäväkseen. (Olen aika monen kanssa käsitellytkin asiaa suoraan, koska en halua myöskään, että he tuntisivat syyllisyyttä siitä, että joudun odottamaan heitä, enkä halua heidän miettivän tuskaisena, loukkaako se minua kovasti; myöhästymisen osaan sentään attribuoida ihmisen kyvyttömyyteen järjestää aikaansa, ohareita en. Hmm, tuosta "loukkaako se minua kovasti" tulee mieleen, että aika usein se, mitä sanomme loukkaantumiseksi, voikin olla häpeää - kokee jotenkin itsensä totaalisen epäonnistuneeksi ja vääräksi, koska vaikka on kuinka koettanut, toinen ei palauta ystävällisiä eleitä.) Mutta artikkelin mukaan juuri tuo on häpeän alkuolemus: omaan ystävälliseen, innokkaaseen eleeseen joko ei vastata tai vastataan nolostuttaen tai pilkallisesti, jotenkin väärällä tavalla kuitenkin.

Olen saanut sitä sorttia elämässäni aika paljon, joten voisin ehkä käydä sille jo vähän immuunimmaksi. Ja ainakin haluaisin olla heijastamatta sitä tilanteisiin, joissa häpeän tunteminen on ihan turhaa, koska totta vie minulla on oikeus pettyäkin. Suuttua. Itkeä.

(Mutta en osaa ajatella, että minulla olisi oikeus jähmettyä ja vetäytyä, sitä en osaa. Se on varmasti pelastanut minut monessakin mielessä, pitänyt sinnikkäänä ja tapahtumissa kiinni silloinkin kun olisin halunnut oikeastaan itkeä tyynyyn kotosalla. Minkä joku on rikkonut, toinen on paikannut.)

Aika paljon auttaa se, että minulla on nyt nimi - häpeä - jota en ole oikein aiemmin osannut käyttää. (Olen selvästi sekoittanut sen syyllisyyteen - tietoisuuteen, että on toiminut tyhmästi. Syyllisyys liittyy artikkelin mukaan tiettyyn tekoon, häpeä koko omaan olemiseen. Niiden sekoittaminen on ilmeisen yleistä.) Minulle on annettu ihan toisia sanoja: naurettava, kärsimätön, hassu. "Älä viitsi olla naurettava" siinä vaiheessa kun on ollut olemukseltaan jo koko häpeäkirjon eleitä säteilevä. "Miten sinä voit olla noin kärsimätön?" siinä vaiheessa kun vuorovaikutus on pettänyt, toivottomuus iskenyt ja on alkanut itkeä. "Oletpa hassu!" siinä vaiheessa kun ollut puolikuollakseen säikähtänyt siitä, että pitäisi äkkiä jäädä jonkun vieraan aikuisen seuraan ja tajunnut, että vanhemmilla ei ole aikaa, heidän elämänsä on vain toisaalla, ja vieras aikuinen on irrottanut takaapäin lukko-otteen isän jalasta ja päivä on käynyt harmaaksi, vatsaansattuvaksi eikä mikään ole oikein osannut nostaa siitä suosta, koska on tiennyt, tiennyt, tiennyt, miten ei-rakastettava on.

Minusta artikkelissa loistavimpia kohtia on, kun tutkijat kirjoittavat, että huumori voi purra häpeään vasta siinä vaiheessa kun ihmisen minäkuva on niin vakiintunut, että hän on tietoinen monista puolistaan. Lapsella ei vielä ole. Totta kai vanhempansa jalkaan tarrautuva lapsi on hassu, mutta hän pelkää myös kuollakseen jäävänsä yksin. Mitä hassua siinä lopulta on? Onko se hassua, että joku pelkää sellaista enemmän kuin joku toinen? (Ne lapset, joiden kaltainen pitäisi olla, "katso nyt kuinka hyvin tuo käyttäytyy, mikset sinäkin". "Minua niin hävetti kun sinä aloit siellä itkeä, ei sinulla ollut mitään syytä pelätä sukulaisia.")

Ei se kaikki enää merkitse tietenkään niin paljon (nyt on huumori jo ja oh boy, minulla on sitä aika synkistäkin asioista ja olisin varmasti ihan ralasina ilman sitä, minusta on hassua jopa se, että välillä pelkään tulevani hulluksi ja häpeän - kas niin, kutsun itseäni silloin kalkkunaksi ja se on hassu kuva, koska tiedän, etten enimmäkseen ole kalkkuna; en usko, että pystyisin kirjoittamaan näistä asioista, jos minulle olisi mahdotonta astua askelta kauemmas ja vähän hymyillä sille hädälle, joka minussa on, jos en tietäisi, ettei se hätä riko minua). Muistojen kaltainen karsea häpeä nousee esiin lähinnä silloin kun keskustelee vanhempien kanssa ja huomaa, miten kovat arvot heillä on, miten tiukka vaatimus kasvojen säilyttämisestä, taloudellisesta menestymisestä ja lähestulkoon tunteettomuudesta. Tai kun jokin tärkeä asia mietityttää. Se jotenkin aktivoi tuon kuvion.

Se tekee asioiden todella haluamisesta vähän pelottavaa. Jotenkin tämänpäiväinen lukeminen auttaa tajuamaan yhden jutun tuohon pelottavuuteen liittyen. Kyse ei ole itse asiassa siitä, että pelkäisin epäonnistuvani jossakin tehtävässä - tiedän kykeneväni työskentelemään ahkerasti, pysymään aika rauhallisena haastavissakin kommunikaatiotilanteissa (joissa ei ole läsnä torjunnan elementtiä) ja aikatauluttavani ja priorisoivani jokseenkin suvereenisti tekemiseni - vaan siitä, että pelkään, että siitä huolimatta en kelpaa. Eihän suorittaminen ole sillä lailla mekaanista, ettei pärstäkerroin vaikuttaisi siihen, kuka kelpuutetaan mihinkin. Eikä minulla ole omasta vetoavuudestani kovinkaan myönteistä kuvaa. Pelkään, että olen väärä ihminen tehtävään vain koska olen minä. Tai että minulle annetut lupaukset voidaan purkaa tuosta noin vain johtuen siitä, että olen minä. Että koko olemukseni ja olemassaoloni, luontumusteni verkko ja kaikki yksittäiset piirteeni ja taipumukseni ovat sellaisia, että niiden perusteella minulle on hyvin helppo kääntää selkä, kiukutella ja kiusata minua. (Koulukiusaamisen jäljet ovat piilossa hyvinä päivinä, mutta annas kun asiat alkavat mennä pieleen. Sieltä se pelko nousee taas: pelko siitä, että toiset kääntävät selän eikä itse edes voi ymmärtää, miksi ne niin tekevät. Etteivät ota mukaan, vaikka rukoilee, että voisi vaikka vain pyörittää hyppynarua ja olla tyysin hyppimättä. Ja se, mitä ensimmäinen avomieheni sanoi: oli ihan oikein, että minua koulukiusattiin, koska olen niin itsepäinen ja omaehtoinen eikä sellaista maailmassa kaivata. En ymmärrä tuota ajatusta. Minusta omaehtoisuuteni ja itsepäisyyteni ei ole sillä lailla toisia vahingoittavaa, että sitä pitäisi alkaa kollektiivisesti kitkeä pois.)

Tällaiset ajatukset tuntuvat kauhean tyhmiltä silloin kun tietää toimineensa itse aivan asiallisesti ja miellyttävästi, huomaavaisesti ja päättäväisestä, järkevästi ja luottavaisesti. Mutta yhtäkaikki ne alkavat piiritanssia, kun toiveikkuus romahtaa ja tuntuu siltä, ettei omaan avunpyyntöön tai ystävälliseen eleeseen tai yhteistyöhakuisuuteen vastata juuri mitenkään. Pahinta on huomata, miten itse tekee pilaa tuosta auliudestaan ja aktiivisuudestaan, että on imaissut itseensä torjujien ja kiusaajien iskostaman äänensävyn, jolla nyt sitten piinaa itseään. Hysteerikko. Et sinä varmaan mitään hakemusta vienytkään. On sinulle ihan oikein, että käy näin. Miksi ihmeessä me haluttaisiin olla sun kanssa.

Kerrassaan hämmentävä tuntemusten verkko!

No, oli miten oli, odotan ylihuomiseen saakka, ja sitten soitan uudelleen, jos kutsua tai hylkäystä ei edelleenkään kuulu. Piru vie, minulla on ihan varmasti oikeus olla kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani ja tulevaisuudensuunnitelmistani, enkä minä voi vain kääntyä poispäin maailmasta häpeämään innokkuuttani ja sitä, miten paljon pidän erilaisista asioista, ihmisistä, oppimisista ja elämästä yleensä.

Lauh

Aamulla olin vihainen, koska heräsin kuuden maissa keuhkoräkään tukehtumaisillani. Olen kyllästynyt sairastamaan! Vihaisena ajattelin monia pönttöjä ajatuksia, kuten että on ihan epistä, että monet epäterveellisesti syövät ja vähemmän liikkuvat ihmiset pysyvät terveempinä. Maailma ei ole reilu, höp, sitä ei ole hyvä unohtaa. (Se ettei se ole reilu asettaa sitä paitsi miellyttävästi painoa omalle yritykselle vinkauttaa sitä reilumpaan suuntaan.) Mietin myös äidiltä kuulemaani järkkyä paljastusta lapsuuden ajoilta: minulle syötettiin lasten vaaleanpunaista ja muka hyvänmakuista penisilliiniliuosta ennaltaehkäisevästi koko talvikaudet sinne saakka, että vetäisin kouluikäisenä liinat kiinni ja kieltäydyin ehdottomasti nielemästä tuota litkua. Äiti kertoi tämän kun kerroin lääkärin kuvanneen korvieni tärykalvoja arvista aivan viirullisiksi. Äidistä olin itse syyllinen korvatulehduksiin - minun olisi vaan pitänyt syödä kaiken aikaa antibiootteja. Ei ihme, että keinotekoinen hedelmäaromi nostaa edelleen niskakarvani pystyyn. Minusta pääsiäisrakeet ja muut oikein keinomakuiset karkit maistuvat lääkkeeltä. Kas, nyt tiedän sitten syynkin siihen, miksi ne maistuvat lääkkeeltä! Koska niiden makuaine on sama kuin tuossa hirvittävässä vaaleanpunaisessa litkussa.

Isä puhui usein ollessani lapsi siitä, miten ilman nykyaikaista lääketiedettä moni kuolisi jo lapsena. Sitten hän aina säälitteli ääneen pitkästi ja jaarittelevasti sitä, miten kauheat ihottumat minulla oli ja miten kauhean helposti sain korvatulehduksia, poskiontelontulehduksia, keuhkoputkentulehduksia. Miten sääli, miten kauheaa. Tein aika nopeasti sen johtopäätöksen, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut ja elossa pysymiseni oli jonkinlainen väärän armollisuuden aiheuttama virhe.

Olin myös ihan varma, että kuuroudun mikä hetki hyvänsä. Ja että ainakin kuolen ennen kuin täytän kolmekymmentä. Tai että ainakin minun pitäisi kuolla.

Olin tuosta kaikesta aika vihainen aamulla. Siitä tuntuu olevan ikuisuus.

Sillä kun makasin vihaisena patjallani ja jurnutin kiepeysasioita, silmäni lepäsivät kuitenkin tuossa ihanan keväisessä taivaanlaessa. Ja äkisti, varoittamatta, ikkunaseinän oikeasta ylänurkasta leijaili näkökenttään untuvainen höyhen. Se liukui ilmaa alaspäin viistosti, pyörähdellen, kuten höyhenet tekevät. Niin kevyt ja täydellinen, niin varoittamaton, laskelmoimaton, ohikiitävä, hyödytön.

Se lauhdutti minut täysin, äkisti kaikki vihaisuus katosi. Höyhen leijaili ikkunan ohitse, mutta hyvä mieli jäi, se kaikki on ohi jo, käsitykset asioista ja parhaista lähestymistavoista muuttuvat ja eroavat samana hetkenäkin eri ihmisten välillä. En ole terve vielä, mutta ainakin tyytymättömyys siitä on poissa.

Kuinkahan kauan hengittäminen voi sattua näin paljon? Vaaditaan ehkä pieniä ponnistuksia, jotta pysyn tämän suhteen uteliaana, mutta tuntuu yrittämisen arvoiselta koettaa asennoitua näin.

Oppimista ja kuluttamista

Sänkyyn kahlehdittu niistäjä, osa än.

Joku kummallinen raivopäisyys iski minuun ja luin Science Dailysta vaikka mitä. Tutkimuksia siitä, miten sekasyöjät sokkotesteissä väittävät kasvispihviksi mainittua jauhelihapihviä huonomman makuiseksi kuin identtistä pihviä oikealla nimikkeellä, miten jossakin koetoksessa onnistumisen ennalta visualisoiminen helpottaa onnistumista tosissaan, miten toisten itsehillintään eläytyminen itse asiassa suurentaa sitä seuraavassa pidättäytymistehtävässä retkahtamista ja maltin menettämistä ja niin edelleen. Oikeastaan vain tuo viimeinen tulos tuntui hämmentävältä, ja ilahduin siitä kovasti. En ole oikein koskaan uskonutkaan, että sellainen hampaat irvessä asioiden itseltään kieltäminen olisi hyväksi ja oikeastaan minun on aika vaikeaa kuvitella tekeväni sellaista tai oikeastaan edes eläytyä sellaiseen mielenmaisemaan. Tämä saattaa kuulostaa hassulta, kun kuitenkin juuri äskettäin olin paastolla. Mutta ei se ollutkaan hampaat irvessä paastoamista, vaan suhtauduin nälkääni uteliaasti, tutkien. Huolimatta siitä, etten oikein osaa uskoa pakottautumiseen, en ole osannut olla asian suhteen kovin varma ja jokin osa minussa ei voi olla ihailematta esimerkiksi nunnien elämäntapaa tai muuten hyvin kurinalaisia ihmisiä. Mutta kenties hekään eivät pakottaudu vaan vain tahtovat elää niin ja se on heidän lähtökohdistaan luontevaa tahtomista?

Luin myös paljon flunssasta, koska tahtoisin ymmärtää, mitä kehossani tapahtuu silloin, kun sanon ihmisille sairastuneeni flunssaan. Sen ainakin tajusin, että monet flunssakäsitykseni olivat jokseenkin aataminaikaisia. Hauskaa. No, nyt sitten asiaa on päivitetty. Olisin kyllä voinut lukea noita uusimpia tutkimuksia jo silloin, kun sairastuin, ehkä olisin saanut tästäkin ajasta enemmän irti. No, joka tapauksessa, nyt tiedän koko joukon asioita prostaglandiineista ja siitä, miten virukset manipuloivat kehoa tuottamaan sen reaktion, jota kutsumme flunssaksi. Joissain tutkimusuutisissa oli jännittäviä kausaaliattribuutioita: virus ei tuota nuhakuumetta, vaan kehon oma puolustusjärjestelmä tuottaa sen. Jotenkin tuossa on aika hassu attribuutio. Se on vähän kuin sanoisi, että oikeastaan kaukosäädin laittaa stereot päälle, en minä. Minähän vain manipuloin kaukosäädintä painamalla on/off -nappia.

Lukea tohotin ihan innoissani jotakin uutista uudesta flunssalääkkeestä, joka vähentäisi flunssien oireita dramaattisesti. Pian se olisi jo käytössä! Ja sitten katsoin uutisen päiväystä: vuodelta 2002. Eivät kaikki hypoteesit käy toteen ihan oletusten mukaan... tutkimuksessa koehenkilöille oli istutettu kaikille keinotekoisesti rhinoviirusta ja varmaankin samaa kantaa. Uudemmat tutkimukset (tältä vuodelta) kertovat, että erilaisia rhinon muunnelmia on liikkeellä hyvinkin yli 800 erilaista, ja että se, mikä tehoaa yhteen muunnelmaan, ei välttämättä juuri hetkauta toista.

Hassua, miten vähän sitä tietää omasta kehostaan ja mielestään ja niiden reaktioista, vaikka kuinka koettaa pitää silmät auki ja lukea kaikkea aiheeseen liittyvää! Aihe vain taitaa olla toivottoman laaja. Havaintopsykologiasta ymmärrän sentään jotakin, mutta muuten... ei, en oikein ymmärrä, miten kerkiäisin pitkästyä. Liittyykö pitkästyminen siihen, että on jokin täsmällisempi, rajatumpi suunnitelma, joka menee mönkään, mistä puolestaan pettyy niin, että kieltäytyy näkemästä mitään, yhtään mitään kiinnostavana vähään aikaan? En oikein taida ymmärtää pitkästymisen mekanismia. Olisiko tuo yksi mahdollinen? Alistumispitkästymisen toki tunnen minäkin, olen törmännyt siihen muutamassa työpaikassa, jossa on kielletty kaikki mielekäs tekeminen ja liikkuminen. Työ on koostunut lähinnä istumisesta ja odottamisesta, mutta lukeminen, käsityöt ja muut ajan palomisen tekniikat (hiljaista mietiskelyä lukuun ottamatta) ovat olleet ankarasti kiellettyjä. En osaa sanoa, osaisinko jo nykyään ottaa kaiken irti tuosta tilaisuudesta vain meditoida ja tutkia ajatusteni sisältöjä. Ehkä. Mutta kun tein sitä silloin pakon edessä rahan takia, olin lähinnä vain vihainen ja pitkästynyt, koska olisin voinut tehdä monia paljon mielekkäämpiä asioita, jos minun ei olisi tarvinnut istua noiden idioottimaisten sääntöjen kahlitsemina. (Aina kun ajattelen työpaikkojen karseutta, mieleeni palaa tämä sama työpaikka.) Jotenkin minua ärsytti silloin ihan tajuttomasti myös se, miten moni työtoveri nautti tuosta samasta seikasta - ettei tarvinnut tehdä mitään. Silloin en ollut vielä tajunnut, miten tärkeää liikkuminen ja puuhaaminen on minulle: ajatukseni ovat paljon kirkkaammat niiden ohella, ja liikkumisen tukahduttaminen aiheuttaa lähinnä sen, että ajatuksetkin alkavat surista vihaisina kehää, pää muuttuu ampiaispesäksi. Saan aika harvoin oivalluksia vain istumalla tai makaamalla. Käveleminen tai vesijuoksemisen sen sijaan - se on mainio lähtökohta ajattelulle. Mutta ehkä niillä toisilla, jotka kokivat sen työpaikan hyväksi juuri sen istumisen takia, on aivan erilainen mieli tässä suhteessa? Nyt on tietysti jo liian myöhäistä kysyä asiasta.

Tänään olo on vähän terveempi ja ulkona näyttää keväiseltä. Olen kuitenkin edelleen sänkyyn tuomittu. Höh. Vaisu kostoni oli retkeillä ebayhin ja ostaa sieltä skotlantilaiselta taimitarhalta kolme suklaamintun ja neljä eritysen kylmänkestävän Munstead-kääpiölaventelin tainta. Niiden pitäisi selvitä kaiken järjen mukaan Annalassakin talven yli, kun kerran Hidcote Blue -laventelikin siellä suostuu talvehtimaan. Hullunkurista, että taimet tulevat maksamaan postikuluineen kaikkineen paljon vähemmän kuin täältä ostettuina... eikä suklaaminttua ainakaan vielä viime keväänä ollut Annalan taimitorilla myynnissä. Toin sen aikanaan 2002 New Yorkista (salakuljetettuna, tietysti) ja se talvehti yhden talven Annalassa kiltisti, mutta sitten siihen iski jokin kummallinen tauti. Se on erikoista, mintut ovat yleensä sitkeitä porskuttajia ja suorastaan aggressiivisia leviämään.

Tuntuu hauskalta ajatella, että jo pian minulla on nuo taimet ja voin istuttaa ne Annalaan. Ne ovat kuitenkin talvehtineet Skotlannissa ulkosalla, joten tuskin tämä meidän kevätsää niitä säikäyttää. Kohtahan on vappukin jo!

Lispector & subjektiminä

Nyt olen painanut kivistyksen ja kuumeen parasetamolilla alas, koska en kestä enää virkkaamista. Luen Clarice Lispectorin kirjaa Lähellä villiä sydäntä. Se on lukemistani Lispector-suomennoksista ehdottomasti paras ja siinä on monia kiihdyttävän hyviä kohtia. Paitsi että henkilöt pohtivat sanallistamattoman ja sanallistetun suhdetta ja vaikutusta toimimiseen, he myös puntaroivat esimerkiksi Spinozan näkemystä Jumalasta. Eikä Joana, päähenkilö, oikein ymmärrä olevansa naimisissa silloinkaan, kun on, tai ainakin pitää koko hommaa jotenkin hyödyttömänä. Ihan täydellistä!

Se on ihan totta, minä elän. Kuka minä olen? No, se on jo liikaa kysytty. Mieleeni tulee muuan Bachin kromaattinen etydi, ja järkeni sumenee. Se on kylmä ja puhdas kuin jää ja kuitenkin sen päällä voi nukkua. Menetän tajuntani, mutta ei se mitään, syvin rauha löytyy näköharhoista. Kuinka jännittävää etten osaa sanoa kuka olen. Ennen muuta pelkään sanoa sitä, sillä sillä hetkellä kun yritän puhua, paitsi että jätän ilmaisematta sen mitä tunnen, se mitä tunnen muuttuu hitaasti siksi mitä sanon. Tai ainakaan minua ei saa toimimaan se mitä tunnen vaan se, mitä sanon. Minulla on tunne siitä kuka olen, ja tuo vaikutelma majailee aivojeni yläosassa, huulissa ja eritoten kielessä, ja käsivarsien ulkopinnassa ja myös juoksee sisälläni, syvällä olemuksessani, mutta missä, missä tarkalleen, sitä en osaa sanoa. Sen maku on harmaa, hieman punaiseen vivahtava, kuluneissa kohdissa hieman sinertävä, ja se liikkuu hitaasti kuin hyytelö. Joskus se muuttuu teräväksi ja satuttaa minua törmätessään minuun.

Tämä on niitä harvoja minulle helppoja kirjoja, joihin solahtaa kuin virttyneeseen ja pesuissa pehmentyneeseen kesämekkorakastettuun. (Kaikille muille ei näy käyneen samalla tavalla, ja ihan oletettavaakin: olemisen tapoja on niin monia.) Tai muistoon, kun äkkiä törmää valokuvaan jostakin kohtaamisesta, muistaa sen illan tuoksun ja ihmisten ilmeet, rehvakkaan punaviinin laseihin juoksuttamisen, nauramisen, kypsymään ruvenneiden omenien hennon aromin lehvästöistä, voiko sellaista haistaa, vai onko se vain kuvitelman heijastus?

Minusta tuntuu välillä, että aivoni ovat kätevän kevytmieliset ja kantamuksia vieroksuvat, koska ne ovat niin täynnä tunnelmointia. Olen hullaantunut näköharhoihin. Eräänäkin päivänä, kun en ollut vielä sairaana, makasin sängyssäni ja katselin patjan kirsikankukkia punaisella taustalla. Äkkiä tajusin, että nuo kaksi päällekkäistä kirsikankukkaa ovat oikeastaan ihan samanlaiset. Ja vielä kummallisempaa, kun katson toista keskittyneesti, toinen ikään kuin sumenee. Mutta ei toisin päin. Ja sitten kun katson tarkasti ylempää kukkaa, huomaan sen varressa jotakin kummallista: siinä missä alemman kirsikankukkarykelmän varsi jatkuu määräisenä, tämän varsi häipyy, sulaa taustan punaan. Siitä keksin siirtää päätäni hieman kauemmaksi ja kas, ylempi kukka katosi näkökentästä. Oletan, että tällä harhalla on tekemistä hajataittoni kanssa. Sitten siirsin päätä taas lähemmäs ja näin kukan muotoutuvan tyhjästä esiin häipyväoksineen kaikkineen. Hivutin päätäni ekstaasissa ees ja taas ja seurasin tuota selvästi näkyvää harhaa. Miksi? En tiedä. Mutta jotenkin sen katseleminen tuntui tarpeelliselta ja sai minut miettimään, mitkä kaikki muutkin asiat ovat jonkin hajan vääristämiä. Hajamielisyyden, kummallisen viitekehyksen, kyvyttömyyden omaksua tiettyjä ihanteita tai normeja...

Lispectorin kirjassa on myös hauska kohta, jossa Joanan mies Otávio ostaa hedelmäkaramelleja ja äkisti ärtyy ajatuksesta, etteivät suurmiehet kenties syö karamelliä ja koettaa lepytellä itseään, että ehkä nämä syövätkin, mutta elämäkerroissa ei vain muisteta mainita asiasta. Sitten hän ahdistuu siitä, että mitä jos Joana saisikin tietää, mitä hän parhaillaan mietiskelee. Lopulta hän kippaa karkkinsa viemärikuiluun. Aprikoosinmakuiset kovat karamellit!

Jos Otávio bloggaisi (tai ainakin jos hän bloggaisi sillä lailla kuin itse tunnun osaavan blogata, en tiedä, olisiko minusta jonkin asiablogin pitämiseen, kyllästyisin varmaan parissa viikossa), hän ei luultavasti ahdistuisi noin helposti! Ja elämäkertureiden kannattaisi kyllä kertoa enemmän herkuista, se on vissi. Itsekin muistan Piafin elämäkerrasta lähinnä sen, että Piaf tykkäsi sillistä. Se on vain jotenkin niin käsittämätöntä, että jää mieleen. Että joku tykkää sillistä ja syö sitä, vaikka olisi varaa vaikka mihin ruokiin.

Suomentajan jälkisanat ovat myös mainiot. Niissä Tarja Härkönen kiteyttää henkilöistä jotakin niin olennaista, etten varmasti itse sellaiseen onnistuisi, kun minusta he vain ovat aidon ja luontevan oloisia toisin kuin useiden muiden romaanien henkilöt. Härkönen kirjoittaa:

Yhteistä heille on kiinnostus muiden henkilöiden ja esineiden herättämiin reaktioihin heissä itsessään, ei ympäröivään todellisuuteen sinänsä. Mutta vain Joana suhtautuu intohimoisesti sisäiseen totuuteensa ja itsensä löytämiseen. Hänen ajatuksenvirtana kulkevat valveunensa ovat hänelle totta, ja sisäänpäin katsoessaan, meditoidessaan, hän kuorii kerroksia sielunsa ympäriltä, tekee havaintoja ja huomioita, ruumiillisia, henkisiä ja hengellisiä, ja kokee muodonmuutoksen toisensa jälkeen; tekee niin itseään, kunnes löytää ytimensä, villin sydämensä, sisäisen puhäkkönsä, jossa hän voi kenenkään häiritsemättä kuunnella "sitä vellovaa musiikkia, joka kumpuaa hänen syvyyksistään". Mutta ytimessä itsessään vallitsee hiljaisuus. Hiljaisuus on Lispectorin romaanin keskus, jonka ympäri muut teemat kiertävät: halu selkeyteen, aitoon olemassaoloon ja yhteyteen toisen ja toisten kanssa, yksinäisyys maailmassa, jossa kommunikaatio on kuvitteellista, ja naisen asema miesten tekemässä maailmassa.

Niin, kai olisi mahdollista olla kiinnostunut myös ympäröivästä todellisuudesta kritisoimatta ja tutkimatta omia reaktioitaan siihen? En muista sellaisesta elämästä paljonkaan. Enkä osaa kuvitella, miten sellaiseen voisi ratketa. Enkä tiedä, olisiko se hyväksikään. Monesti tyhmät päähänpistot keskeyttää vain tietoisuus siitä, että oma reaktio on kohtuuton.

Joskus maailma toki tempaa mukaansa, mutta siitä palautuu aina omiin ajatuksiin ja uniin, reaktioihin ja huoliin, suuttumisiin ja ihastumisiin, innoittumisiin ja jännittymisiin. Ehkä joku kokee liikkeen toisinpäin, niin että eksyy välillä omien asenteidensa tutkimiseen ja sitten palaa takaisin maailmaan?

Tuo, minkä Härkönen nimeää hiljaisuudeksi, nimeäisin itse ehkä pikemminkin muodottomuudeksi, koska hiljaisuuden vastakohtana kai tässä ovat sanat (vaikka tietysti kaikki kielenkäyttö on aina metaforista ja ehkä sanat ja hiljaisuus viittaa tässä myös siten kaikkeen käsittämiseen ja avoimuuteen vieraudelle itsessä), ja minua kiinnostaa enemmän muodottomuus, sen yllätyksellisyys, ei pelkkä sanallistamattomuus, vaan myös se seikka, että minuudessa on niin paljon yllätyksellistä. Lispector kuvaa tuota G. H. Meadin subjektiminäksi nimeämää ilmiötä todella hyvin, niin hyvin, että otteita Joanasta, joka kuulee itsensä sanovan asioita, voisi hyvin siteerata Meadin joskus aika teoreettisen tekstin kostukkeeksi. Perusajatus Meadin subjektiminän käsitteessä on, ettei ihminen voi koskaan tuntea koko minuuttaan, että osa siitä jää aina vieraaksi. Se minä, jota voin tutkia ja tarkastella, on toisten kanssa vuorovaikutuksissa takaisin heijastettua menneisyyttäni, objektiminä. Siitä voidaan sanoa, että se on jonkinlainen. Mutta subjektiminää emme koskaan pääse näkemään kuin sen seurauksissa, siinä hämmennyksessä kun tajuaa sanoneensa ääneen jotakin arvaamatonta ja harkitsematonta tai tehneensä jonkin eleen, joka paljastaa itselle (ja toisille, joista laumaeläimenä on vaikeaa olla olematta huolissaan) jotakin ennemmin tuntematonta, jonkin asenteen, vastenmielisyyden, ilon tai huolen.

En muista, kirjoittaako Mead tahdosta subjektiminän yhteydessä, mutta itsestäni tuntuu, että tahdon muodostuminen tulee aina niin yllättäen, että sen on oltava juuri subjektiminää.

En ole vielä löytänyt ketään toista, joka kirjoittaisi subjektiminästä niin läheltä kuin Lispector. Tuo hämmennys, kompastuminen omiin sanoihin, eleisiin ja tuntemuksiin, niistä yllättyminen on läheisin kosketus subjektiminäämme.

Millaista sitten olisi elämä, joka varjelee kosketusta subjektiminään? Onko sellaista elämäntapaa? Niin helposti itsen etsiminen ja rakentaminen muuttuu nimenomaan objektiminän pönkittämiseksi. Entä jos vain etsii toivomatta löytävänsä, tyytyy ihmetykseen ja nauruun? Tarkkailee reaktioitaan pyrkimättä säännöstelemään niitä? En osaa sanoa. En osaa sanoa myöskään, miksi subjektiminään kosketuksissa säilyminen tuntuu itsestäni niin tärkeältä. Ehkä koska pidän objektiminäkiinnitteisyyttä vahingollisena luontumuksena? Molemmat minät tarvitaan (ja objektiminä on osa sitä tilannetta, josta subjektiminän toiminta - oli se sitten ajattelua, tuntemista tai toimeen tarttumista - pullahtaa esiin), ja on vaikeampi kuvitella, että joku onnistuisi häivyttämään objektiminänsä, tarinat itsestä. (Sitä kai kutsuttaisiin amnesiaksi, ja käsittääkseni täyspäinen amnesia on, elokuvien sitkeästä aiheen hyödyntämisestä huolimatta, aika harvinainen tila.) Sen sijaan tuntuu, että aika moni välttelee subjektiminäänsä ja vielä hyvin tahtoisesti. En ole vielä keksinyt, miksi se tuntuu heistä relevantilta. Nämä Meadin termit ovat useimmille niin vieraita, että on vaikeaa löytää ihmistä, joka puhuisi edes sen kielen kaukaista muunnosta. Jos olisin ollut neuroottisempi sen suhteen, olisin varmasti erikoistunut johonkuhun toiseen ajattelijaan. Mutta en tiedä, valitsinko aiheeni. Luin Meadia ja se vangitsi minut, koska se tarjosi ensimmäisenä käsitteitä joillekin ilmiöille, joista olin hämmentynyt, mutta joille minulla ei ollut sanoja. Ja joista tahdoin puhua tai kirjoittaa.

Onneksi minun ei tarvitse käsitellä sitä asiaa sillä intensiteetillä enää. Ehkä en enää tahdokaan, en siinä mittakaavassa. En tällä hetkellä ainakaan. Riittää, että ihmetyn ja hämmennyn ja äkisti osaan tahtoa asioita, että voin tuntea hetkellisesti, miten elämä nousee minussa niin vahvana ja raivokkaana, että tekee melkein mieli huutaa, niin vahvana, etten suostu pitämään kenenkään omistusmerkkisormusta sormessani, etten suostu elämään järkevästi ja ennalta-arvattavasti, kunnon ihmisenä. Että voin maata selälläni sairaana ja katsoa, miten lemmikin terälehtien sinisen taivaan yli kiskoutuu pilviä valoisina varjoisina laikkuina, että voin leikkiä ajatuksella maapallon pyörimisestä ja huimauksesta, valaiden äänistä veden alla, sillä miten infraäänet ovat ihmisille haitallisia ja toisaalta auttavat linnut väistämään lentonsa keskellä tuulivoimaloita, jotka täristävät tuota ihmiskorville kuulumatonta ääntään kauas.

Jos kaikki on yhtä, jos kaikki on todella yhtä, siitä ei tarvitse muodostaa mitään teoriaa.

Miten helpottavaa.

Kun tervehdyn, sitä en osaa olla pohtimatta, onkohan vielä niin viileää, että on järkevää käyttää ystävältä saatuja pörröisiä liiloja lapasia, jotka näyttävät hieman sinivalailta.

Kielitaidoton ja melkein kädetönkin virkkaaja

Olen viivytellyt kierrätettyihin sarisilkkeihini kajoamista peläten, että jotenkin onnistun pilaamaan ne ota koukku käteen ja anna palaa -metodillani. Eilen ja tänään olen sitten hyödyntänyt netistä löytämiäni peruskoululaisille tarkoitettuja virkkausaineistoja ja opetellut tekemään pylvään ja isoäidin neliön (eli virkatun tilkkutäkin tilkun - mutta voi niistä tehdä mm. hatun tai tohvelitkin). Olen niin kipeä, ettei minusta oikein järkevämpäänkään ole - aloitin tosin Clarice Lispectorin lukemisen, mutta kuumeen alkaessa nousta totesin, että ei, ei ole mitään järkeä lukea sillä lailla että palaamistaan palaa samaan kohtaan ja on ihan että wow, mitä tekstiä, mutta kolme riviä myöhemmin on jo unohtanut, mistä oli kyse.

Enkä jaksa vain maata ja sängyssä on liian valoisaa, jotta voisin katsoa tietokoneelta kirjaston dvd-elokuvaa.

No, olenpahan oppinut. Ulkomaan ohjeista opettelin myös sellaisen virkkausmallin kuin puffs, en tiedä, mitä ne olisivat suomeksi.

Ylipäänsä huomasin, että virkkausohjeista ei ole minulle juuri mitään hyötyä, koska en tiedä silmukoiden nimiä. Osaan selvästi tehdä useimmat, mutta olen niiden suhteen kielitaidoton niin suomeksi kuin englanniksikin. Onneksi joillakin sivuilla on videoitu opastus, jonka avulla nuo puffitkin siis opin. Aika hassun näköisiä kavereita, mutta tarkoitettu epäilemättä vähän ohuemmalle langalle.

Kun olin aikani turistellut ja suristellut karmean seitsemän veljestä polkka -langan kanssa (miten on mahdollista, että lanka tuntuu niin epämukavalta käsiin?) ja saanut aikaiseksi sellaisen reiällisen olkahuivin suurella virkatulla pionilla (oikeastaan tein pionin ensin ja sitten koetin tehdä sipulipussin, mutta siitä tuli riittävän jättimäinen olkahuiviksi) ja yhden isoäidinneliötilkun ja yhden kellonrannekkeen (paitsi etten tiedä ketään, joka käyttäisi kelloa, ehkä teen siitä virkkausgraffitin sitten, törmäsin neulegraffitiin pari päivää sitten flickrissa ja hämmästyin pohjamutiani myöten, mutta ajattelin sitten, että miksipä ei), tunsin itseni riittävän kykeneväksi tarttumaan silkkilankaan, vaikka jo pieni kokeilu paljasti, etteivät puffit näytä siinä hyvältä. Totesin myös, etten jaksa lukea ohjeita virkatessani, laskea silmukoita ja sen sellaista. Putkiaivo. Ilmankos en ole oppinut virkkauskieltäkään. Toinen syy lienee se, että kun nyt katselin virkkausohjeita, totesin pitäväni eniten tuollaisesta hyvin yksinkertaisesta designista. Kaikki kuviot, pitsit ja palmikot ovat vain rumia ja selvästi jollekin toiselle tarkoitettua. Mitä simppelimpi ja robustimpi meininki, sen paremmin se minuun osuu. Ihan löysän perushatun ohjetta en löytänyt mistään, joten palasin nollapisteeseen: sutkutin silkkilangasta tutunmallisen löysän baskerin pelkillä pylväillä. Hyvältä näyttää. Ehkä teen sille kaveriksi olkalaukun tai jotain. Jos tekisi kaksi pyöreää kiekkoa ja sitten pohjaksi/sivuksi/sangaksi pitkän rinkulan, laukusta voisi tulla ihan mukava.

Vähän kyllä huvittaa tämä käsityöräveltäminen. Ei se oikein ole mun juttu, mutta menee kipeänä.

Ja on paljon kivempaa kuin koulussa, koska nyt ei ole pakko kaiken aikaa purkaa vain sen takia, että on antanut tunnun vietäväksi ja unohtanut katsoa ohjeita. (Käsityönopettaja ei ala-asteella voinut ymmärtää, että muut aineeni olivat kiitettäviä, hänestä olin täysin keskittymiskyvytön. Hieman samantapaisia tuntoja taisi olla yläasteen kotitalousopettajalla, koska kokkasin välillä aika vapaasti ohjeita muunnellen, olinhan tehnyt perheessäni ruoat jo useamman vuoden ajan ja koulun ohjekirjan ohjeet tuntuivat tappavan tylsiltä ja mauttomilta. Lopulta hän ei antanut meille enää maustepurkkeja vaan annosteli itse "oikeat" annokset pienelle lautaselle.) Nyt aikuisena saa itse valita langankin. Opin tänään ainakin sen, etten sitä seitsemää veljestä osta enää. Käteni eivät pidä sen tunnusta, se on niin karkea ja kova ja sormiin tuli jo ihottumaa siitä. Silkin virkkaaminen tuntuu ihan erilaiselta, melkein kuin pitäisi toista ihmistä kädestä. Se saa miettimään, olisiko koulussa oppinut pitämään käsitöistä, joskäsitöissä olisi vallinnut samanlainen luovuuden arvostus kuin kuvaamataidossa ja ennen kaikkea, jos olisi saanut käyttää laadukkaampia materiaaleja (on tietysti selvää,että koulun kustannuksilla on tiukat rajansa, mutta olisihan matskut voitu ostaa vaikka itse). Nyt aikuisena kun olen tehnyt mm. sovitusnuken, huomasin pitäväni koneompelusta, kunhan minulla on laadukas joustosametti kankaana, ei mikään halpa, tahmea ja jäykkä puuvilla. Silkkikuidun kanssa tuli samantapainen oivallus: virkkaamisen ja neulomisen ei tarvitse tuntua inhottavalta käsissä. Eihän se puikko inhottavalta tunnu, vaan useimmat langat.

Haaveilen laimeasti, että parantuisin edes ensi viikon alkuun. Nyt kun kuumetta on taas noussut, se tuntuu kaukaiselta unelmalta. Mutta kajahdan aika pian, jos en jaksa tehdä muuta kuin virkata.