Yöeläimet

Kissa kirjoittaa koneelleen: retrodiktiossa tunnemme tietyn (nykyisen tai tulevan) lopputilan, minkä lisäksi meillä on aiemmista historian vaiheista jotain kertovaa fragmentaarista evidenssiä. Nuoleksii huuliaan, jälkiruoan jäljiltä, rommissa uitetun leivoksen.
Sanoo: "Katso, kuinka se imee rommia sisäänsä." Leivoksen ympärillä, pikkulautasella, on jotain vähän punertavaa nestettä. "Tuskin se nyt rommia on, eiköhän se vain ole mehua, jossa on tiraus rommiesanssia", arvelen. Kissa mulkaisee vihaisesti. "Minä itse laitoin sen rommin siihen, joten kyllä se on rommia." Mielenkiintoista. Se marinoi leivoksensa rommilla!
Ihanaa olla kotona, syödä chilipadan tähteitä ja uunikurpitsaa. (Tällä kerralla Jaspee de Vendeetä, joka on vain seissyt sadonkorjuuajasta lähtien pöydänkulmallamme ja on silti täysin kunnossa. Ihme tyyppi.) Olen raahannut tänään suurta pyörylää vaahtomuoveja Dodon toimistolle, rakennamme ikkunalaudalle istuimen, ostanut ruusunpunaista verhokangasta samaan osoitteeseen, ja sitten itselle orkideamultaa, lecasoraa, vermikuliittia, muutamia siemeniä, orkidealannoitetta, juuriston kasvua lisäävää mikrobilitkua, merileväuutetta - kevätkamaa, siis.
Miettinyt, että Töölö näyttää Tampereelta, miettinyt, miksi töölöläiset pitävät Töölöstä, ja pitävät sitä turvallisena, minun ainoa viimeiset oodeensa vetäissyt tuttavani oli kauppatieteen maisteri Töölöstä, vannoutunut töölöläinen.
Istunut seiskabeen sporassa, jyskytellen Yliopiston ohitse, miettinyt niitä Kaupungin tietokeskuksen tutkijoita, jotka siellä yhden kesän töissä ollessani riemuitsivat niin kovasti muutosta Ympyrätalosta Espalle, vaikka Ympyrätalosta oli mahtavat näkymät ja isot ikkunat sai kokonaan auki, kolmimetrinen kaistale vapaata ilmaa suoraan näyttöpäätteen edessä, Espalla ikkunaa ei saanut avattua ollenkaan, työhuoneet olivat lasikoppeja, näkymä sisäpihan roskiskatokseen. Ou jee. "Arvokkaampi ympäristö", yksi niistä sanoi. En ymmärtänyt. Hakiksessa vastapäisessä talossa asui valkoinen kissa, joka pesi itseään ikkunalaudalla rahapuun luona. Ei kai mikään tietoisuus siitä, että Senaatintori on parinkymmenen metrin päässä olkoonkin että silmien edessä pullottavat lehtiroskis ja sekajätelaatikko, voita sellaista suoraa näkymää kissan pesupuuhiin arvokkuudessa?
Tullut kotiin, pudottanut kankaan ja orkideamullan lattialle, halannut koiria, halannut Kissa, rapsuttanut muovifetisisti Lohta, joka on heti hyökännyt lipomaan ekstaattisesti Kodin Anttilan muovikassia. Esileikkiä riekaloinnille!
Enkä vieläkään purkanut reppua kirjoista, lainasin taas Aino Kallaksen Sudenmorsiamen Marginaalin ihmissusijutun innoittamana, ja Mati Untin Kuunpimennyksen.
Ihmissusi on aina ollut hurjan kiinnostava myytti. Jotenkin... läheinen. Ei ihme. Vietän aikaa koirien kanssa runsaammin kuin ihmisten. No, Kissan... mutta Kissa on kissaihminen. Ihmiskissa.

Lohi taas kuvittelee olevansa koiranpentu. Se temppuilee makupaloja saadakseen, kulkee kaikkialle jäljessä ja tulee luokse kutsuttaessa paljon innokkaammin kuin koirat.
Eilen, kun kuu on täysi, sanon Kissalle vuoteessa, nukkumaanmenoaika, väsyneenä, ettei olo ole yhtään ihmissusimainen, vaikka kuu onkin täysi ja minulla on edelleen nuo vanhat tuntomerkit: punertavat hiukset, tuuheat kulmakarvat, terävät ja ulkonevat "raatelu"kulmahampaat, unettomuutta, levottomuutta, karvaa kasvoissa ja jopa sormissa (ne tosin pureksin pois, tai pikemminkin nyhdän hampaillani juurineen, sitä mukaa kun niitä tulee).
Luulen nukahtavani, mutta herään - heräänkö, nukunko edelleen, onko erillistä valvetta ja unta, ei, ehkä olen sillä välillä, unitutkijoiden mukaan välivaihe, välitila on aivan reaalinen fysiologinen tosiasia - siihen, että ahmin Kissan kasvoja. Kuu paistaa ikkunasta sisään. Kasvien varjot sängyllä, koirien kurastamat lakanat, pois jaloista potkaistut villasukat, kaikki sekoittuen, yhtenä myräkkänä, kerilleen kiertyneet koirat, äkkiä heräämme täysin virkeinä yöpuuhiin. Samanaikaisesti, kuun kutsumina. Vähältä pitää, etten ulvo kaiken kukkuroiksi.
Ja mikä kummallisinta, yöllä on enemmän läsnä kuin päivällä, vaivattomammin, nautinnollisemmin, ei tarvitse yrittää keskittyä eikä ajatella, että kas vain, ajatukset menevät omia ratojaan. Mikään ei ole mekaanista. Kaikessa on merkitystä. "Etkö sinä saanut unta?" kysyn jälkeenpäin. Oli saanut, mutta sitten heräsi siihen, että minä olin hereillä. Kumpikin heräsi siihen, että toinen oli hereillä... en sano mitään, käymme nukkumaan, laitan leukaluuni Kissan olkapään päälle, olkapää leukakuopassa, turvallista.
Aamulla kaikki on taas normaalia. Koirat venyttelevät ja luovat raukeita silmäyksiä, alkavat pihistä innoissaan mennessä keittiöön katsomaan, onko edelleen liian kylmää. Kissa pistää tietokoneen päälle. Tarkistan siemenpusseja, koetan hahmottaa, mitä vielä tarvitaan kesän tekemiseksi.
Matkustan kuusysissä ja seiskabeessä ja kuusnelkussa ja tulen kotiin, laitan ruokaa, totean, että kaupasta tarvitaan lisää tiskikoneainetta, kauramaitoa, kauraleseitä, omenamehua, ties mitä, taistelen netin kanssa, hirviö, hirviö, jankutan sille, se ei välitä, Kissa tekee graduaan. Ulkona tulee pimeää. Mietin, onko luontevaa, että naturalistinen panteisti pelkää pimeää. Jos olenkin vain pimeänpelkoinen enkä ollenkaan änpee? Vastauksia vailla, jälleen.
Retrodiktiossa tunnemme tietyn (nykyisen tai tulevan) lopputilan, minkä lisäksi meillä on aiemmista historian vaiheista jotain kertovaa fragmentaarista evidenssiä.
***
Jos olisin siteerannut erään toisen kappaleen alun, nyt Kissan gradun sijasta Dodon kaupunkiryhmän Mihin elämä tarttuu -raportista, On tunnetusti helpompaa sopia siitä, mitkä ongelmat pitäisi poistaa, kuin löytää kaikkien kannattamia tavoiteltavia ihanteita, olisi kaikki sen välissä lukenut saanut aivan toisenlaisen sävyn.
Tämä tekee lauseiden peräkkäin asettamisesta aina yhtä jännittävää.