Joka tapauksessa, koska Kissa on yhtä kipeä kuin minäkin, ja Mobutu pieni musta karitsa töytäilee uloshätäisen oloisena eestaas, kiskon lökäpöksyt jalkaan ja villapaidan ja villakangastakin niskaan. Baskeri minulla onkin jo päässä: se on ollut päässä kertaakaan pois ottamatta toissapäivästä saakka. Hiukset sen alla voivat olla aika karseissa takuissa. En halua ajatella sitä vielä.
Koirat suostuvat kulkemaan kiltisti tänään. Ehkä ne tajuavat, että olen kipeä. Omituista kyllä, välillä ne kunnioittavat sitä, etten ole ihan okei, välillä ne taas ottavat kaiken ilon irti siitä, etten jaksa suostutella niitä olemaan rempomatta ja loikkimatta. Ehkä kipeydellä ei olekaan väliä? Ovathan ne usein nätisti silloinkin, kun olen terve. On ihan selvää, että meidän laumassamme johtajuus ei ole sellaista nyt hetipaikalla totteluttamista - katsoin eilen taas Diilin ja ihmettelin, miten aikuiset ihmiset lähtevät noin typerään leikkiin ja vielä ostavat Sarasvuon näkemyksiä, jotka ainakin minusta näyttivät monin paikoin ihan typeriltä tavoilta lähestyä vaikeuksia, joita ihmisillä oli. Tai ehkä nurina on leikattu ohjelmasta pois? No, täällä kuunnellaan, katsellaan, ja jos koirat käyttäytyvät miellyttävästi, palkitsen niitä runsaskätisesti. Jos riehuvat, sitten riehuvat. Elämäniloahan se vain on. Tärkeintä on, että ne varastavat vain minun lapaseni, eivät vastaantulijoiden, näykkivät vain minun lahkeitani.
Koska olen sairas, teemme vain pienen pissalenkin. Yskin, niistän, hengittäminen sattuu. Silti on helppo huomata, että ulkona on lauhempaa kuin silloin, kun kävin viimeksi ulkona, vuosia sitten - toissapäivänä. Kierrämme vain naapuritalon takapihalla olevan koululaisten viljelypalsta-aitauksen. Viljelypalstoja aitaa perinteisen verkkoaidan lisäksi komea kuusirivistö. Kesäisin kuusiaidan sisällä on taatusti hyvin lämmin, tuuleton pienilmasto, kuten viljelmille sopiikin: keinotekoinen kattilalaakso.
Kurkistelen perunapeltoa, joka nyt näyttää vain lumiselta niityltä kuusien lomasta. Viistosti sivusta katsoen näyttää, ettei tuuhean kuusiaidan lävitse näe, mutta kun katsoo kohdalta, näkee hauskasti paloitellun maiseman. Kuusiaita on kuitenkin sen verran jykevä, että sen kanssa on helppo koettaa, miten erilainen kohdennus vaikuttaa näkökenttään: kun katson oksia, takana oleva maisema on vain valkeaa massaa, kun katson raoista peltoa, kuusista tulee tummia viivoja. Mutta mitä helvettiä nuo ovat?
Äkkiä näen kakkosneloset. Joku on tunkenut kuusien oksille, hieman silmien tason yläpuolelle, pariin metriin, kaksi pitkää kakkosnelosta. Tällaisia kakkosnelosia, joihin on vielä kiinnitetty nauloin sellaiset pienet astintuet, näkee toisinaan puukerrostalojen ikkunoihin johtamassa. Ne ovat itsenäisesti ulkoilevien kotikissojen portaita. Mutta mitä helvettiä sellaiset täällä tekevät?
Yskin, niistän, tuijotan kuusiaidan sisään piiloon pistettyjä kakkosnelosia. Katson kakkosnelosia, katson aitaa, perunapeltoa aidan takana. Katson tien toisen puolen kuusiaitaa, sen takana olevaa toista koululaisviljelmien aitausta, äkkiä on kesä, kuulen, kuinka kymmenvuotiaat tytöt seisovat portin vieressä kangaskasseineen ja puhuvat siitä, kuinka monta kesäkurpitsaa saavat tänään kotiinviemisiksi. Jos niitä ei ole viety. Toisen puolen aitauksessa ne kasvattavat kesäkurpitsoita, raparperia, naurista, lanttua, ties mitä. Katson kakkosnelosia uudelleen, nyt päättäväisesti ja kiukkuisena. Vai sillä tavalla. Eivät nämä ole kissojen portaita. Onneksi ei ole sadonkorjuuaika, sillä nyt en sairaudeltani ala raahia kakkosnelosia minnekään. Lumiselta pellolta tuskin kukaan lähtee viemään mitään, tai jos vie, vieköön.
Kävelemme eteenpäin, kerään kakat pussiin, laitan pussin roskikseen. Olen käynyt omenavarkaissa kerran, lapsena, sellaisella pihalla, jossa omenoiden annettiin mädätä puuhun ja maahan. Omenapuu oli minulle ihme. Käytin niin pitkään aikaa lähinnä omenapuun rakennetta ja omenien puuhun kiinnittymistä tutkien, että minulla taisi olla kassissa vain pari omenaa, kun talon väki huomasi meidän ja alkoi huutaa meille. Se oli tajuttoman pelottavaa, pakenimme. Emme uskaltautuneet varkaille enää uudestaan, vaan katsoimme surullisina aidan takaa, kuinka makeat omenat mädäntyivät, jokikinen. Olisivathan he voineet laittaa portinpieleen lapun: "Tule hakemaan omenoita. Saa poimia", olisi se ollut heillekin helpompaa. Mätien omenien talteen korjaaminen ei ole kauhean juhlavaa puuhaa, olen sittemmin huomannut, Kissan vanhempien pihalla, jossa ne yläoksien omput, joihin ei ylety poimimistyökalunkaan avulla, putoilevat talvella itsekseen maahan ja mädäntyvät ällöiksi haiseviksi palloiksi, jotka rikkoutuvat haravan piikkeihin, jos ei pidä varaansa. Kumpulassa on erään talon pihalla syksyisin kyltti, jossa lukee "OMENOITA SAA VARASTAA!" He ovat tajunneet homman. Joillain on omenoita liikaa, joillain ei ollenkaan. Kerrostalolapselle puusta itse poimittu omena on ihme.
Mutta miksi ihmeessä joku haluaa varastaa lasten viljelmien kasviksia? Kesällähän kaikki on torillakin edullista. Ehkä se on vain ajattelemattomuutta. Päätän hankkiutua lankuista eroon, ennemmin tai myöhemmin. Viedä ne vaikka metsään, jossa ulkoilemme, Kättärin kalliolle. Tehdä niistä vaikka muutaman esteen, joiden yli koiria voi hyppyyttää.
Kun tulemme talomme eteen ja näen parvekkeemme, muistan. Sinä syksynä, kun Lohi karkasi rappuun ja siitä ulos, ja oli ulkona kaksi ja puoli kuukautta, ja tuli takaisin vasta loukutettuna, paniikissa, onnettomana, osa kissaihmisistä ehdotti, että laittaisimme meidän parvekkeellemme kakkosnelossillan. Lankun olisi pitänyt olla siinä seitsenmetrinen, mittasimme, jotta kissa uskaltaisi kiivetä sitä kallistuskulman puolesta.
Emme koskaan tehneet siltaa, juoksimme vain joka yö ulkona silakoiden kanssa huhuillen Lohta. Syksy pimeni ja tuli kylmäksi. Saimme myös avaimen takapihamme siirtolapuutarhaan, jossa arvelimme kissan piileksivän, ja jossa se piileksikin. Kun ensilumi satoi, saatoimme jäljestää Lohen reittejä. Se liikkui hyvin vähän. Lopulta se oli niin nälkäinen, että unohti kissamaisen epäluuloisuuden ja meni lainaamaamme loukkuun syömään lihariisipasteijaa. Karkumatkansa aikana Lohi laihtui pari kiloa. "Se on jo kuollut, mitä te siellä vielä ramppaatte", sanoivat kiltitkin naapurit jo meille. Mistään ei tullut mitään, koska yöt olivat katkonaisia eikä päivisinkään osannut oikein ajatella muuta kuin että Lohi oli jossain, peloissaan, nälissään. Ulkona se oli niin peloissaan, ettei vastannut kutsuunkaan. Sisällähän se kävelee koko ajan perässäni ja kurnuttaa asioitaan, ja kun istuudun tai menen sängylle, se kiipeää syliin tai ainakin viereiselle tuolille ja jäkertelee rakastettavasti villapaidan helmuksia.
Emme rakentaneet kakkosnelossiltaa parvekkeellemme. Osittain, koska parvekkeemme on rakennuksen julkisivussa, tielle päin, osittain, koska parvekkeenovemme ei pidä mitään. Joskus se aukeaa itsekseen tuulisellakin säällä. Sen takia sen taakse on rakennettu verkko-ovi, etteivät kissat karkaa, jos varsinainen ovi lennähtää auki. Ja sen takia talvella sen eteen pönkitetään aina jokin huonekalu, ettei käy niin, että kun tulee kaupungilta kotiin, on sisällä hyvin kylmää parvekkeen oven horottaessa auki.
Kolmisen vuotta sitten saimme elävän muistutuksen parvekkeenovemme näennäisyydestä jotain-ulkona-pitävänä työkaluna. Meillä oli Porvariston Helmeltä lainassa sellainen kokoontaitettava retkipöytä ja retkituolit, joita PH käyttää vappupiknikeillä ja sen sellaisilla. Kamat oli lainattu minun ja Kissan synttäreitä varten, jotta saimme kaikki parisenkymmentä vierasta saman pitkän pöydän ääreen. Meillä on valtavan kokoinen olohuone, ja viritimme sinne peräkkäin oman olohuoneen pöytämme, kirjoituspöydän makkarista, parvekkeenpöydän ja hännänhuipuksi PH:n retkipöydän ja peitimme kaikki valkein lakanoin. Voila, aivan kuin hienoimmissa ravintoloissa!
Juhlien jälkeen taitoimme pöydän ja tuolit kokoon ja työnsimme ne säilöön sängyn alle, minne muuallekaan. PH ja me unohdimme koko kaluston. Sitten tuli keväämpi ja PH:lla alkoi olla tarvetta pöydälleen ja tuolilleen aivan äkkiseltään. Hän soitti meille, sovimme, että hän hakee ne lauantaina kolmen maissa. Odotimme tuona lauantaina neljään. Sitten meidän oli pakko mennä, oli jokin asia, joka piti hoitaa. Toisaalla Kissan kännykkä soi.
"Me ollaan nyt tässä teidän alhaalla mutta ilmeisesti summeri ei soi", kertoo Kissa PH:n sanoneen. "Kuule, me ei voitu odottaa pitempään kuin tunti, meidän piti hoitaa tää yks juttu. Me ollaan takaisin seiskan maissa. Voittekste tulla uudestaan silloin?" kuulen Kissan sanovan. Kissa on hetken hiljaa, huokaisee. No, ei näytä käyvän, ajattelen, muistan ajattelevani, nyt PH:n kalusteet ovat meillä, milloin se tulee ne hakemaan, milloin saadaan sovittua seuraava aika, kun PH saa hommattua jonkun autoihmisen kuskiksi samaan aikaa kun me ollaan kotona, nyt PH joutuu käyttämään piknikillään vilttiä ihan niin kuin me tavallisetkin ihmiset.
Jatkamme puuhiamme - mitä, sitä en muista, mutta jotakin, joka oli pakko hoitaa juuri silloin, sinä lauantaina - ja puhelin soi uudestaan. "Ai hei", sanoo Kissa hämmästyneen kuuloisena. "Ahaa. No tuota, makuuhuoneessa. Sängyn alla, taitettuna kokoon." Mulkaisen Kissaa hämmästyneenä ja hieman ärtyisänä. Mistä Porvariston Helmi on saanut avaimen? Isännöitsijältä? Kissan tädiltä, joka asuu kaksi taloa eteenpäin? Hänellä ei ole tietääkseni meidän avaintamme, mutta ehkä... ajatukset eivät etene, en tajua, mistä nyt on kyse.
Kissa nauraa. "Pyydä sitä katsomaan, että kaikki kissat ovat tallessa ja sisällä, ettei kukaan jää loukkuun ulos."
"Kerro!" huudan heti Kissan sulkiessa puhelimen. "Porvariston Helmi kiipesi meille sisään", sanoo Kissa. "Kiipesi? Ikkunasta?" Jos hölmistystä voisi mitata... "Ei vaan parvekkeelta. Se kiipes ensiks ekan kerroksen partsille ja otti kuulemme niistä kukkalaatikon kaltereista kiinni ja onnistui kiskomaan itsensä sen verran ylös, että sai jalkansa meidän partsin alareunalle kalterien välistä ja siitä ponnisti laidan yli jalalla ja, no, ei se T sen tarkemmin sitä kuvannut, se siis kiipesi meidän parvekkeelle ja ovi oli kuulemma antanut sisään periksi ihan työntämällä."
No, sen oven löysyydenhän me tiesimmekin jo etukäteen. Mutta en osaa kuvitella Porvariston Helmeä, joka harrastaa hienoja viinejä ja klassista keittiötä, syvävenyttelyä ja poliittisia analyyseja, killumassa kukkalaatikon kaltereissa, työntämässä jalkaansa niiden läpi, tapailemasta päkiälle ponnistuspintaa. Taisi olla kevättä rinnassa ja piknik-aiheiset treffit tulossa, näin jälkeenpäin spekuloiden. Shampanja viltillä on vaikea laji Riedelin lasein. Kyllä siinä pöytä puoltaa paikkaansa.
"T. siis soitti sen takia, ettei me säikähdetä tai hämmästytä, kun retkipöytä ja tuolit on kadonneet. Tai jos naapurit alkaa soitella, että teille kiipes mies sisään."
Nauramme. Kuvittelemme tilanteen, jossa meille soitetaan, ja me sanomme: "Se on ihan okei, hän vain haki retkipöytänsä, hänellä oli kiire piknikille, me tiedämme, että hän tuli meille parvekkeen kautta." Tai että poliisit soittavat, niillä on Porvariston Helmi kiinni, ja sanomme poliiseille: "No kyllä hänellä oli meidän lupamme siihen. Hän on hieman erikoinen, muttei vaarallinen. Päästäkää viaton mies menemään, sellaisen urheilusuorituksen jälkeen."
Eräs asia on vielä selvittämättä. Nyhjäisen Kissaa hihasta ja kysyn, miten Porvariston Helmi sai kokoontaitettavan piknikpöydän ja tuolit parvekkeelta alas siististi, rikkoutumatta.
Kissa tuijottaa minua hetken hölmistyneenä ja toteaa sitten lempeästi: "Kyllähän se kuule Orava pikkuinen sisään päästyään saatto käyttää ihan normaaleja oviakin, vai mitä luulet?" Harkitsen asiaa hetken ja nyökkään. Ovia, niin, ovia. Sisältä ulos pääsee, vaikkei toisinpäin pääsisikään. Yhtäkaikkisesti, olisi ollut paljon hauskempi näky, jos Porvariston Helmi olisi laskenut ystävälleen T:lle neljä tuoliaan ja pöydän lakanaköydellä alas. Ja lopuksi liukunut itsekin köyttä alas ja heittänyt köyden pään lopuksi takaisin parvekkeelle.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti