Muistamisen tavasta

Olemme saunassa, ja laulan kovalla äänellä muiden kovaäänisten kuorossa. Johan on ihme, ajattelen, yleensä minusta ei ääntä irtoa. On jokin, joka pidättelee, kun haluaisin laulaa. Laulaminen on vaikeaa. "Rytmisesti ja melodisesti laulat oikein hyvin, mutta äänesi ei ole vapaa", sanoi venäläinen musiikinopettajani yläasteella. Nyt se on, ensimmäistä (ja toistaiseksi, viimeistä, mutta sitähän en vielä tiedä) kertaa elämässäni.

Olen ainoa, jolla on saunassakin bikinit päällä. Kuunneltuani poikaystävän arvostelmia naisista, jotka hän on nähnyt alastomina saunassa, katson parhaaksi verhoutua bikineihin. En halua, että minusta puhutaan niin selkäni takana. En tajua, että tietenkin minusta puhutaan, sitten jälkeenpäin, kun kaikki on ohi. Olen valikoinut seurani huonosti. Kahdenkymmenenyhden, siinä iässä ei ole vielä oppinut kaikkea. Enkä tiedä sitäkään. Bikinit tulevat kuumiksi, kärventävät ihoa. Olen onnellinen, kun laulu loppuu. Osa peseytyy ja kuivautuu, me kolme menemme joelle.

Poikaystäväni ja Kissa (jota en vielä tiedä tulevaksi poikaystäväkseni) uivat pidempiä matkoja minusta piittaamatta. Joki on aika mutainen mutta vesi on vielä alkukesänkylmää. Ne ovat juoneet liikaa, minua huolestuttaa, että ne yksinkertaisesti sammuvat veteen. Itse olen kahden punkkulasin jäljiltä kuitenkin huolettomampi kuin tavallisesti. Ihmettelen ääneni vapautumista. Kun puhun, kuulostan taas itseltäni.

"Otetaan hei toi kanootti", kuulen Kissan toteavan. Poikaystävä ja Kissa nousevat inkkarikanoottiin. "Hei, te ette voi, te ootte juoneet ihan liikaa", koetan vakuutella, kiskoa heitä pois kanootista. He vain nauravat ja väittävät, etteivät ole edes humalassa. "No minä tulen sitten ainakin mukaan katsomaan, ettei mitään satu", totean. Kapuan miesten väliin kanoottiin. Ne survaisevat sen keskelle jokea aika nopeasti. Livumme myötävirtaan. Edessäni on Kissan alaston selkä, takanani alaston poikaystäväni. Bikinit eivät lämmitä, on aika galsaa. Alkukesän öinä on.

Äkkiä jotain tapahtuu. Kanootin tasapaino heittää. Molahdamme veteen. Kiroilemme, pojat käkättävät, minä kiljun sen yli, että he ovat liian kännissä, nyt rantaan, en halua että sattuu mitään pahaa.



Ne kapuavat kanoottiin ja kiskovat minutkin siihen. Ihme kyllä pieni kiikkerä kanootti ei kaadu moisessa manööverissa. Ehkä ne ovatkin selvempiä kuin luulen, järkeilen. Melotaan pari metriä eteenpäin. Minulla ei ole melaa, palelen varmasti enemmän kuin he sen takia. Kanootti heiluu epävarmasti. Koetan painoavuin tasoittaa heiluntaa, mutta en voi mitään. Ne ovat liian kännissä. Kanootti kaatuu taas. Jokin, ehkä mela, iskee kaaduttaessa minua niskaan kipeästi.

Koska joen keskikohdalla on kaulansyvyistä - tiedän sen, sillä saman päivän keskikohdin, auringon lämmittäessä lähes hellelukemat, uitin joessa maatilan suomenhevosta, mutta uimapaikkoja oli vaikeaa löytää hevosen jalkojen tavatessa pohjan lähes koko ajan - ilmoitan kanoottiin kapuaville seuralaisille että kiitos vaan, mutta meikäläinen taitaa kyllä kahlata rantaan. Ne vain nauraa räkättävät ja melovat tiehensä. Alan kävellä joen pohjaa pitkin. Vesi on niin tummaa, ja kaikkialla pimeää. Pohjaa ei näe. Isken ensin toisen ukkovarpaani johonkin kipakasti. Hidastan tahtia, koetan edetä varovaisemmin.

Tajuan, että vesi on liian kylmää. Se huuhtoo kaiken lämmön tiehensä. Äkkiä toinen jalka juuttuu johonkin upoksissa olevaan, veden piilottamaan loukkuun. Koetan riuhtoa jalkaa irti, ehkä se on kahden uppotukin välissä tai jotain. Vesi tempoo minua taaksepäin ja riuhtaisee äkkiä mukaansa. Pikkuvarpaaseen sattuu niin kovasti, että huudan ennen kuin ehdin edes tajuta huutavani. Selviän umpisukkeluksista jaloilleni. Vesi tempoo edelleen minua itsepäisenä, tämähän on joki. Jalka on kuin tulessa, muuten olen aivan jäässä.

Alan huutaa, tajuan tarvitsevani apua. Huudan ensin apua aikani, mutta mitään ei kuulu mistään. Kaikki ovat kadonneet sisään tai saunaan, tajuan. "Fidel", huudan talon bordercollieta, ajattelen, että se on ainoa, joka voi kuulla, ehkä se tajuaa, paimenkoira, alkaa haukkua apua, raapii ovea päästäkseen ulos. Paimenkoirilla on hyvä pelastusvietti, ajattelen, jatkan Fidelin huutamista. Koetan astua pari askelta, mutten kivulta pysty. Puren suun sisäpuolta ja pinnistelen, etten pyörtyisi, kuten toisinaan käy, kun sattuu kovasti.

Tuntuu siltä, että seison joessa ikuisuuden yhtäaikaisesti jäässä, yksi varvas tulessa, korventaen koko oikeaa säärtä.

Pimeys, hiljaisuus ympärillä, käheä huuto, lämmön mukaansa tempova vesi, joka tekee paikallaan olonkin vaikeaksi.

Äkkiä edestäpäin lähestyy jotain. Fidel, ajattelen ensin, kivun sumentamana. Se on liian suuri ollakseen Fidel. On pimeää, en näe mikä se on, mutta tuleepa se hiljaa, ajattelen. Kanootti lipuu viereeni, siinä istuu J, vakava ja kiltti J, kysyy, luulenko pystyväni loikkaamaan kanoottiin omin avuin. Tuijotan hahmoa pimeydessä, tajuan hampaideni kalisevan, koetan saada itsestäni vastausta kuuluviin, kuulen ääneni karheuden ja käheyden, se katoamassa, koko ääni, saan vastattua: "Pystyn."

J:n täytyy tietää, että pystyn, tajuan, hän on nähnyt minun loikkaavan sen suomenhevosen selkään tänään. Ajattele, sparraan itseäni, sinä hyppäät satuloimattoman hevosen selkään. Yhtä pehmeästi, yhtä lösähtämättä, vatsaa pehmusteena käyttäen, ettei kanootti kaadu. Kanootin laita on yhtä herkkä kuin hevosen selkä. Tartun kanootin laidasta kiinni, J. on valmiina siirtämään omaa painoaan vastalaidalle, ponnistan etupäässä terveellä jalallani, vähään aikaan en näe mitään, ymmärrä mitään, maailma ratkeilee ja purskuu valoa.

Tajuan makaavani hajareisin kanootin laidalla, J:n kehoittavan minua kierähtämään kanoottiin. Olen heittänyt ilmeisesti oikean jalkani laidan yli ajattelematta, vain heittänyt sen, ponnistanut jalalla, joka sattuu niin, ettei sitä pysty ajattelemaan. Kierähdän kanoottiin, raahaudun istumaan. Tajuan olevani litimärkä, kylmissäni, bikineissä. Unohdan ajatella, että näytän törkeältä ja lihavalta, vaikka olenkin suhteessa, jossa siitä minua muistutetaan. Tuijotan vain J:tä säikähtäneenä. "Minä huusin Fideliä, mutta se ei ehkä kuullut", selitän. J. nyökkää. "Jalkaan sattuu kamalasti. En pystynyt kävelemään." J. nyökkää uudelleen. En osaa sanoa, kuinka helpottunut olen. Ja samalla säikähtänyt. Joku melkein vieras täysipukeinen ihminen meloo minua laiturille.

Kun J tukee minua lonkasta kompuroidessani laiturille ja huutaa jotain saunalle, ja Kissa tulee saunan ovesta ulos, tajuaa jotain olevan vialla,

koirat alkavat haukkua, hyppäävät sängystä,

nousen istumaan, missä kipu? Kissan ja Bogeymiehen äänet kuuluvat eteisestä, rauhoittelevat koiria. Fidel, muistan. Näen unta, tajuan, näen unta tapahtumasta, joka tapahtui.

Mistä se kaikki muistaminen tulee? Onneksi Kissa ja Bogeymies tulevat sisään ennen kuin ruma osuus muistosta alkaa. Se, jossa minua syytetään saunassa temppuilusta ja huomion kerjäämisestä. Jalkaan sattuu hirvittävästi mutta tietenkään mustelmat eivät nouse heti paikalla. Poikaystävä rähjää, että aina minun pitää saada olla draamadaami, hän ei kestä sitä. Ihan turha itkeä, tuo on vain teeskentelyä. Kissa näyttää nololta, yrittää sanoa joukkoon, että kyllähän se jalka voi oikeasti olla tosi kipeäkin, mutta hänet vaiennetaan kertomalla millainen minä olen. Seuraavana päivänä onnun bussipysäkille muiden mukana, takaisin Helsinkiin. Tunnen itseni perinpohjin epäonnistuneeksi, jalkaan koskee, mutta millä vakuuttaa toinen siitä? En ole varma itsekään, onko kaikki vain liiallista kipuherkkyyttä ja huomion kerjäämistä.

Kun menen valittamaan polvivammaani YTHS:lle kolmen-neljän vuoden päästä, lääkäri katsoo, miten kävelen, onko virheasentoja. Hän katsoo pikkuvarvastani ja kysyy, milloin se on murtunut. "Ei se ole murtunut ikinä", ihmettelen.

"Oletko lyönyt sen jonnekin tosi kipeästi, onko se jäänyt puristuksiin, sillä tavalla, että käveleminen sattui usean päivän ajan?" johdattelee lääkäri.

Tajuan: joessa, yöllä. Kerron lääkärille. Hän nyökkää. Sanoo: "Vastaisuudessa kannattaa tulla näyttämään sellainen heti. Tämä on luutunut nyt vähän omituiseen asentoon." Kävellessäni kotiin, halki Töölön ja Itäisen kantakaupungin erottavan epämääräisen maa-alueen, mietin, miten pystyin silloin kävelemään sillä jalalla. Sattuihan se. Toisaalta, niinhän ihmiset ovat ammoisista ajoista lähtien tehneet. Kävelleet vaan, hädän hetkellä. Kotiin päästyäni olin aika liikkumaton aika pitkän aikaa, onnuin vain alakerran kauppaan.

Kissa ja Bogeymies höröttävät jotain eteisessä. Kävelen sinne unenpöppöröisenä. "Aika omituista", sanon, "näin unta asiasta, joka on tapahtunut, yhdeksän vuotta sitten."

Kuvittelen nähneeni unen täsmälleen niin kuin se tapahtui. En voi sanoa tietäväni. Muisti on omituinen työkalu. Ja hitaasti tajuan, että itse asiassa, eräs toinen, paljon työstämättömämpi muistikuva siltä kesältä vaivaa minua. Tämä on ikään kuin pelkkä alkusoitto tai kutsu sille. Koetan miettiä, mikä kutsui muistikuvan esiin.

Ehkä se, että luin eilen töissä montaa blogia ja ihmettelin ATM/ATN -termiä, joka on minulle täysin vieras, ehkä se, että kuvittelin tuon termin vihamielisemmäksi kuin se onkaan. Ehkä se, että mietin illalla, keitä olisi hyvä pyytää suomalaista ympäristöajattelua koskevan seminaarin työryhmään; J. olisi sinne oikein hyvä, vaikken sitä illalla vielä tullut ajatelleeksikaan.

Olisinko muistanut unesta mitään, jos Kissa ja Bogeymies eivät olisi tulleet kesken unien kotiin, kahden jälkeen, ystäväni L:n 30-vuotissyntymäpäiviltä, jonne en päässyt kuumeeni takia?

Nyt annan itselleni luvan sairastaa taas täysillä. Näkemiin hetkeksi.