Eilen, illalla, kahden kokouksen jälkeen, kiirehdin Lippupalveluun ostamaan liput Kajaanin kaupunginteatterin Kolmeen sisareen, matkaamme katsomaan Napaketun pohjoista maailmaa ja kovin kehuttua näytelmäsovitusta. Jatkan hyvillä mielin tsetit laukussa ruokakauppaan, ja sitten - vilkaisen aivan viattomasti leipätiskille päin. Näen leivän muovipakkauksessa, pakkauksen päällä lukee kaunokirjaimin Limpukka. Tuijotan hetken epäuskoisena, sitten repeän ihan täysin ja hirnun, hekotan, kieun ja mitä ääniä nyt sitten täysin hysteerisestä naurukohtauksesta pääseekään. Joka tapauksessa, silmät vuotavat kyyneliä ja vatsalihakset kramppaavat. En tiedä, kauanko nauran, mutta aina kun meinaan vakavoitua ja nostan katseeni, näen leipäpakkauksen uudelleen ja repeän taas. Lopulta saan solmittua kokoon strategian: katson toiseen suuntaan ja pystyn poistumaan leivän noitapiiristä. Vielä kassallakin kuitenkin suupielet väreilevät pahanilkisesti ja muutama hihitys karkaa kaulaliinaan.
Meillä kotona, lapsuudenkodissa, sana limpukka viittaa tytön sukuelimeen. Kuvitelkaa omalta osaltanne, miltä tuntuisi nähdä tuolla teidän lapsuudenkotinne vastaavalla sanalla nimetty leipä. Nimi sievin kaunokirjaimin.
Hihittelen vielä dösikselläkin. Limpukka, haloo? Pedofiileillekö tuo leipä on suunnattu vai mitä? Yök. (Niille, joille sana on vieras, tarkennettakoon, että se kuten pillu vanhassa kielessä, jossa pillulla ja vitulla on vielä vissi merkitysero, viittaa siis nimenomaan tyttölapsen elimeen, viattomaan, koskemattomaan, tabuun.)
Heti kotiin päästyä Kissa saa kuulla kamalasta leivästä. "Joo kyllä mä osaa kuvitella", se vaan virnistelee. Sille limpukka on meidän perheen idiosynkraattinen ilmaisu. Kaikki äidinpuoleiset sukulaiset kyllä käyttävät tuota sanaa, ehkä se on inkeriläistä perua? Mummo kyllä puhui seksuaalivalistusta antaessaan kusottimesta, mutta ehkä puberteetin myötä elimen nimen oli sopivakin muuttua. Spekulaatiota, jälleen kerran.
Joka tapuksessa, leipä nimeltä limpukka sotkee suunnitelmani bloggauksen suhteen pahemman kerran.
Päädyn kirjoittamaan jostain, josta en ajatellut kirjoittavani: nimeämisen vaikeudesta. Blogiani pidempään seuranneet tietävätkin, että minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää kuuluvani millekään nimelle (tai päinvastoin), ehkä olen maininnut myös, että jokaiselle ystävälleni ja perheenjäsenelleni on kymmeniä lempinimiä. Esimerkiksi Kissa on paitsi Kissa ja ristimänimensä, kutsumanimeltään myös Kisu, Kasu, Kis, Kas, Kassi, Kanssinder, Kisandra, Kikra, Tiikeri, Lekli, Kava, Kiva, Kiv, Kiu, Ksss, Skri, Kassava, Kattikurmatti, Kurma, Purma, Purpur, Puskijaeläin jne. jne. Eläimiä on helppo nimetä - ne ovat sympaattisia. (Paitsi itseä. Koska en ole sympaattinen, kai. En ole itselleni läheskään ymmärrettävä tai läpinäkyvä, kaukana siitä, mutta nekin vähät motiivit, jotka tavoitan, eivät ole kauhean hellyyttäviä. Luultavasti vaikeus identifioitua nimiin on jonkinlainen itse langetettu rangaistus siitä, etten osaa olla suloinen pallero, jolla ei ole ajatuksia.)
Vaikeimmin kutsuttavia ovat sukuelimet. Ehkä tästä johtuu järkytys siitä, että leipä on nimetty, KIRJOITETTU tuollaisella nimellä. Jotkut nimet, kuten vittu, ovat puhekielessä niin kuluneita, etten osaa yhdistää niitä mihinkään elimiin, kenenkään elimiin. Seksuaalisuus on hävinnyt niistä. Vittu ei kuulosta sen seksuaalisemmalta kuin niinkukaan. Lähes kaikki muut mahdolliset nimet kantavat niin pornahtavia konnotaatioita, kuvia halvoista haaranlevittelylehdistä, joita jotkut exäni ovat harrastelleet, ja joissa naiset jostain syystä alusvaatteisillaan tai alasti pitävät usein kenkiä jalassa, etten voisi kuvitella niitäkään käyttäväni kenenkään tuntemani ihmisen ruumiinosiin viitatessani. Enimmäkseen pitäydyn englanninkuningatarmaisissa termeissä alapää, kalusteet, elin. Niissä on sentään ripaus arvokkuutta, jota mielestäni sukuelimille tulisi suoda. Mukavia alueitahan ne ovat, eivät mitään pahan pesäkkeitä. Gynekologin luona voi käyttää lääketieteellisiä termejä, muualla ne kuulostavat sen verran kliinisiltä, että niillä viitatut saattavat kieltäytyä toimimasta.
Hankalaa, eikös.
Joskus toivon, että olisi jokin kovalevyn eheytysnappi päähänkin, sellainen, jota voisi painaa, ja joka pyyhkisi kaikki konnotaatiot pois. Kaikki idiosynkratiat helvettiin. Toisaalta, jos tuota nappia painaisi, olisiko enää mitään keskusteltavaa? Toisinaan vaikuttaa siltä, että ideologioiden valinta sujuu aika kovasti puolitiedostettuihin konnotaatioihin nojaten. Rationaalista se tuskin koskaan on.
En osaa päättää, olisiko minusta parempi, etten olisi osannut nauraa leivälle nimeltä limpukka, vai onko sittenkin parempi, että nauran joskus omituisille asioille, huolestun omituisista asioista, en pysty ymmärtämään joitain arkielämän ratkaisuja, joita iso osa suomalaisista toteuttaa näköjään niitä lainkaan miettimättä. Vai teeskentelevätkö ne vain? Ilmeisesti limpukka oli suurelle osalla tuntematon termi, koska hekottelin leipäosastolla aivan itsekseni.
Maailma esittää kysymyksiä nopeammin kuin ehdin miettiä edes alustavia hypoteeseja niiden ratkaisemiseksi. Leipä nimeltä limpukka, todentotta. Kaikkea sitä näkeekin, kun kolmikymppiseksi elää. Toisaalta olen onnekas siinä mielessä, että sana, jolla sukuelimiini on lapsuudessa viitattu, ei ole niin väärinkäytetty kuin onneton pillu, josta on tullut sellainen syntinen, halpa, hyväksikäytetty rassukka. Eikä sillä tavalla pihan leikeissä poikien pilkaten riepottelema kuin eräät muut sanat. Ehkä limpukka on leivän nimeksi ihan hyvä, sittenkin. Se kuulostaa niin rauhalliselta, arvokkaalta, siveältä ja itseensätyytyväiseltä, aivan kuten lapsen sukuelimiin viittaavan sanan kuuluukin kuulostaa luodakseen kohteestaan oikeanlaisen mielikuvan. Ei hiukkaakaan sirpsakalta, miehiinmenevältä tai levottomuutta herättävältä.
En ostanut sitä leipää, tietenkään. Hetken mietin sitäkin, pitäisikö siitä nimestä lähettää asiakaspalautetta, mutta sitten ajattelin, että olkoon. Antaa olla.
Kissa kyllä ilahtui epäsovinnaisista ruokatuotemerkeistä ideana ja alkoi heti visioida pyttipannupakastetta nimeltä Pirjo. Hyi helvetti.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti