Matkaan kaupunkin kuuskytkuus aalla, ja heti alkajaisiksi onnistun tsettiä kaivaessani kumoamaan dösan lattialle koko kukkaroni kolikkosaaliin. Koordinatio kymmenen, kuten kuumeessa yleensäkin. Ilmeisesti parasetamoli ja Otrivin-nenäsuihke eivät ole tehneet mitään koordinaationi hyväksi. Kuski tuijottaa minua säikähtäneen näköisenä. Tajuan vaikuttavani sekopäältä sekakäyttäjältä, kalpeana, mustat varjot silmien alla, hiukset makaamisesta takkuisina, horjuen kyykistyvänä. Päästyäni viimein istuimelle haalittuani ensin kolikoita kuskin seisottaessa ajokkiaan haparointini ajan tungen hiukset kokonaan baskerin sisään ja älyän takinkin olevan ryssännapissa. Eläköön tervejärkisyys. Kotonahan minun pitäisi olla eikä matkalla katsomaan koreografian loppua.
Näen K:n, tanssituttuni, risteyksessä Manskulla. "Pysy loitolla, ettet saa flunssaa", varoitan. K nyökyttelee ymmärtäväisesti: hän treenaa irkkua, ja ymmärtää, miksi raahaudun kipeänä treeneihin. Hississä tanssistudiolle selkä alkaa krampata, ja koetan vähäsen liikutella sitä. Olen kaatumaisillani hissin oveen. "Hei, pysy nyt pystyssä", kannustaa K ja ottaa varalta vielä lupauksen siitä, että istun vain selkä seinää vasten enkä edes laita steppikenkiä jalkaan, ettei kiusausta synny. "Joo, koetetaan. Must tuntuu et mä kaadun joka suuntaan yhtä aikaa", myöntelen. No, en ajatellutkaan tanssia. Trikoot eivät ole mukana. Päälläni on kaksi villakerrastoa päällekkäin, farkut, villaliivi, villatakki. Päässä huivi. Flunssassa on erityisen tärkeää suojata pää, josta iso osa kehon lämmöstä haihtuu. (Minä kyllä suojaan pääni useimmiten terveenäkin, jopa kesäisin. Ja sitten ihmiset eivät kehtaa kysyä, olenko ehkä kääntynyt muslimiksi. Ehei. Huivi päässä ei saa kylmästä päänsärkyä eikä kuumasta auringonpistosta. Mummoviisautta parhaimmillaan!)
Mitään koreografian loppuun tekemistä ei tulekaan. Toinenkin tyttö on kipeänä, joten luvassa olisi vain kertausta. Kerään kamat, vedän juuri pois vetämäni takin uudelleen niskaan, ajan hissillä alas, muistan, että Suomalaisen ale on alkanut, ajaudun sinne hetkeksi, vingutan Visaa.
Matkalla takaisin kotiin onnistun toistamaan aivan spontaanisti pudota kaikki kukkarosi kolikot kuskinpaikan viereen -tempun tsettiä kaivellessani. Nainen, jonka viereen pönkeän istumaan, tuijottaa itsepäisesti ikkunasta ulos.
Illalla ilahdutan itseäni lukemalla Helvi Hämäläisen Kylänruusut. Se on täynnä ihania vanhoja sanoja kuten tömynteri, kanvertti, salusiini, onhe, kousu, piepos, lasipunkka, prykfeili, kulkea maarien, jölkki, tärppästikku, tyynyvaarut, istua komottaa, juuti, juosta pipottaa, kahkailla, komotiini, markutilli, köjähdellä, imisä, pollottaa, tassarainen, pitkäkonttinen. Silti tematiikka, naisen seksuaalisuus, ei ole mikään vanhahtava eikä vanhahtavalla tavalla käsitelty aihe. Ihana kirja! Oikein harmittaa sitä lukiessa, ettei itsellä ole mitään murretta. Muutama helsinkiläinen slangisana, siinä kaikki. Lahdesta kotoisin olevat isä ja isänäiti puhuvat väritöntä yleiskieltä, Varkaudesta tullut äiti ei vahingossakaan pihahda murteellista sanaa jouduttuaan ensin kovalla koululla opettelemaan yleiskielen. Ukki ja hänen äitinsä tosin puhuvat savvoo, mutta sitä en osaa matkia. Äidinäiti puhui inkerin ja savon sekoitusta ja käyttipä joukkoon höysteenä osaamiaan saksaa, venäjää, viroakin. Ja niin vähän siitä muistaa. Olisi pitänyt jo lapsena olla mukana muistikirja. Ei minulla montaa sanaa ole, taikasanaa, sutermullukka, lille, rollia, hekkee. Lapsena nauroin vain, en ollut oikein varma edes siitä, puhuiko äidinisänäiti Selma suomea vai ei sanoessaan hekkee hekkee nyt pittee syä ettei tuu piä kippii. Syvästi uskonnollinen ja vakava Selma totesi aika nopeasti äidinäidille, että lapsi taitaa olla tyhjännauraja. Eipä olisi oikeampaan voinut osua. Aika monet asiat ovat hysteerisen hauskoja. Etenkin eriskummalliset vanhat sanat ja murreilmaukset. Niitä on kiva makustella. Harmittaa, etten osaa yhtään murretta.
Luen myös Mediatutkimus. Näkökulmia ja kartoituksia -teoksen kannesta kanteen. Siinä on paljon kiinnostavaa joskaan en ole varma, onko kuume paras olotila moisen opuksen omaksumiseen. Mediatutkimus on siskon peruja; hän kirjoittautui vuodeksi humanistisia aineita opiskelemaan kansanopistoon, mutta kesti muutaman luennon verran ja ilmaisi pettymyksensä sanoen, että ihan paskaahan se oli. Hän on kiinnostunut muodista ja kauneudesta, mutta ei niiden tutkimuksesta, vaan toteuttamisesta. "Eiväthän ne ole ristiriidassa keskenään", koetin selittää, mutta sisko on itsepäinen. Ja nyt, kun luen Mediatutkimusta, tavallaan ymmärrän siskon keskenjättämisen. Siskon keskeisiä medioita ovat Cosmopolitan, Elle ja sen sellaiset. Hänelle sukupuolinen tasa-arvo tuntuu olevan vain sitä, että naisille yhtä paljon palkkaa kuin miehille, noille hyväksikäytettäville elukoille.
(Äitiä ja minua tietysti kauhistuttaa siskon asenne miehiin. Meillä kummalla onkin hyvä parisuhde, mikä aika tehokkaasti estää miesten ajattelemisen rahapusseina, jotka ovat moraalittomia ja joita voisi sen vuoksi kohdella samoin tavoin takaisin. Mutta sisko on vasta kahdenkymmenenyhden. Hänellä on vielä runsaasti aikaa muuttaa mieltään. Ja toisaalta, mallibimbejen poikaystävät ovat siskon poikaystävistä päätellen varsinaisia nilkkejä: emotionaalisesti kylmiä mallipoikia, keski-ikäistyviä mainosmiehiä, koksukauppiaita, joilla tärkeetä on, että käsivarressa kiikkuu tarpeeksi laiha ja laitettu beibe.)
Takaisin Mediatutkimukseen. Kirjassa on monta hyvää artikkelia, paras käsittelee Vihervaaran Annaa. (Ja kuinka yllätynkään, kun etsin linkkiä Annalle - Anne Shirleylle on monta fanisivua!)
Riittävän suppea aihe, ja kiinnostava. Tunnen muutaman Anna-fanin, itse en Montgomeryn sankarittarista (Annan lisäksi Runotyttö) ole pahemmin piitannut. Lukiessa Anna-juttua tyttö vaikuttaa kuitenkin kovin sympaattiselta. "Anna puhuu myös omasta puhumisestaan, sillä hänellä on paljon kokemuksia sen aiheuttamista reaktioista. Häntä on nuhdeltu lörpöttelystä, kutsuttu levottomaksi sieluksi, epäilty että hänen kielensä on vain 'keskeltä kiinni', ja moitittu hänen sanojaan. Anna puolustautuu. -sitaatti Annasta- 'Ja sitten ihmiset nauravat minulle siksi, että heidän mielestään minä olen suurisanainen. Mutta jos mielessä liikkuu suuria ajatuksia, niin on kai myöskin pakotettu käyttämään suuria sanoja niitä ilmi tuodakseen - eikö niin?' " (En ole varma, onko suurisanainen oikea ilmaisu, ehkä runsassanainen ajaisi saman asian. Eihän Anna mitään syntyjä syviä pohdi. Kunhan eläytyy ja lumoutuu ja on utelias, täynnä kysymyksiä ja hypoteeseja.)
Lapsen asema on meille kaikille tuttu, tai ainakin pitäisi olla. Se, kuinka elää yhteiskunnassa, jossa toiset päättävät puolestasi kaiken. Omasta pukeutumisesta ja syömisestä saa päättää niistäkin hirvittävän rajoitetuissa määrin. Jatkuvasti kerrotaan, että sinun järkevä lukea englannin sijasta saksaa, koska sillä voit tulevaisuudessa tehdä rahaa, mennä mieluummin balettiin kuin judoon, judohan on poikien laji, tappelemista, ja maksalaatikon syöminen on järkevää, sitä ei saa jättää väliin, oksettakoon vaan. Hyvää se on, etkö maista, mitä? Sanoitko sinä vastaan?
Ja kun sanoo jotain omasta mielestään tärkeää ja hienoa, jotain, minkä parissa on askarrellut jo monta päivää, ne vain nauravat ja sanovat: "Oletpas sinä hassu!" tai "Jaaha, joo. Nyt on kuule nukkumaanmenoaika."
Yhdessä Mediatutkimuksen artikkelissa siteerataan lehtijuttua, jossa arvellaan, että lasten nykyinen levottomuus voisi johtua television aamuohjelmien hurjasta vauhdikkuudesta. Hmmm. Ei mahdoton hypoteesi, mutta silmään pistää kyllä se, että klippi on vuodelta 2000. Ihan pakostikin tulee mieleen, että vuonna 2000 lapset nukkuivat vielä vähemmän kuin nyt; sen jälkeen on neuvoloissa ja kouluissa alettu kiinnittää taas enemmän huomiota nukkumaanmenoaikoihin lisääntyneen unitutkimuksen myötä. Lapsen unettomuushan ilmenee riehumisena jopa useammin kuin nuokkumisena ja on aika iso ilmiö: Stakesin tutkimusprofessori Matti Rimpelähän kirjoitti 2002, että suomalaisia lapsia ja nuoria vakavimmin uhkaavat ongelmat (jotka molemmat liittyvät globaaleihin trendeihin) ovat kouluterveyskyselyiden aineistojen perusteella 1) vuorokausirytmin hajoaminen ja siihen liittyvä univaje sekä 2) joukkoharha lasten varhaisemmasta aikuistumisesta. (Tästä muuten pointsi "onko 11-vuotias mieleltään lapsi" -kysymykseen; Rimpelän mukaan suomalainen tutkimus antaa osviittaa siitä, että keskimäärin 16-17 vuoden iässä aikuisuus kasvaa lapsuutta voimakkaammaksi; päälle kymmenvuotiailla aikuisuus alkaa hitaasti kehittyä lapsuuden rinnalle, mutta ajaa siitä ohi siis keskimäärin 16-17 vuoden iässä. Rimpelän mukaan nykyään aikuistutaan itse asiassa myöhemmin kuin 30 vuotta sitten: maailma on monimutkaisempi. Rimpelän artikkeli on edellisen linkin takana Kouluterveys-lehdessä.)
Väsyttää.
Mitä olin sanomassa? Kai lähinnä sitä, että aika usein kulttuurintutkimusta lukiessa pysähtyy hämmentyneenä siitä, että aika usein kulttuurintutkijat tuntuvat elävän kulttuuriumpiossa. Hemmetti soikoon, ovatko ne oikeastikin informaatiovooreja? Minä ainakin olen sen lisäksi myös herbivoori... ja fungivoori. Tarkoitan: Eivät kaikki syyt ihmisten käytöksen muuttumiseen löydy aina kulttuurisesta kentästä, median kentästä tms. Kyllä sekin, että nukutaan vähemmän, tai on kuumetta, vaikuttaa käytökseen. Joo, toki nämä jäsentyvät kulttuurisesti. Mutta vasta kun ne on huomattu ja sanallistettu. Yleensä niitä sanallistaa joku muu kuin kulttuurintutkija. Tässä tapauksessa lääkärit ja kouluterveydenhoitajat. Heidän tietoaan ei ole syytä dissata kulttuurintutkimukselle epäolennaisena. Medikalisaatio on kuitenkin yksi tämän ajan näkyvimmistä ja kiinnostavimmista valtakamppailuista, kulttuurisestikin. Ajatellaan vaikka kysymystä riittävästä unesta, lihavuusongelmista, mielenterveysongelmista. "Tämä on sinulle parhaaksi" -puhetta. Ostan suurimman osan niistä argumenteista, mutta en voi olla kuuntelematta tarkasti, erittelemättä, missä kohden puhuvat yhteiskuntamme ihanteet, missä kohdin niitä kyseenalaistava lääketiede tai filosofia. Luotan enemmän jälkimmäisiin. Massojen mielipide on aika harvoin valistunut. Eihän meillä ole koskaan aikaa perehtyä riittävästi!
Nyt painun jatkamaan sairastamista saatuani purkaa mieltäni. Alkaakin tuntua jo helvetilliseltä tämä istuminen. Minähän en kipulääkkeitä syö, ellei ole pakko, kuten eilen, kuumeen tiputtamiseksi. Kivulla on funktio. Kunnioitan sitä sinne saakka, kunnes en enää kestä. Sitä tapahtuu ehkä pillerin, ehkä kahden verran vuodessa. Koetan löytää ratkaisun muuten. Tulla tutuiksi kivun kanssa. Ei kai vanhenemiseen voi paremminkaan varautua?
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti