Turisemme Suomen tuontikaupan kehittymättömyydestä, vanhempiemme ikäluokan omituisesta fiksaatiosta, että jos jokin on tosi halpaa, sitä on pakko ostaa, vaikkei sille olisi tarvettakaan, siitä, kuinka elämme itse kukin sillä, mitä vanhempien pöydänreunalta tipahtelee. Tes on valtiotieteilijä, me humanisteja. "Kiva silleen kun on tämmönen mielenkiintoinen ammatti ettei oo ammattia vaikka onkin korkeakoulutettu", nauraa Tes.
Syömme, puhumme ruoka suussa. Tes on tehnyt munakoiso-peruna-paprikavuokaa, joka muistuttaa etäisesti egyptiläisrafla El Karimin loistavaa egyptiläistä moussakaa. (Ehdottomasti stadin parhaita raflavegaanisafkoja!)
Jälkiruokaan saakka ehdittyämme Tes sanoo äkkiä: "Sinähän osaat huovuttaa, eikö vaan?" Hakee komerosta suuren pussillisen värjättyä villaa ja epämääräisen, verkkomaisen tekeleen, jonka oli tehnyt jonkin hataran muistikuvan perusteella. Käärin hihat ja lahkeet, siirrymme kylpyhuoneeseen. Komennan Tesin hakemaan kiehuvaa vettä, saippuaa, muutaman litran huuhtelukannun ja pyyhkeitä. Tajuan kuulostavani kätilöltä joskus kauan sitten, tai tohtori Herriottilta.
Hieromme villaa. Tes katsoo, koettaa tehdä perässä. Ihan hieno siitä tulee.
"No nyt minä tiedän, mitä seuraavaksi duunaan täällä työttömän päiviä viettäessä", sanoo Tes.
Lähdemme kotia kohti, Tes mukanamme. Hän aikoo hakea lapsensa tarhasta samalla matkalla. Katselemme kuraisia, säistyneitä julkisivuja ja turisemme elämästä. Ja mihin tuokin kivijalkakauppa katosi? Miksi loistava suutarimme muutti Tapiolaan?
Kesällä ihan meidän vieressämme pidetään teltassa Kentin konsertti, sanoo Kissa. Suunnittelemme kuuntelevamme konserttia parvekkeelta, huopiin kääriytyneinä ja shampanjaa siemaillen. Alan miettiä, mitä ruokaa voisi tehdä musiikkia säestämään. Hupsua. Kesään on vielä niin pitkä aika.
Vilkutamme Tesille hei heit ja huutelemme jotain lounaasta, jota hän voisi tulla meille syömään. Meillä on niin samansuuntaisia visioita. Kaipaamme etnisiä kauppoja, kauppahalleja, toreja, kahviloita. Käpylässä on vain loskaa. Ja El Karim. Siitä olemme toki enemmän kuin tyytyväisiä. Kun raflan omistaja, supliikkimies Hani Ramadan - eikö ole hauska nimi? - palaa Egyptin-vuosilomaltaan 8.3. aiomme olla oven takana odottamassa. Tai ainakin pian sen jälkeen. Heti, kun moussakan ainekset ovat marinoituneet Hanin mielestä riittävästi.
Ovellemme vievällä tiellä Kissan kädet tapailevat ensin takin, sitten housun taskuja. Ennen kuin Kissa kysyykään, tiedän jo, mistä on kyse.
"Ei ole mullakaan. Ajattelin just kun lähdettiin etten tarvi kun sulla on."
Kävelemme kolmen talon päähän isännöitsijän luokse ja pyydämme vara-avainta lainaan. Ne muistavat Kissan, tietysti, hän asioi siellä aina naamakkain, ja meillä on usein parannusehdotuksia. Kuten että lehtiä ei syksyisin pöllytettäisi joka päivä sillä perhanan puhaltimella, jonka ääni muistuttaa moottorisahan ääntä. Tai että käytävät hiekoitettaisiin heti sen jälkeen kun ne on aurattu koneella sileänkiiltävänjäisiksi, ei vasta tuntikausien liukastumisen jälkeen.
Hymyilen anteeksipyytävästi naiselle, joka hakee avaimemme takahuoneesta. Hankalia asiakkaita. Niiden nimet muistetaan. Tietäähän tuon jokainen asiakaspalvelussa ollut.
Kotona koirat hyppivät meitä vasten riemuissaan, ehkä vähän loukkaantuneina, kun eivät itse päässeet lounasvieraiksi. Varmasti ne haistavat, että me olemme syöneet.
Kun kävelemme takaisin isännöitsijälle, jalat tärisevät jo väsymyksestä. Flunssa kiristää otettaan, nokka valuu. Muistan äkkiä, kuinka viime kesänä yksi toimittajakollega kiinnostui tavattomasti, kun Vihreän Langan piknikillä havaitsimme kotiavaimemme puuttuvan, joko pudonneen Suokin kallioille tai sitten jääneen kotiin.
"Minulta on avain kadonnut viimeksi lapsena", hän sanoi selvästi sosiaalipornon vihin saaneena.
Koetin kuvitella, millainen sellainen elämä on. Koetan edelleen. Minulla ei ole aavistustakaan. Me jäämme oman talomme ulkopuolelle vähintään kerran kuussa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti