Rakastamisesta

Kun tulemme hääpaikalle bussikyydillä, suurin osa ihmisistä on jo paikalla, tungeksivat seurantalon eteisessä ulkokamppeet päällä. Tötteröllisiä linssejä ja auringonkukansiemeniä jaellaan hääparin päälle heitettäväksi.
Järjestäydymme ulos tulikujan varrelle. Sulhanen - tietokonejeesuksemme Tukaani - saapuu liukastellen juhlakengissään. Frakinliepeet törröttävät höpösti lyhyen takin alta. "Mä en tajuu tätä juttuu, mun pitäis varmaan olla hermostunut, mutta kun ei mua hermostuta ollenkaan, musta ei tunnu yhtään miltään...", säkättää sulhanen kauheeta vauhtia. Normaalioloissa hän ei säkätä joten se hermostuksen puutteesta. Sitten morsian: säteillen iloa ja hyvää oloa. Hiuksissaan murattia. Auts, ajattelen, nämä eivät sitten koskaan ehtineet tarkistaa muratin symboliikkaa... (dionysoslaisuus ja avioliitto ovat aika kiinnostava yhdistelmä.) Lohduttaudun toteamalla itselleni, että joo, ei se kenenkään muun silmään pistä näemmä. Ilmeisesti ainoastaan minä, joka kiedon murattia hiuksiini osoittaakseni, etten ole naimisiinmenevää tyyppiä, huomaan muratin muratiksi.
Seremonia on samaa vanhaa länkytystä. En osaa liikuttua, hautajaisissa enkä häissä.
Sisällä meidät järjestetään pitkiin pöytiin. Kerrankin kunnon häävieraslista, jossa kaikista kerrotaan monin lausein. Ei niitä tyypillisiä, joissa lukee vain "XX:n avec". Vieraille kerrotaan, että Kissa peittosi Tukaanin sumopainissa, käyttää tätä kotikemistinään ja pitää tämän maailmankartalla kulttuuripläjäysten suhteen. Minusta mainitaan privaattieläintarha kotona ja se, että olen slow foodin maailmanmestari ja steppaan. Tajuan äkkiä, kuinka lämpimiä ja suloisia ihmisiä nämä ovatkaan. Olenhan sen toki tiennyt jollain tasolla, enhän muuten heidän kanssaan hengaisi, mutta moinen huomaavaisuus ilahduttaa. Häistä saa paljon enemmän irti, kun voi käsiohjelmasta tarkistaa, että ahaa, tämä tyyppi on ollut kehy-hommissa Afrikassa ja harrastaa afroruokaa, tai tämän tyypin haaveena on purjehtia maailman ympäri.
Kivat häät! Ekstrasuperia on nyt se, että ystävämme Napakettu on tullut Kajaanista häihin ja ehdimme jutella, pitkästä aikaa. Sähköposti on niin eri juttu, sähköpostissa ei voi nauraa yhdessä kippurassa.
Ruoka on orgastisen hyvää. Tarjoilu on Labbyn pitopalvelun ja ruoka lähes täysin vegaanista. Koska tällaisesta noutopöydästä ei ole juurikaan kokemusta muuta kuin lihansyöntiajoiltani - voi noutaa useita eri lajeja ruokaa, ei vain kälyisiä paistinperunoita salaatin ja leivän kera - mopo karkaa handuista. Syön ainakin 20 falafelpullaa, hirveät määrät marinoitua papua, gargantuamaiset läjät vihreää salaattia, niin laadukasta, kuin suoraan kesäiseltä kasvimaalta. Melkein itkettää se ruoka... Kissa hakee tarjoilijoiden pöydältä meille vielä pullollisen cavaa, jota kittaamme kunnon tahtiin. Nauramme Napaketun kanssa.
Puheita, sulhanen lahjoittaa morsiamen suvulle itsetehdyt selänraaputtimen ja ruoskan. Ruoska päätyy kuitenkin meille, koska kukaan muu kuin Kissa ei innostu siitä.
Sitten tanssi alkaa.

Paritanssin harrastajina morsiuspari on kutsunut häihinsä myös ihmisiä vain tanssimaan. Humppapumpun tahtiin poukkoilee monenlaista menijää: eestaas keinahtelevia sukulaisia, pro-meiningillä vedättäviä tanssinharrastajia, sikailevia kavereita. Kunnon shake that booty-meininkiin päästään vasta morsiamen serkun heittäessä rappia, "urbaanilyriikkaa Loviisan kaupungista". Kissa hakee Tukaanin tanssiin ja ne pogoavat ja heiluttavat perseitään siihen tahtiin, että mummojen silmät ovat pulpahtaa kuopistaan ulos.
Syömme, juomme, juttelemme, tanssimme. Kissa häröilee kertomalla Tukaania etsivälle morsiamelle, että sulhanen saa parhaillaan suihinoton kaasolta vessassa. Morsian vain nauraa ja tuuppaa Kissaa. Lopulta Kissa juoksentelee ympäriinsä kolmiosaisen puvun kaksi osaa tuolinkarmilla, kravatti pöydälle rytättynä, paita napaan saakka avattuna, ruoskaa heilutellen. Tässä vaiheessa morsiuspari lähtee, heillä on aikainen lento Lissaboniin seuraavana aamuna. Kissan menoa katsellessani tajuan, että hän on kyllä itsekin sisäistänyt ajatuksen, että mikä vain huomio on positiivista huomiota. Nauramme Napaketun kanssa, seuraamme Kissaa kiemurrellen musiikin tahtiin. Kissa hakkaa meitä jalkoihin ruoskalla. Se tuntuu aika ikävältä mutta olemme sen verran maistissa ettemme jaksa välittää. Ja ovathan näiden vanhojen hyvien ystävien häät vain kerran. Mitäpä sitä ei tekisi tunnelmaa nostattaakseen nyt kun morsiusparikin on hävinnyt teilleen ja vieraista osa näyttää vähän orvoilta.
Osa jengistä on ihan hyydyksissä ja venaa vaatteet niskassa eteisessä tilausbussia, joka tulee tunnin myöhässä. Me kolme vain tanssimme ruoskan ja japanopopin tahtiin, ja kun valot sammutetaan, kokoamme kamppeemme ja talsimme majataloon, josta meillä on huone varattuna.
Hihittelemme vielä pimeässä pitkään. Muut nukahtavat. En saa unta. Vatsa kiertää. Juoksen vessassa yön aikana ainakin kaksikymmentä kertaa. Vatsaparka koettaa tyhjentyä siitä kymmenkertaisesta määrästä ruokaa, joka siihen on ahdettu. Koetan oksentaakin oloa helpottaakseni, mutta ei, en ole koskaan oppinut sitä temppua. Aamulla muiden herätessä olen jo ihan hajalla, kun en ole saanut nukuttua ja vatsa painaa tonneja, kiertää, kiristää. Klassinen ähky. (Huvittavaa kyllä, ihmettelen aina Nasun onnistuttua saattamaan itsensä tähän tilaa ruokaa varastamalla, miten se ei opi. En ole näköjään itsekään oppinut.)
Sunnuntai katoaa omituiseen tuhnuun. Saamme kyydin stadiin, Napakettu suuntaa kohti pohjoista, haemme koirat hoidosta. Nukumme, käymme vessassa.
Tänään on ystävänpäivä, ja päätän kirjoittaa rakastamisesta.
Tajuan olevani tässä aiheessa aivan sairaan surkea. En ole ihminen, joka uskoisi rakastamisen osalta sanoihin tai lupauksiin. Meille Kissan kanssa hääseremonia oli jälleen kerran ihan hepreaa. Miten joku uskaltautuu lupaamaan sellaista, loppuelämäkseen? Enin, mitä meistä saa irti, on se vakituinen "Sä olet ihana" ja joskus syvinä liikutuksen hetkinä "Musta tuntuu et sun kans ois kiva olla yhdessä vielä vanhanakin, vanheta yhdessä" mutta toki heti ehdollistettuna "siis nyt tuntuu siltä". En osaa kuvitella, millaisia ajatukset ovat kymmenen vuoden kuluttua. Millainen Kissa on silloin. Ei, siitä en uskalla sanoa mitään. Eikä Kissakaan, ja se tuntuu hyvältä. Oman ymmärryksen rajallisuuden taju on positiivinen piirre.
Kosketus saa luvan riittää. Se, että saa kaivautua toisen kylkeen, haistella sen hajua. Tai niin kuin ystävien kesken, se, että saa nauraa yhdessä. Laittaa ruokaa koko konkkaronkalle, valita ensin mahdollisimman tuoreet ja eettisesti ja ekologisesti kestävät raaka-aineet Hakaniemen hallin luomukaupasta, tai Ruohonjuuresta, ja sitten hyvän luomuviinin, ja keittää kokoon tuoksujen ja makujen sinfoniaa, joka helpottaa hymyilemistä, skoolailua, hihittämistä, halailua, uskoutumista, ymmärtämistä. (Katsoimme eilen ekaa kertaa Pienen suklaapuodin ja se oli yllättävän hyvä - juuri se arvaaminen, mitä toinen tarvitsisi ruoaksi avautuakseen on niin jännittävää ja palkitsevaa, hienoa, että sitä on käsitelty elokuvassakin! Tosin tuossa arvostelussa, johon tuossa on linkki, arvostelijan halut menivät vähän ristiin omieni kanssa - hän olisi halunnut orgastisen suklaajuhlan, jossa suuri joukko olisi survonut suuhunsa suklaata, minusta ihania ovat juuri pienet juhlat, sellaiset, joissa on koolla kolme, kuusi, kymmenen, enintään viisitoista, kaikki ystäviä keskenään, tarvitsematta koketeerata. No jaa, emme me kyllä häissäkään koketeeranneet, mutta toisaalta ei siellä tunnelma ollut myöskään hitustakaan intiimin luottamuksellisen suloinen.)
Häissä oli jännittävää käydä. Kuten sanottu, en ole erityisemmin hääihminen enkä osaa kuvitella itseäni järkkäämässä häitä suin surminkaan. Pidän aidoista hetkistä, en seremonioista. Olen nähnyt Tukaanin ja morsiamensa Hassun Tytön ensisuudelman, joka vaihdettiin uutenavuotena, Tukaanin seurustellessa vielä edellisensä kanssa. Ja sai minut, jonka nykyinen suhde on alkanut myöskin varastetusta, luvattomasta suukosta, levottomaksi: tuosta seuraa vielä jotain, ilmeistä päätellen. Kuten seurasikin. Ja olen nähnyt, miltä Tukaani näytti heidän ensimmäisen yhteisen yönsä jälkeen - törmäsimme sattumalta pyörätiellä, eikä Tukaanin tarvinnut sanoa, mitä oli tapahtunut, näkihän tuon heti. Tukaani hymyili niin, että silmälasit olivat pudota nokaltaan. Ja itse, vanhana tätinä: "Aah, joo, hei sehän on tosi hienoa. Onnea, onnea." Miettien, onko sitä itsekin näyttänyt tuolta, silloin aikoinaan, kauan sitten, poissa tolaltaan, kun äkkiä tuntui, että kaikessa, jokaisessa oksassa ja lehdessä ja risussa ja repeytyneessä tupakka-askin palasessakin on todellisuus läsnä niin intensiivisesti, että melkein tekee pahaa hengittää. (Silloin siitä taisi olla vuosi tai kaksi, kun rakastuimme Kissan kanssa, mutta sellainen aika on ikuisuus.) Nyt heidän kuunnellessaan, kuinka avioitumisen tarkoituksena on perustaa perhe - Hassu Tyttö saa lapsen kesäkuussa - mikään ei liikuta. Miten voisikaan, kun olen nähnyt paljon liikuttavampia tuokioita? Katselen Tukaanin äidin uutta miestä, Järvenpään Keisaria, joka sihtaa paria digikamerallaan ja irvistelee rumasti koettaessaan löytää sopivan kuvakulman.
Äidit ja isät ja niiden uudet puolisot tuovat hääasetelmaan ex-jännitteitä. Käyttäytyvät siivosti, mutta toisaalta mulkoilevat toisiaan. Mieleen tulee Kissan siskon uskomattoman kypsä ja fiksu toteamus, ettei hän ainakaan enää haluaisi ikinä törmätä exiinsä. Minä olen koettanut suhtautua positiivisesti ja ajatella, että kaveruus olisi mahdollista, mutta kyllä olo on niin vaivautunut ja läppä sen verran levotonta, että varmaankin Kissan sisko on oikeassa. Ei toisista voi lakata välittämästä vaikka niiden kanssa ei enää seukkaakaan. Kyllä ne tavallaan kulkevat mukana, ambivalentteina muistoina. Ja kun niiden kanssa joutuu asioimaan oikeasti, se pidättyvyys ja kylmyys satuttaa liikaa.
Tänään on ihanaa herätä. Vatsaan ei enää satu niin paljon, että yhtäaikaisesti sekä pelkäisi että toivoisi kuolevansa hetipaikallanyt. Kissa nukkuu. Nuuskin Kissaa ja olen onnellinen siitä, että Kissa sallii minun maata näin, kainalossaan, vaikken osaakaan olla sellainen kuin niin monet ovat: näyttävästi sitoutuva. Kun kuulin meidän suudelleen Linnan juhlien televisioinnissa pari vuotta sitten, sain hirvittävän ahdistuskohtauksen, samoin kuin yhden akkainlehden tituleeratessa meitä tanssilattian rakastuneimmaksi pariksi. "Ääk", sanoin Kissalle, "melkein kuin me oltais jouduttu naimisiin vastoin tahtoamme." Kissa vain nauroi. Kissasta sellainen on suunnattoman hassua eikä ollenkaan vaarallista. Minä olisin mielelläni suunnilleen lähettänyt lehteen oikaisun, jossa olisi lukenut "Emme me tiedä, olemmeko rakastuneita. Meistä on vaan siistii pussailla. Eikä se ees teille kuulu."
Ja silti, onko siitä mitään epäilystä, sen enempää kuin tuolin, jolla istun, olemassaolosta? Tällä hetkellä, ei. Mutta tuolikin, kymmenen vuoden päästä, voi olla romuna. Surullinen juttu. Tällaista ei kai pitäisi ajatella, mutta on vaikeaa olla ajattelematta niin. Väliaikaiset eläimet väliaikaisine kapineineen ja tunteineen.
No jaa, hyvää ystävänpäivää joka tapauksessa kaikille, lähellä ja kaukana, Kalliossa, Käpylässä, Kajaanissa, Lissabonissa, Lahdessa, Turussa, Tampereella, Roomassa, Islamabadissa, Oulussa, Jyväskylässä, Berliinissä, Limassa, missä kaikkialla nyt tämän luettekin. Ei ole mitään ihanampaa kuin hymyileminen ja nauraminen. (Syömisestä en nyt sano mitään, olen edelleen vähän jäävi siihen.)