Leibniz raapii parransänkeään

Leibniz kirjoittaa Monadologiassaan, 28. merkinnässään:

"Ihmiset käyttäytyvät petojen tavoin niin kauan kuin heidän perseptionsa seuraavat toisiaan ainoastaan muistin periaatteen mukaan niin kuin niillä empiristisillä lääkäreillä, joilla on pelkkä käytäntö ilman teoriaa. Kolmessa neljäsosassamme toiminnastamme me kaikki olemme pelkästään empiristejä. Kun esimerkiksi auringon odotetaan nousevan huomenna, koska tähän asti niin on aina tapahtunut, käyttäydytään kuin empiristi. Ainoastaan astronomi päättelee tämän järjen avulla."

Suljen silmäni, hengitän syvään. Mistä ihmeestä olen saanut päähäni, että pidän Leibnizista? Monadologia on minulle hauska satukirja, myönnettäköön. Uskon siihen samalla tavalla kuin Saarnaajaan, Maija Poppaseen ja Wallace Stevensin runoon "Riikinkukkojen ruhtinaasta". (Näistä viimeinen oli sinetti yliopistoon pääsemiselle/joutumiselle, tulkinta vaihtelee päivittäin, se oli nimittäin analyysitehtävänä yleisen kirjallisuustieteen pääsykokeessa jolla kävelin sisään ja täytyypä sanoa, etten ole monastikaan sen jälkeen jaksanut yhtä runoa toistaa kolmen tunnin ajan niin intensiivisesti päässäni, koko tulevaisuuden sukkuloidessa mielessä, kuvittaen runoa aivan hillittömästi pulppuilevin assosiaatioin. Stevens pitää edelleen suosikkikirjoittajani paikkaa. Uskomaton heppu. Lukekaa ihmeessä!)

Leibnizin ylläoleva merkintä on tavallaan varsin älykäs, sillä kuka nyt lopultakaan ymmärtää, miksi lamppu syttyy, kun kytkintä painaa, tai miksi jääkaappi pysyy kylmänä. Edes empiirisessä mielessä, puhumattakaan Leibnizin takaa-ajamasta metafyysisestä syystä.

Mutta yhdessä asiassa Leibniz on ihan puissa. Ai että kolme neljäsosaisesti empiristejä? Voi, Leibniz...

Katselen Leibnizia samalla kun kirjoitan, olen koulussa ottanut konekirjoituksen, kuvitelkaa, mikä aine, yläasteella, joten osaan kymmensormijärjestelmän, ei ehkä kuin vettä vaan, mutta aika löysänä vellinä anyways. Leibniz istuu pöydän ääressä ja koettaa pitää ajatuksensa geometrian ohjaamana. Metafysiikkaa kuin geometriaa, geometria on niin täydellistä, jumalaista, ei, eihän se niin voi sanoa, se olisi melkein kuin rienausta, mitä minä oikein kuvittelen, Leibniz istuu ja piirtelee paperille, raapii samalla puolihuolimatta, ei, täysin tiedostamatta, parransänkeään. Sen suhteen et ole edes empiristi, totean happamasti. Sinä vain toimit, samalla tavoin, kun portaissakin, kiivetessäsi kerroksesta toiseen, nostelet jalkojasi sen kummemmin miettimättä, kuinka akillesjänne supistuu nyt, miten luut siihen vastaavat.

Leibnizilla on jonkinlainen alkeellinen harppi kädessään.



Onko se kihararyöppy kuvissa vain peruukki? Onko peruukin alla kirppuja, kirputtaako Leibniz kulman takana, kun kukaan ei näe? Haa, minä näen. Ajatteleeko Leibniz kirputkin Jumalan siunauksena, vai ovatko ne hänestä sen verran mitättömiä, ettei niistä pidä välittää, epäolennaisia? Mutta ei se niinkään voi mennä, Leibnizhan on aivan jipoissa mikroskoopin antamista näkymistä ja ikuistaa tämän merkintoihinsä numerot 66-68. Seuraavassa kuusseiska:

"Jokaista aineen osasta voidaan ajatella puutarhana täynnä kasveja tai lammikkona täynnä kaloja. Mutta jokainen kasvin oksa, jokainen eläimen osa, jokainen pisara sen nestettä on jälleen samanlainen puutarha tai samanlainen lammikko."

On helpottavaa huomata, kuinka vaikuttunut mikroskooppinäkymistä Leibniz on. Ei vain itse innostu kaikesta uudesta. Leibnizkin. Ehkä juuri tämä puoli, josta kuulen huhuja eräänä vuonna, saa minut päättämään, että pidän Leibnizista. Kuulen, että Leibniz oli varsin suvaitsevainen herra ja innostui kaikesta, mitä luki. Ajatteli heti: "Kas näin, näinhän se menee, tuosta näkökulmasta." Näkökulmat vain piti sovittaa yhteen.

Näkökulma, geometria, optiset linssit.

Raili Kauppi kirjoittaa Leibnizin tavoitteista keksiä keinot Jumalan puutarhan hoitamiseksi ja pitää yllä hengen liikettä: "Lopputuloksena ei kuitenkaan syntynyt systemaattista filosofista teosta tai pyöreää kaupunkia, vaan valtaisa ja fragmentaarinen kokoelma erilaisia, villiintyneen puutarhan tavoin kaikkialle kurottavia kirjoitelmia ja kirjeitä; kirjaston kokoinen kertomus elämän rikkaudesta." Voisiko tällaista setää olla symppaamatta?

Ja silti, on jotain, mitä en näe, vaikka näenkin Leibnizin kirputtamassa, piirrelmiinsä uppoutuneena. En näe, miksi hän ajattelee, että olemme yksineljäsosaisesti muuta kuin empiristejä. Se kohta monadologiaa on minulta peitossa. Ei vain se kohta, tarkoitan, mutta tuntuu siltä, että se on täysin läpitunkematon kaikessa askarruttavuudessaan.

Siinä on eräs merkittävä ero Leibnizin ja setä Deweyn välillä. Deweykin on helppo nähdä kirputtamassa, nyt entistä helpommin, kun posti toi minulle jenkeistä Deweyn kootut runot (eihän runoja kirjoittavaa ihmistä voi ymmärtää ilman tämän runoja, pahoitteluni) ja luin sedän onnettomuutta, päiviensäpäättämismietteitäkin, rakastumista, hermostumista mahdottomien vaateiden edessä. Mutta Deweya on olennaisesti helpompi ymmärtää kuin Leibnizia, kun lukee sedän vähemmän yksityisiäkin tekstejä. Ymmärtää, kuinka merkittävä on ajattelun naturalistinen käänne, josta Deweylle malliesimerkkinä on se, kuinka Wordsworth huomaa äkkiä, kuinka jokainen puu, jokainen oksa on täysin erilainen, ja kääntyy ideoista kohti luonnon ääretöntä varioivuutta. Ei systeemin kautta, vaan radikaalia erilaisuutta korostaen. (Deweyn naturalismissa onkin kyse aivan toisenlaisesta naturalismista kuin Quinen naturalismissa.)

Tässä välin puhelin soi ja riistää minulta itseään kirputtavat Lebnizin, Deweyn, Wordsworthin ja Quinen. Quine on vierain, täysin innostamaton hahmo, joten hänen hahmonsa on epäselkein. Äkäisen näköinen ukko, eivätkä akvarellinsa ja skissinsäkään vakuuta. Vaikka voi kyllä olla, että olen vain päättänyt olla pitämättä Q:sta, itse sitä tietämättä.

Ukot katoavat, sovin koirien hoidosta viikonloppuna. Luojan kiitos Nikolla sentään on aivot, ja hän muistaa, että koirat ovat tulossa hänelle viikonlopuksi.

Olen kiitollinen ukkojen katoamisesta. Sitten puhelin soi uudelleen, se on Kissa. Tulossa kotiin. Ilmoittaa tulevansa kotiin syömään.

Aika ja muistaminen ovat kummallisia asioita. Mietin, missä Leibniz raapii edelleen parransänkeään. Tässä, tuolla, menneisyydessä, ikuisuudessa, ei-missään. Hänet voi nähdä selvästi, pinnistelemättä, kun tuohtuu hänen huomautuksistaan. Vaikka hänestä pitääkin jonkin aivan höpön asian takia.