Prekariaattitarinoita

Maanantaiaamu. Pesukone ja tiskikone märisevät, niiden nesteenkurlutusäänet sekoittuvat. Kissa neuvottelee kännykkä korvallaan työsopimuksestaan, joka kutistuu uhkaavasti palkka-, muttei tehtäväpuoleltaan. Yhdeksän kuukauden palkasta on tullut seitsemän ja puolen kuukauden palkka työtehtävien pysyessä samana. Kissa kinaa, myöntelee ja lataa sitten kovilla: "Kyllähän te sitten ymmärrätte, haluan että te kaikki ymmärrätte, mitä tämä tarkoittaa työn laadun suhteen. Lyhemmässä ajassa aikaan saatu raportti on tietysti laadultaan huonompi... ei, en minä sano, ettei siinäkin voisi olla hyviä oivalluksia, ja... ymmärrän, että katsot tätä talouden kannalta, mutta osa tyypeistä katsoo asiaa sisällön kannalta, ja heidänkin on tajuttava, mitä pienempi palkka tarkoittaa sisällön kannalta... tietenkin se vaikuttaa siihen, kuinka paljon aikaa voin siihen kuluttaa... kyllä kyllä, lukemista omalla ajalla, tietysti, mutta mun tekemisillä on tietty hinta ja mä teen sen verran, mitä tuolla summalla... jaa.... jos mä alan maksaa tästä itse työeläkettä, palkka on siitä vielä pienempi... ja jos mä lasken normaalin työsopimuksen tapaan, se tarkoittaisi kesälomaa tai lomakorvauksia... no ei ei, mutta kyllähän se vaikuttaa siihen, paljonko tästä laskutetaan... selvä, laskutan, ja sitten me mietitään, mitä se tarkoittaa suhteessa tähän työmäärään..."
Ymmärrätte varmaan, miksi en ole kauhean huolissani niistä asioista, joista termiä prekariaatti taajaan käyttävät ihmiset pohtivat kovasti. Kissa pitää eduistaan huolen ja nostaa häntäänsä niin tarmokkaasti. Ehkä Kissa pitäisi laittaa neuvottelemaan minunkin sopimukseni. Minun tapauksessani kun työnantajat ovat aika usein huomauttaneet, että pyydän liian pientä palkkaa. Työnantajat. "Ei me niin vähän sulle makseta, sä olet tehnyt hommasi hyvin. Korotetaan tätä palkkaa vielä kolmella eurolla tunti." Ja rahaa se vain on. Tai: "Kolmesataa on aika vähän, sanotaanko kolmesataaviisikymmentä." Mihin on helppo sanoa joo. Viisikymppiä lisää, voi ostaa useammin suklaata tai kalliita aamiaisruokia, kuten luomu-cornflakeseja, ei tarvitse aina mättää omenamehussa lionneita kauraleseitä, jotka vaikka hyviä ovatkin, 365 päivänä vuodessa tuntuvat vähän mätkäisiltä.
Huvittavaa on, että Kissa kinaa palkka-asioista sellaisen tahon kanssa, joka haaveilee ottavansa koko prekariaatin edut siipiensä suojiin...
Muistaakseni olen jo aiemminkin maininnut, että ajatus siitä, että kuuluisin johonkin prekariaattiin, nostattaa niskakarvat pystyyn. Eipä siinä mitään, varmasti taloudellisessa mielessä opiskeleva, mitään tukia saamaton pätkätyöläinen on aika samassa kelkassa eläkeläisen ja kotiäidin kanssa. Kolmannen maailman köyhiin ja riistettyihin vertaaminen on kuitenkin aikamoista analyyttisyyden puutetta. Meillä ei tehdä nelitoistatuntista työpäivää, jonka palkasta miinustetaan pakollinen asuntola- ja ruokalamaksu, huonostakin palkasta saa yleensä lomarahaa, jopa yliopistolta, palkalla pystyy syömään hyvin ja hitto vie ostamaan välillä jonkin digikameran tai läppärinkin.
Prekariaattiläpässä ärsyttää pahiten sen epämääräisyys. Siinä on semmoinen "sorron yöstä nouskaa" -meininki, joka haiskahtaa ikävästi menneisyydeltä. Pitkäaikaistyöttömän, peruskoulun käyneen lähiönuoren, jonka vanhemmatkin ovat pitkäaikaistyöttömiä, ainoastaan polkupalkkaisia keikkatöitä saavan vastavalmistuneen akateemisen, sairaseläkkeelle siirretyn työtapaturmassa itsensä teloneen, kodittoman alkoholistin, laittoman siirtolaisen ja vapaasta tahdostaan osa-aikatyön valinneen, tilanteeseensa tyytyväisen projektityöntekijän niputtaminen yhdeksi laumaksi tuskin helpottaa kenenkään heistä tilanteen analysoimista. On tietysti totta, että ammattiliitot ajavat nykyään lähes pelkkää lisää liksaa -asiaa, eivät niinkään yhteistä hyvinvointia vaikkapa sellaisten työetujen kuin polkupyöräetu (työsuhdepyörän huollatukset puolivuosittain, talveksi nastarenkaat jne.) tai liikunta- tai rentoutusetu (verottomana palkan ulosottaminen esim. tietyn kuntokeskuksen tunteina) tiimoilta. Puhumattakaan siitä, että niitä kiinnostaisi ajaa kolmikymmentuntista työviikkoa, joka kuitenkin olisi aika tärkeä tavoite ihan ihmisten hyvinvoinnin kannalta. En osaa kuvitella maksavani ammattiliiton jäsenmaksua. En halua lisää liksaa enkä tunne tulleeni erityisen sorretuksi. Mutta jos ne ajaisivat pyöräetua tai liikuntasetelietua... tai etenkin kolmikymmentuntista työviikkoa. Silloin harkitsisin, vakavasti.

Prekariaattiläppä on sikäli kiinnostava, että se kosiskelee ilmiselvästi juuri tilanteessani olevaa ihmistä ja siinä muistetaan muistuttaa tietyin väliajoin, että osa-aikaisuus ja freelänssaus voivat toki olla omia rakkaita valintoja.
Minua inhottaa eniten kuitenkin liikkeen nimi. Precarious tarkoittaa epävarmaa. Mitä muuta elämä voi olla kuin epävarmaa? Se, että olen lukenut juuri Deweya, selittää tietysti aika paljon vastenmielisyyden tunnetta. Dewey kritisoi ankarasti juuri pyrkimystä varmuuteen, hänen mukaansa ikuisia varmuuksia ei voida saavuttaa, sillä elämä on epävarmaa. Joudumme jatkuvasti sopeutumaan ympäristön muutoksiin. Dewey ei tarkoita mitään kynnet ja hampaat verissä suoritettavaa taistelua elintilasta (itse asiassa D vastusti spencerläistä evoluutiotulkintaa), vaan sitä, että muutosta tapahtuu jatkuvasti eikä muutosta voida täysin ikinä ennustaa (kuten Meadkin, myös Dewey sitoutuu aitoon emergenssiin - kokemuskin on heille aidosti emergentti).
Voiko elämä olla muuta kuin epävarmaa, kun olemme kuitenkin jatkuvasti riippuvaisia siitä, että ilmakehästä tietty määrä on happea, että saamme päivittäin tietyn verran ravintoaineita, että saamme nukkua tietyn verran, että pystymme suojautumaan pakkaselta jotenkin, että saamme tietyn määrän positiivista palautetta pysyäksemme hyvässä vireessä, että meitä kohdellaan säällisesti eikä pieksetä kuin vierasta sikaa, ja niin edelleen.
Jotenkin kodittoman, käytännölliseltä statukseltaan maaorjan, kännykän akkuja tekevän kiinalaisen tehdastyöläisen ja suomalaisen pätkätyöläisen yhteen niputtaminen, heidän epävarmuuksiensa yhteen niputtaminen, vaikuttaa jonkinlaiselta mammuttitaudilta. Samoin sen olettaminen, että ne rikkaat, jotka näitä "riistävät" (lainausmerkit kaltaiseni tyytyväisen suomalaisen pätkätyöläisen takia), olisivat jotenkin epävarmuuden ulottumattomissa. Heihinkin iskee rintasyöpä, vatsasyöpä, kivessyöpä, sydänkohtaus, avioero, lapsettomuus. Köyhien asemassa on tietenkin enemmän epävarmuutta kuin rikkaiden. Mutta peruskuvioltaan prekariaatti-ideologia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle siitä marxilaisesta perustasta, josta olen nähnyt väitettävän sen ponnistavan: edelleen taloudelliset faktat ovat luokitteluperusteita. Tällaiselle käppänälle, joka ei ajattele taloudellisten asioiden kautta muuta kuin sitä, että tietyn verran on rahaa raavittava kasaan, jotta saa maksettua vuokran ja ostettua ruokaa, hammaslääkäripalveluita, eläinlääkärin tarvittaessa, ihmisten taloudellinen luokittelu, heidän varmuudentunteensa taloudellinen luokittelu näyttää tosi oudolta. Mutta en ole koskaan ollut rikas, ehkä se johtuu siitä?
Ylkkärissä (valitettavasti tästä lyhyestä ei ole nettiversiota) kaksikymmentäviisivuotias neito kertoo keräävänsä pesämunaa eläkesäästäen. Kramppaamme naurusta juttua lukiessamme. Voi tietenkin olla, että hänen vanhempansa rälläävät kaiken kapakassa, mutta me olemme todenneet jo aika kauan sitten, että ellei mitään kovin mullistavaa tapahdu, välttämätön rikastuminen on edessä vähintään vanhempien poistuessa vihreämmille laidunmaille. Normaali helsinkiläisperhe, jolla on iso omistusasunto, asuu aikamoisessa pesämunassa. Varansiirto tältä ajalta, jolloin palkka on pienempää ja joka ikinen cornflakespaketti ja koiranluupussi on laskettava menosarakkeeseen huomiohuutomerkkien kera, tuhlausta hui, eiväthän cornflakesit pidä nälkää yhtä hyvin kuin lesepuuro, ja suolattujakin ovat, mahdollisia lisälääkärinkuluja tulevaisuudessa, siihen aikaan, jolloin äkkiä huomaakin hallinnoivansa paria kämppää ja kauheaa kasaa itämaisia mattoja, ja voi olla varaa mennä muuallekin kuin Tallinnaan, tuntuu jotenkin aika omituiselta. Etenkin, kun vanhempia ihmisiä kuuntelemalla saa helposti käsityksen, että sitten myöhemmin ei oikeastaan enää huvita kokeilla mitään jännittävää, ja huonekalutkin on kaikki hankittu jo, no, niinhän ne on itse asiassa jo nyt, ei mitään lisää tänne, kiitos, eikä oikein tiedä, mitä rahoilla edes tekisi. Valitsen mieluummin cornflakesit ja hammaslääkärin ja Animalian, Hyötykasviyhdistyksen ja muiden hyödyllisten puljujen jäsenmaksut nyt kuin jonkin epämääräisen bussi-sight-seeingin ties missä sen ajan muotikohteessa eläkepäivinäni, tukisukat kiristäen, lihakset istumisesta kolottaen, vaan kun eivät jalat enää kestä kävelemistä ja seikkailua.
Meille tulee säännöllisin väliajoin kummastakin pankistamme aloita eläkesäästäminen -mainoksia. Niissä ei ole mitään sellaista kohtaa, josta voisi rastia EN OLE KIINNOSTUNUT, ÄLKÄÄ ENÄÄ LÄHESTYKÖ MINUA TÄMÄN ASIAN TIIMOILTA, ja palauttaa lapun konttoriin. Luultavasti parasta eläkesäästämistä on kuitenkin säännöllinen ja huolellinen kehonhuolto. Kehon toimivuus kun näyttää eläkkeellä olevan yleensä rahaa suurempi ongelma. Ammattiliitot ja epämääräinen prekariaatti eivät sentään onneksi ole vielä meitä sen ihmeemmin lähestyneet.