Räkäjuttuja

Wilhelmiina kommentoi eilen hihaan niistämistä hienosti; kiitos. Hygieniapointsi on moraalinen pointsi. Tosin, se mitä niistän hihaan, on kyllä kyynelnestettä, ei mitään kiinteää räkää. Sen ehkäisen nenänhuuhtelukannun säännöllisellä käytöllä. Minulla on valuvat silmät, eli pienikin tuuli, veto, koneellinen ilmastointi tai kylmyys aiheuttaa sen, että silmäni vuotavat ja sen seurauksena nenäkin vuotaa kyynelnestettä. Silmistähän kulkee nenään kyyneltiehyet. Koneellisesti ilmastoiduilla työpaikoilla olen parhaillaan niistänyt neljä suurta kangasliinaa märäksi per päivä. Vedenkestämättömän ripsivärin käyttö on asia, jota en osaa edes kuvitella.

Samoin Eufemian ajatus vaikeiden asioiden keveästä, suojautumattomasta ottamisesta on aina ajankohtainen. Siinä ehkä seuraava projekti - vaikka tuskin sanasta "kiva" opinkaan tykkäämään.

Nyt siirrytään teoriasta käytäntöön räkäjutuissa. Flunssa-aalto on saavuttanut nimittäin minutkin. Tanssistudiolla tyypit ovat aivastelleet, tirskutelleet, niistäneet nenäliinaan ja hieroneet silmänkulmistaan rähmää jo pari viikkoa. En ole kiinnittänyt asiaan sen kummempaa huomiota ennen kuin eilen, varsinaisen tuntini ja treenien välisellä hyppytunnilla, tajusin palelevani niin, että hampaat alkoivat kalkattaa ja aivastus toisensa perään heitti minut kaksinkerroin. Treenissä sitten meidän piti omaksua minuutin verran uutta koreografiaa. Jalat olivat lötköt ja steppikenkien rautojen äänet siten tietysti tahmeat. Kuulosti siltä, että rumpali on tänään vähän.......hidas....ja....huonosti......toimiva.....

Kotimatkalla istuin dösassa aivan turtana, mikään päässä liikkumatta. Jonkinlainen laiskuudeksi tulkitsemani olotila sai minut joukkoliikenteeseen: siinä missä olin viiden maissa siitä itselleni vihainen, pyörällä pääsisi ihan hyvin, iltakympiltä kotiin palatessa se oli ainut vaihtoehto. AINA kun tulen kipeäksi, suutun ensin itselleni: johan nyt on saakutti, miten joku voikin olla näin laiska... Niistin uudelleen ja uudelleen kangasnenäliinaan, joka oli lopulta ihan märkä ja klimpeissä. Kotona: lämmin kylpy ja sarvikuonon käsittely. Kylvyn jäljiltä: hytisevä kylmyys. Menen lopulta nukkumaan silkkipyjaman päällä paksu islantilaisvillapaita, villakaulaliina, villahame, jalassa villasukat ja päässä villabaskeri. Lammasmainen olo, totta totisesti.

Olen herännyt monta kertaa. Uni ei tahdo pysyä päässä kun kurkkuun sattuu niin vietävästi.



Seitsemän maissa soi Kissan herätyskello. Hän hyppää sängystä, vetää kledjut niskaan, jotain aamiaista naamaansa ja suuntaa kaupungille. "Ai hei sori, mä en tajunnut, et sä oot kipee. Olisin mä voinut heittää koirat. Nyt alkaa kyl olla vähän hintsusti aikaa..." Tuhisen ja mumisen jotain epämääräistä ölinää, jonka olisi tarkoitus olla, omalla äänelläni, "Ei tää niin vakavaa oo hei. Kyl mä saan ne koirat heitettyy."

Revin yövermeet päältä pois. Pestessäni hampaita koetan tiirailla, miltä kitani näyttää. Kitarisat ovat yhtä punaiset kuin olohuoneen matto. Ei yllätä, tuntoaistin todistustenkin perusteella niissä jokin on pahasti vialla. Sulloudun toppatakkiin, äidin vanhaan, juuri tällaisia päiviä varten saatuun. Toikkaroin michelin-ukkona korttelin ympäri. Koirat kiskovat ja rempovat ja ottavat kaiken irti siitä, ettei minusta ole sanomaan niille oikealla äänelläni, että nyt loppui tempoilu, nyt mennään nätisti.

Nyt olen sisällä. Minulla ei ole selkeää kuvaa, miten tänne pääsin. Aion painua takaisin sänkyyn. Mittaan kuumeen. Kolmekymmentäseitsemän ja kaksi. Hieman yli puoli astetta normaalia korkeampi - ei kuumetta, mutta kyllä lämpöä. Kello on ysi aamulla. Ties miten korkeaksi tuo äityy. Puoli kuudelta on tanssitreenit, joissa tehdään loppuun koreografia Dave Brubeckin "Kathy's Waltziin". Sinne on pakko mennä, jos ei muuta, niin tuhisemaan nurkkaan ja kävelemään loppua läpi ja kirjoittamaan askeleet vihkoon. En pidä kuumetta alentavien lääkkeiden käyttämisestä, mutta minkäs teet. Tänään ja sunnuntaina koreografiat tehdään loppuun, kyllä kahteen tilaisuuteen aina onnistuu vääntäytymään.

Nyt painun sarvikuonolle, kurlaamaan septidinillä, sänkyyn.

Hei, käykäähän vastaamassa nettikilpailuun Dodon pikseliähkyn sivuilla! Minä vetäydyn nyt kärvistelemään.

On se kumma. Kun on terve ja kova meno päällä, ajattelee toisinaan pahan stressikierteen iskiessä, että olisi mukavaa sairastua, ei silleen kovin vakavasti, mutta ihan vaan silleen, että saisi maata pari päivää. Ja kun sairastuu, ei vakavasti vaan tällaiseen tyypilliseen kevättalven paskayskään, kurkkusirkkeliin, silmäkutkaan ja nenänvuodatukseen, ei mitään toivo niin kovasti kuin että olisi ihan normaali, kiireinenkin vaikka, mutta sen verran terve, ettei koirien ulkoilutus korttelin ympäri tuntuisi vaativalta urheilusuoritukselta.