Kaikenkaikkiaan toimeliaanmukava päivä

Kaikki on hyvin.
Aamulla tungen kuukautiskupin sisääni riemuisasti lauleskellen. Olen vähän kuivaharjoitellut, nyt pääsee silikoninen suppilo itse testiin. Parin tunnin tanssitreenit sujuvat mainiosti. Yksi tytöistä valittaa ja haluaisi istua lattialla. ”No kun menkat alko.” Tuntuu kurjalta, että jostakusta tuntuu kurjalta se, mikä minusta tuntuu juuri nyt niin tajuttoman hyvältä. ”Eikö juokseminen ja tanssiminen auta?” kyselen varovasti, mutta kuulemma ei. En osaa olla olematta surullinen hänen puolestaan.
Kävellessäni tanssistudiolta Dodon toimistolle Vironkadulle sadattelen, että olen tällainen helläsydäminen hönttä, joka huolestuu niin kauheasti muiden huolista, että unohtaa olla iloinen omista helpotuksistaan. Tai ei unohda, mutta niin helposti vähättelee niitä. Kun kaikki on kamalaa, itse on etualalla, kun kaikki sujuu hyvin, se katoaa. Ilmankos itse vaikuttaa epäsympaattiselta jaanaajalta, jolla on kaikki aina nurinnarin, väärät kengät jalassa ja sukissa pako.
Sukat ovat muuten talvessa yksi kamalimpia asioita. Kun ulkona on näin kylmää, on pakko pitää housujen alla jonkinlaisia kalsonkeja. No jaa, minä aloitan sen tosin jo nollassa asteessa. Joskus plus viidessäkin, jos on viluisa olo. Ja keväällä luovun kalsongeista yleensä vasta toukokuussa. Sillä eihän Suomessa ole neljää kolmen kuukauden vuodenaikaa, kuten koulussa opetettiin (talvi: joulu-, tammi- ja helmikuu; kevät: maalis-, huhti- ja toukokuu; kesä: kesä-, heinä- ja elokuu; syksy: syys-, loka- ja marraskuu) vaan itse asiassa minun laskujeni mukaan viiden kuukauden talvi marraskuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, kaksikuukautinen kevät huhtikuun puolivälistä kesäkuun puoliväliin, kaksi- ja puolikuinen kesä kesäkuun puolivälistä elokuun loppuun ja kaksi- ja puolikuinen syksy syyskuun alusta marraskuun puoliväliin. Kesällä ei sentään villakalsonkeja tarvita, vaikka Een saksalainen tuttava sanookin kuulemma Suomen kesää vihreäksi talveksi.
Takaisin kalsonkeihin, sori poikkeus. Rakastan silkki-villapitkiksiä ja irrallisia sukkia. Vanhoista Wolfordin merinosukkiksista leikkaan terän pois, kun varpaankynnet ovat nihertäneet kärkeen reiän. Silloin niiden elämä lempparipitkiksinä vasta alkaakin. Niin ohuet, niin lämpimät! Eivätkä kinnaa housuja alas. Jostain syystä sukkahousut tehdään noin sataviisikymmensenttisille persjalkaisille, joilla oletetaan vielä olevan rehevä lantionseutu ja vyötärö haaroista sillä etäisyydellä, jossa minulla ainakin sijaitsee vyötärön asemesta, herraparatkoon, kainalokuoppa… No, Wolfordit ovat vähän paremmat tämmöisille pitkäsäärisille lantiottomille tädeille, ne eivät ole niin mahdottomat kuin esimerkiksi suomalaisen valmistajat villasukkikset, joiden haara jää, vaikka kuinka kiskoisi, aika kauas haaroista, ja jotka väkisin ylös runnottuina, farkkujen alle piilittyinä kiskovat farkkuja alas painovoimaa säälimättömämmin. Kun tällaisista sukkahousuista leikkaa jalkateräosuuden pois, jää leikkauskohta, joka kai on tarkoitettu ulottumaan nilkan päälle, puoleen pohkeeseen, rullautuen pahoina päivinä polvitaipeeseen mykyrälle.
Sukat, hyi. Voin vain kuvitella, millaisia vaikeuksia on satakasikymppisillä naisilla, kun ihan normaalipituisenkin (Kissa väittää kyllä minua keskivertoa pidemmäksi, 168 sentin korkeudessani - Kissa, joka on lähes kaksimetrinen torni, jonka mielestä satakahdeksankymmenesenttisetkin tuntuvat pieniltä) on vaikeaa löytää sopivia sukkiksia. Tänään jalassa on kinnaamattomat silkkivillapitkikset, jotka eivät kisko stretchfarkkuja alas. Mitä juhlaa!

Syön brunssia toimistolla, vaihdamme kuulumisia, alamme työstää verhoa keittiön oveen ja mappihyllyn ankeuden peitoksi, ja peitteitä ikkunalaudan vaahtomuoveille, joiden on tarkoitus pehmentää istumista. M:n ompelukone surisee iloisesti, H ja Tarmo pelleilevät. Tarmo haluaisi maata aukilevitettyjen kankaiden päällä. Kieltämättä toimisto on koiralle sikäli ankea, ettei siellä ole koiransänkyä. Kuten aina Tarmoa ja H:ta katsellessa, mieli kohentuu iloiseksi. Tarmo on niin suuri, H niin pieni. Harvoin näkee koiran, joka painaa omistajaansa enemmän. H on opettanut Tarmon vetämään itseään pulkassa. Aika kutkuttava ajatus. Toisaalta, jos minä haluaisin itseäni painavamman koiran, pitäisi varmaan ottaa joku hovawart. Huh. Sellainen syö aimo säkillisiä.Kun pääsen kotiin, on melkein pimeää. Kissa on tullut juuri sisään koirien kanssa, näyttämästä viereistä kaupunginosaa, Kumpulaa, Kissan kotikulmia, valokuvaajaystävällemme ja tämän pikkuiselle pojalle, jotka harkitsevat muuttoa esikaupunkiin.
Teen papukeiton jo keitetyistä kidneypavuista, jotka jäivät perjantain papupadasta yli. Vai oliko se torstain?
Huolet ovat tiessään. Kummallista, että kerran kuussa pitää pelätä. Ja kaikki vain siksi, ettei Suomessa ole sellaista käytäntöä, että abortin saisi alle 12 viikon kohdalla vain sanomalla, että haluaa sen. Haluttomuutta saada lapsi ei lasketa sosiaaliseksi eikä lääketieteelliseksi syyksi. Se on mitä ilmeisimmin siis henkilökohtainen ongelma. Joistain epäilemättä kovan luokan moraalinen ongelmakin. Olenhan toki lukenut aiheesta useankin näkökulman. Jopa aiheessa, joka aiheuttaa kuukausittaista pelkoa, erilaiset näkökulmat tuntuvat kiinnostavilta. Se, mikä on toiselle ongelma, on toiselle ongelman ratkaisu ja päinvastoin...
Tuoksupelargonian pistokkaille on ilmoittaunut vasta yksi onnellinen vastaanottaja. Jollekulle toisellekin kyllä muutama liikenisi!
Sunnuntaista ei taaskaan tullut lepopäivää ja hyvä niin. Viikonloppuisin pitää olla touhukas, ettei aivan muumioidu.