En muista, miksi uskon

Lueskelen vessassa Kissan sinne jättämää, opiskelijakirjastosta lainassa olevaa Kai Niemisen uusinta Perimmäisten kysymysten äärellä. Eläköön, Kissakin on uskaltautunut runojen kyytiin. Nieminen on niin hieno, epälyyrinen.
Kirjoittaa:
"Herra, hän sanoi, elämäni on liian lyhyt, en ehdi kehittyä täydellisyyteen, olen jo vanhus ja vasta puolivälissä.
Lapseni, Herra vastasi, päinvastoin: elämäsi on liian pitkä kun et osaa sitä elää, etäännyt päivä päivältä, olet taantunut jo ohi puolivälin, mutta minua huvittavat rujot ja hullut, siksi annan sinun rapistua vielä ennen kuin kutsun sinut luokseni."
Naureskelen Niemiselle, vaikkei ehkä pitäisi. No, hän ainakin tiedostaa, mikä voi mennä pieleen. Dogmaattinen uskominen, tulkintojen jähmettäminen tarinoiksi, jotka eivät muutu. Olen ollut läsnä riittävän monessa tilanteessa, jossa useampi seurueen jäsen on ollut todistamassa jotain tapahtumaa päivä, viikko, kuukausi, vuosi, vuosikausia sitten; kaikki ovat olleet paikalla selvinpäin, kaikilla on tapahtumista erilainen versio ja ne sanovat toisistaan: "Ei, ei se niin mennyt, hän on väärässä, minä kyllä muistan, mitä tapahtui." Olen lukenut riittävästi muistin toiminnasta tietääkseni, että tämä on paitsi normaalia, myös oletettavaa, todennäköistä, odotettavaa. En sano Kissalle: "Muistatko kun kävimme uimassa Vanhankaupunginlahden kaislikossa, siinä paikassa, missä on nyt kävelysilta, ja sinä sanoit että olen hylje? Enpä ole ikinä kummempaa kohteliaisuutta kuullut!" enkä "Muistatko kun me kävellessämme kolmin metsässä leikittelimme väärillä kysymyksillä, ja sinä sanoit, että jos sinun pitäisi olla viikko autiolla saarella, ottaisit mieluiten mukaan minut, koska minä tiedän, mitä kasveja voi syödä ja mitä ei?"
Muistan, ja uskon muistavani oikein, sillä tavalla kun asiat koin, tietyn tarinan mukaisesti. En halua kuulla, että Kissan tarina olisi aivan toisenlainen, sellainen kuin exäni väitti sen aikoinaan olevan. Ainakaan sellainen, siis.
En puhu ystäville, vanhoille hyville ystävilleni, mitä milloinkin missäkin teimme, ettei heidän tarvitsisi sanoa: "Nyt sinä kyllä muistat omiasi." Omia kokemuksiani, niin.
Joskus muistikuvat saavat jälkeenpäin toisenlaisen värin. Lukiessani koturnikengistä tajusin esimerkiksi, kuinka kerran päälleni yläkerrasta heitetyt korokepohjaiset kenkäni, jotka osuivat kipeästi hartioihin ja otsaan, olivat tietenkin juuri antiikin draamojen koturneita, enkä enää osaa kutsua tuota muistoa esiin viittaamatta sanaan koturni. Koetan kuvitella välillä, huvittaakseni itseäni, millaista oli elää tietämättä tuosta sanasta, tai paljon muustakaan, Sapfon runoista, kasvihuoneilmiöstä, siitä miten lapset itse asiassa tehdään, mutta kuvitteleminen on vaikeaa.

Helpointa on sellaisten muistojen kanssa, jotka ovat epämääräisiä, liudentuneita johonkin tuntemukseen. Muisto siitä, kuinka kuvaamataidon numero oli laskenut kympistä ysiin, ja juoksin koko matkan kotiin takki auki järkytyksestä aivan sekaisin, flunssaisena, joululoman aluksi, ja sain keuhkoputkentulehduksen koko loman ratoksi. En muista, millainen takkini oli, tai satoiko lunta, maassa oli lunta, sen muistan, mutta oliko sitä vähän vai paljon, oliko matka kolme vai kolme ja puoli kilometriä, sitä en muista. Muistan vain tuon kauhun ja hämmennyksen, sekopäisyyden, joka jankutti: no nyt sinä et ehkä sittenkään pääse kuvataidelukioon vaan joudut mädäntymään näiden miesten miellyttämisestä (ysiluokkalaisena pahin kirosana, mitä kuvitella saattoi - miestenmiellyttäjä!) kiinnostuneiden juppien typerissä leikeissä vielä kolme vuotta enemmän. Tai muisto siitä, kuinka äidin sylissä oli ihan lämmintä ja turvallista, miltä maito maistui suussa. (Kyllä, minua imetettiin vielä silloinkin kun jo osasin lukea, nelivuotiaana.) Tai miten ihanaa ja leikkisää oli, kun siskon synnyttyä saimme isänkin kanssa maistaa äidin maitoa suoraan nisästä, olin kahdeksan ja puoli. Sitten kutitettiin. (Sivuhuomautus: Minua hämmästyttää, kuinka ihmiset kuvittelevat sen ikäisillä olevan jotain mitä voisi kutsua "seksuaalisuudeksi". Nautinnonhalu ja -kyky tietenkin on, mutta ei sellaista himoa kuin puberteetin tullen iskee. Eikö evolutiivisesti järkevät nautinnontunteet voisi jättää moralisoimatta? Totta kai jokaisesta meistä nisän imeminen tuntuu ihanalta, ne joista ei ole tuntunut, eivät ole eläneet riittävän kauan sukua jatkaakseen. Ja totta kai nisän imeminen tuntuu emostakin hyvältä - eiväthän niiden emojen, jotka tuota kammoavat, poikaset ole jääneet henkiin. Onko käden silittämisestä saatu nautinto seksuaalista, sylissä istumisen nautinto seksuaalista, pian ne sanovat että halaaminenkin on seksuaalista, ääh, kohta mennään samaan kuin itse Freud, jonka mielestä suuteleminen se vasta perverssiä olikin, kun kaksi suuta, hyihyi, matkii yhdyntää. Oraaliseksihän ei ole siihen verrattuna yhtään mitään. Freudin lukeminen on aika hihityttävää, mutta voiko setää ottaa vakavasti?)
Joskus jokin teksti kutsuu muiston esiin. Sinisen päiväpeitteen kanssa kävi juuri näin. Luin kohtauksen, jossa lapset ovat lakanasta tekemässään teltassa, ja muistin yhtäkkiä, kuinka isä ja äiti lakanoita pesun jäljiltä vetäessään antoivat minun kavuta lakanaan, lakanalle makaamaan, ottivat sen kulmista kiinni, lakana painui ympärille pussiksi, keinuttivat lempeästi eestaas, maailma siivilöityi lakanakankaan aukoista tulvivana valona, tuoksuen huuhteluaineelle, edestakaisin keinuen. Säikähdin, että olin unohtanut. Sitten rauhoituin. Minulla on yksi muisto lisää, rakas, kallis, kullanarvoinen muisto rutiinista, joka on ehkä vieläkin takana uskomuksessani, että mankelointi ei ole lakanoille hyväksi. Jos mankeloidaan, ei vedetä lakanoita kuivina vaan hieman kosteina, ja kosteassa lakanassa ei olisi kivaa keinua. Siispä mankelointi on pahasta onnellisuudelle. Ketju, joka oli aiemmin kadoksissa, jäljellä ainoastaan johtopäätös, että mankelointi on toimintana hieman epäillyttävää.
Kuinka moni uskomuksistani on tällainen, takanaan jokin kadonnut muisto, kadonnut päättelyketju? Jokainen, luultavasti, lukuunottamatta niitä muutamaa tuoretta, joiden kohdalla vielä muistan, miksi olen sitä ja sitä mieltä.
Wislawa Szymborska kirjoittaa:
"Uskon käteen, joka ei tartu tehtävään,
uskon menetettyyn uraan,
uskon vuosien hukkaan heitettyyn työhön.
Uskon, että salaisuus menee mukana hautaan.
Nämä sanat leijuvat kaikkien sääntöjen yläpuolella.
Ne eivät etsi tukea mistään esimerkeistä.
Uskoni on vahva, sokea ja vailla pohjaa."
Szymborska kirjoittaa suuresta keksinnöstä, joka on Pandoran lippaan kaltainen, säikäyttäen keksijänsä, joka salaa keksimänsä - tai niin runon minä siis uskoo.
Usko hyvyyteen, usko kykyyn salata haitallinen keksintö, satuttava lause, rienaava rallatus, usko säädylliseen päätökseen pitää sisässään salassa, todentamatta, uusi tapa painaa muita alaspäin omankuvan kiillottamiseksi, mistä ne tulevat? En muista, sitäkään.
Sanoin taannoin eräälle dodolaiselle, että tunnen sen järjestön ydinporukan sen verran hyvin, että osaisin tölväistä sanoilla siinä jokaista todennäköisesti sen verran pahasti, että niitä harmittaisi pitkään ja hartaasti. Ja että uskon, että me muutkin osaisimme. Emme yleensä vain halua ajatella tuota osaamistamme. Se lipsahtelee ulos hankalissa tilanteissa. Ja kaikkia harmittaa yhtälailla: sanojaa, sitä jolle sanottiin, niille, jotka joutuivat kuulemaan. On tärkeämpääkin tekemistä kuin pahoittaa mieliä ja kehoja, pahoittua sanoista, vaivaantua tilanteista.
Ja jälkeenpäin, päivän, viikon, kuukauden, vuoden, vuosikausien jälkeen ne sanovat toistensa kertomuksista: "Ei se noin mennyt! Minä muistan sen aivan selkeästi, se meni niin, että..."
Eivätkä muista, miksi uskovat niin.
Läpinäkymättömintä maailmassa eivät ole sanojen taakse piiloutuvat puut, linnut ja liikenne. (Liikenne, piru vie, alle kilometrin mittaisista yksityisautomatkoista kertyy eilen lukemani lehtiartikkelin mukaan viisi prosenttia Suomen hiilidioksidipäästöistä. Vituttaa rankasti tuollainen silkka laiskuus ja välinpitämättömyys. Kaikki nuo eivät voi olla liikuntavammaisia.) Läpinäkymättömämpää on, miksi muistamme sen, minkä muistamme, ja miksi muistamme sen juuri tietyllä tavalla, miksi uskomme, että maapallo pyörii mutta horoskoopit ovat roskaa. Miksi uskomme, että on okei, että venytystunnilla sanotaan hengittäkää lihakseen, ei se hengitys tietysti lihakseen mene, vaan keuhkoihin, mutta tämä metafora auttaa teitä keskittymään samanaikaisesti siihen, ettette jätä hengittämättä ja siihen, että koetatte aktiivisesti rentouttaa lihaksen, jota venytätte, mutta että ei ole okei, että sanotaan, niin kuin tai chi -tunnilla, maan energia nousee teihin. Tai chin lopetin, kun en kestänyt sitä järkyttävää höpötystä "energioista", vaikka liikekieleltään tai chi onkin mukavaa. Miksi sen energiajutun piti tuntua niin ärsyttävältä? Enpä osaa sanoa.
Miksi joka ikisen filosofisen teorian kohdalla pitää uskotella, että kyse on oikeastaan enemmänkin poeettisesta, metaforisesta puheesta kuin yrityksestä sanoa jotain olennaista todellisuudesta. Eihän sitä voi sanallistaa, kaikessa rikkaudessaan, moninaisuudessaan, yllättävyydessään. Eikä se ole edes kielen tehtävä, kirjoittaa Dewey. Kieli on työkalu suppeampiin asioihin, asioiden hoitamiseen. Ja sitten setä kirjoittaa kuitenkin runoja, esimerkiksi kuolemasta. Ja kirjoittaa taiteesta, epistemologiasta, metafysiikastakin. En muista oikein sitäkään, miksi tämä tuntuu huvittavalta yksityiskohdalta.
Tänään aamulla ulkona on valoisaa. Ja kylmää. Kun herään, pyörryttää. Meinaan pökrätä taaksepäin, ote vessanoven kahvasta ja kiinni oleva oven koiranestosalpa pelastavat taaksepäin kaatumiselta suorin vartaloin. (Kissojen vessat ovat vessassa, ja ovessa on salpa mitoitettuna niin, että kissat pääsevät lurahtamaan raosta lävitse, mutta koirat eivät, sillä muuten koirat käyvät syömässä kissojen paskat ja niiden suu haisee ällöttävälle.)
Ällistyttävää, kuinka pyörrytys laantuu verenpaineen vähitellen noustessa unen jäljiltä. Kuinka ajatukset tulevat esteettä luokse kutsumatta. Aivan kuin ne tarjoutuisivat kävelemään kanssani siirtolapuutarhan ympäri, tarkastelemaan uudestaan kissomaan ryhtynyttä hätäistä pajua ja taltuttelemaan Nasua sen äristessä vastaantulevalle noutajalle. Ällistyttävää, kuinka selkeitä vaikutelmat ovat, ja kuinka sumuisia yritykset jäljittää kausaaliketjuja.