maanantai 28. helmikuuta 2005

Prekariaattitarinoita

Maanantaiaamu. Pesukone ja tiskikone märisevät, niiden nesteenkurlutusäänet sekoittuvat. Kissa neuvottelee kännykkä korvallaan työsopimuksestaan, joka kutistuu uhkaavasti palkka-, muttei tehtäväpuoleltaan. Yhdeksän kuukauden palkasta on tullut seitsemän ja puolen kuukauden palkka työtehtävien pysyessä samana. Kissa kinaa, myöntelee ja lataa sitten kovilla: "Kyllähän te sitten ymmärrätte, haluan että te kaikki ymmärrätte, mitä tämä tarkoittaa työn laadun suhteen. Lyhemmässä ajassa aikaan saatu raportti on tietysti laadultaan huonompi... ei, en minä sano, ettei siinäkin voisi olla hyviä oivalluksia, ja... ymmärrän, että katsot tätä talouden kannalta, mutta osa tyypeistä katsoo asiaa sisällön kannalta, ja heidänkin on tajuttava, mitä pienempi palkka tarkoittaa sisällön kannalta... tietenkin se vaikuttaa siihen, kuinka paljon aikaa voin siihen kuluttaa... kyllä kyllä, lukemista omalla ajalla, tietysti, mutta mun tekemisillä on tietty hinta ja mä teen sen verran, mitä tuolla summalla... jaa.... jos mä alan maksaa tästä itse työeläkettä, palkka on siitä vielä pienempi... ja jos mä lasken normaalin työsopimuksen tapaan, se tarkoittaisi kesälomaa tai lomakorvauksia... no ei ei, mutta kyllähän se vaikuttaa siihen, paljonko tästä laskutetaan... selvä, laskutan, ja sitten me mietitään, mitä se tarkoittaa suhteessa tähän työmäärään..."
Ymmärrätte varmaan, miksi en ole kauhean huolissani niistä asioista, joista termiä prekariaatti taajaan käyttävät ihmiset pohtivat kovasti. Kissa pitää eduistaan huolen ja nostaa häntäänsä niin tarmokkaasti. Ehkä Kissa pitäisi laittaa neuvottelemaan minunkin sopimukseni. Minun tapauksessani kun työnantajat ovat aika usein huomauttaneet, että pyydän liian pientä palkkaa. Työnantajat. "Ei me niin vähän sulle makseta, sä olet tehnyt hommasi hyvin. Korotetaan tätä palkkaa vielä kolmella eurolla tunti." Ja rahaa se vain on. Tai: "Kolmesataa on aika vähän, sanotaanko kolmesataaviisikymmentä." Mihin on helppo sanoa joo. Viisikymppiä lisää, voi ostaa useammin suklaata tai kalliita aamiaisruokia, kuten luomu-cornflakeseja, ei tarvitse aina mättää omenamehussa lionneita kauraleseitä, jotka vaikka hyviä ovatkin, 365 päivänä vuodessa tuntuvat vähän mätkäisiltä.
Huvittavaa on, että Kissa kinaa palkka-asioista sellaisen tahon kanssa, joka haaveilee ottavansa koko prekariaatin edut siipiensä suojiin...
Muistaakseni olen jo aiemminkin maininnut, että ajatus siitä, että kuuluisin johonkin prekariaattiin, nostattaa niskakarvat pystyyn. Eipä siinä mitään, varmasti taloudellisessa mielessä opiskeleva, mitään tukia saamaton pätkätyöläinen on aika samassa kelkassa eläkeläisen ja kotiäidin kanssa. Kolmannen maailman köyhiin ja riistettyihin vertaaminen on kuitenkin aikamoista analyyttisyyden puutetta. Meillä ei tehdä nelitoistatuntista työpäivää, jonka palkasta miinustetaan pakollinen asuntola- ja ruokalamaksu, huonostakin palkasta saa yleensä lomarahaa, jopa yliopistolta, palkalla pystyy syömään hyvin ja hitto vie ostamaan välillä jonkin digikameran tai läppärinkin.
Prekariaattiläpässä ärsyttää pahiten sen epämääräisyys. Siinä on semmoinen "sorron yöstä nouskaa" -meininki, joka haiskahtaa ikävästi menneisyydeltä. Pitkäaikaistyöttömän, peruskoulun käyneen lähiönuoren, jonka vanhemmatkin ovat pitkäaikaistyöttömiä, ainoastaan polkupalkkaisia keikkatöitä saavan vastavalmistuneen akateemisen, sairaseläkkeelle siirretyn työtapaturmassa itsensä teloneen, kodittoman alkoholistin, laittoman siirtolaisen ja vapaasta tahdostaan osa-aikatyön valinneen, tilanteeseensa tyytyväisen projektityöntekijän niputtaminen yhdeksi laumaksi tuskin helpottaa kenenkään heistä tilanteen analysoimista. On tietysti totta, että ammattiliitot ajavat nykyään lähes pelkkää lisää liksaa -asiaa, eivät niinkään yhteistä hyvinvointia vaikkapa sellaisten työetujen kuin polkupyöräetu (työsuhdepyörän huollatukset puolivuosittain, talveksi nastarenkaat jne.) tai liikunta- tai rentoutusetu (verottomana palkan ulosottaminen esim. tietyn kuntokeskuksen tunteina) tiimoilta. Puhumattakaan siitä, että niitä kiinnostaisi ajaa kolmikymmentuntista työviikkoa, joka kuitenkin olisi aika tärkeä tavoite ihan ihmisten hyvinvoinnin kannalta. En osaa kuvitella maksavani ammattiliiton jäsenmaksua. En halua lisää liksaa enkä tunne tulleeni erityisen sorretuksi. Mutta jos ne ajaisivat pyöräetua tai liikuntasetelietua... tai etenkin kolmikymmentuntista työviikkoa. Silloin harkitsisin, vakavasti.

Prekariaattiläppä on sikäli kiinnostava, että se kosiskelee ilmiselvästi juuri tilanteessani olevaa ihmistä ja siinä muistetaan muistuttaa tietyin väliajoin, että osa-aikaisuus ja freelänssaus voivat toki olla omia rakkaita valintoja.
Minua inhottaa eniten kuitenkin liikkeen nimi. Precarious tarkoittaa epävarmaa. Mitä muuta elämä voi olla kuin epävarmaa? Se, että olen lukenut juuri Deweya, selittää tietysti aika paljon vastenmielisyyden tunnetta. Dewey kritisoi ankarasti juuri pyrkimystä varmuuteen, hänen mukaansa ikuisia varmuuksia ei voida saavuttaa, sillä elämä on epävarmaa. Joudumme jatkuvasti sopeutumaan ympäristön muutoksiin. Dewey ei tarkoita mitään kynnet ja hampaat verissä suoritettavaa taistelua elintilasta (itse asiassa D vastusti spencerläistä evoluutiotulkintaa), vaan sitä, että muutosta tapahtuu jatkuvasti eikä muutosta voida täysin ikinä ennustaa (kuten Meadkin, myös Dewey sitoutuu aitoon emergenssiin - kokemuskin on heille aidosti emergentti).
Voiko elämä olla muuta kuin epävarmaa, kun olemme kuitenkin jatkuvasti riippuvaisia siitä, että ilmakehästä tietty määrä on happea, että saamme päivittäin tietyn verran ravintoaineita, että saamme nukkua tietyn verran, että pystymme suojautumaan pakkaselta jotenkin, että saamme tietyn määrän positiivista palautetta pysyäksemme hyvässä vireessä, että meitä kohdellaan säällisesti eikä pieksetä kuin vierasta sikaa, ja niin edelleen.
Jotenkin kodittoman, käytännölliseltä statukseltaan maaorjan, kännykän akkuja tekevän kiinalaisen tehdastyöläisen ja suomalaisen pätkätyöläisen yhteen niputtaminen, heidän epävarmuuksiensa yhteen niputtaminen, vaikuttaa jonkinlaiselta mammuttitaudilta. Samoin sen olettaminen, että ne rikkaat, jotka näitä "riistävät" (lainausmerkit kaltaiseni tyytyväisen suomalaisen pätkätyöläisen takia), olisivat jotenkin epävarmuuden ulottumattomissa. Heihinkin iskee rintasyöpä, vatsasyöpä, kivessyöpä, sydänkohtaus, avioero, lapsettomuus. Köyhien asemassa on tietenkin enemmän epävarmuutta kuin rikkaiden. Mutta peruskuvioltaan prekariaatti-ideologia ei ole edennyt kovinkaan pitkälle siitä marxilaisesta perustasta, josta olen nähnyt väitettävän sen ponnistavan: edelleen taloudelliset faktat ovat luokitteluperusteita. Tällaiselle käppänälle, joka ei ajattele taloudellisten asioiden kautta muuta kuin sitä, että tietyn verran on rahaa raavittava kasaan, jotta saa maksettua vuokran ja ostettua ruokaa, hammaslääkäripalveluita, eläinlääkärin tarvittaessa, ihmisten taloudellinen luokittelu, heidän varmuudentunteensa taloudellinen luokittelu näyttää tosi oudolta. Mutta en ole koskaan ollut rikas, ehkä se johtuu siitä?
Ylkkärissä (valitettavasti tästä lyhyestä ei ole nettiversiota) kaksikymmentäviisivuotias neito kertoo keräävänsä pesämunaa eläkesäästäen. Kramppaamme naurusta juttua lukiessamme. Voi tietenkin olla, että hänen vanhempansa rälläävät kaiken kapakassa, mutta me olemme todenneet jo aika kauan sitten, että ellei mitään kovin mullistavaa tapahdu, välttämätön rikastuminen on edessä vähintään vanhempien poistuessa vihreämmille laidunmaille. Normaali helsinkiläisperhe, jolla on iso omistusasunto, asuu aikamoisessa pesämunassa. Varansiirto tältä ajalta, jolloin palkka on pienempää ja joka ikinen cornflakespaketti ja koiranluupussi on laskettava menosarakkeeseen huomiohuutomerkkien kera, tuhlausta hui, eiväthän cornflakesit pidä nälkää yhtä hyvin kuin lesepuuro, ja suolattujakin ovat, mahdollisia lisälääkärinkuluja tulevaisuudessa, siihen aikaan, jolloin äkkiä huomaakin hallinnoivansa paria kämppää ja kauheaa kasaa itämaisia mattoja, ja voi olla varaa mennä muuallekin kuin Tallinnaan, tuntuu jotenkin aika omituiselta. Etenkin, kun vanhempia ihmisiä kuuntelemalla saa helposti käsityksen, että sitten myöhemmin ei oikeastaan enää huvita kokeilla mitään jännittävää, ja huonekalutkin on kaikki hankittu jo, no, niinhän ne on itse asiassa jo nyt, ei mitään lisää tänne, kiitos, eikä oikein tiedä, mitä rahoilla edes tekisi. Valitsen mieluummin cornflakesit ja hammaslääkärin ja Animalian, Hyötykasviyhdistyksen ja muiden hyödyllisten puljujen jäsenmaksut nyt kuin jonkin epämääräisen bussi-sight-seeingin ties missä sen ajan muotikohteessa eläkepäivinäni, tukisukat kiristäen, lihakset istumisesta kolottaen, vaan kun eivät jalat enää kestä kävelemistä ja seikkailua.
Meille tulee säännöllisin väliajoin kummastakin pankistamme aloita eläkesäästäminen -mainoksia. Niissä ei ole mitään sellaista kohtaa, josta voisi rastia EN OLE KIINNOSTUNUT, ÄLKÄÄ ENÄÄ LÄHESTYKÖ MINUA TÄMÄN ASIAN TIIMOILTA, ja palauttaa lapun konttoriin. Luultavasti parasta eläkesäästämistä on kuitenkin säännöllinen ja huolellinen kehonhuolto. Kehon toimivuus kun näyttää eläkkeellä olevan yleensä rahaa suurempi ongelma. Ammattiliitot ja epämääräinen prekariaatti eivät sentään onneksi ole vielä meitä sen ihmeemmin lähestyneet.

sunnuntai 27. helmikuuta 2005

Kaikenkaikkiaan toimeliaanmukava päivä

Kaikki on hyvin.
Aamulla tungen kuukautiskupin sisääni riemuisasti lauleskellen. Olen vähän kuivaharjoitellut, nyt pääsee silikoninen suppilo itse testiin. Parin tunnin tanssitreenit sujuvat mainiosti. Yksi tytöistä valittaa ja haluaisi istua lattialla. ”No kun menkat alko.” Tuntuu kurjalta, että jostakusta tuntuu kurjalta se, mikä minusta tuntuu juuri nyt niin tajuttoman hyvältä. ”Eikö juokseminen ja tanssiminen auta?” kyselen varovasti, mutta kuulemma ei. En osaa olla olematta surullinen hänen puolestaan.
Kävellessäni tanssistudiolta Dodon toimistolle Vironkadulle sadattelen, että olen tällainen helläsydäminen hönttä, joka huolestuu niin kauheasti muiden huolista, että unohtaa olla iloinen omista helpotuksistaan. Tai ei unohda, mutta niin helposti vähättelee niitä. Kun kaikki on kamalaa, itse on etualalla, kun kaikki sujuu hyvin, se katoaa. Ilmankos itse vaikuttaa epäsympaattiselta jaanaajalta, jolla on kaikki aina nurinnarin, väärät kengät jalassa ja sukissa pako.
Sukat ovat muuten talvessa yksi kamalimpia asioita. Kun ulkona on näin kylmää, on pakko pitää housujen alla jonkinlaisia kalsonkeja. No jaa, minä aloitan sen tosin jo nollassa asteessa. Joskus plus viidessäkin, jos on viluisa olo. Ja keväällä luovun kalsongeista yleensä vasta toukokuussa. Sillä eihän Suomessa ole neljää kolmen kuukauden vuodenaikaa, kuten koulussa opetettiin (talvi: joulu-, tammi- ja helmikuu; kevät: maalis-, huhti- ja toukokuu; kesä: kesä-, heinä- ja elokuu; syksy: syys-, loka- ja marraskuu) vaan itse asiassa minun laskujeni mukaan viiden kuukauden talvi marraskuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, kaksikuukautinen kevät huhtikuun puolivälistä kesäkuun puoliväliin, kaksi- ja puolikuinen kesä kesäkuun puolivälistä elokuun loppuun ja kaksi- ja puolikuinen syksy syyskuun alusta marraskuun puoliväliin. Kesällä ei sentään villakalsonkeja tarvita, vaikka Een saksalainen tuttava sanookin kuulemma Suomen kesää vihreäksi talveksi.
Takaisin kalsonkeihin, sori poikkeus. Rakastan silkki-villapitkiksiä ja irrallisia sukkia. Vanhoista Wolfordin merinosukkiksista leikkaan terän pois, kun varpaankynnet ovat nihertäneet kärkeen reiän. Silloin niiden elämä lempparipitkiksinä vasta alkaakin. Niin ohuet, niin lämpimät! Eivätkä kinnaa housuja alas. Jostain syystä sukkahousut tehdään noin sataviisikymmensenttisille persjalkaisille, joilla oletetaan vielä olevan rehevä lantionseutu ja vyötärö haaroista sillä etäisyydellä, jossa minulla ainakin sijaitsee vyötärön asemesta, herraparatkoon, kainalokuoppa… No, Wolfordit ovat vähän paremmat tämmöisille pitkäsäärisille lantiottomille tädeille, ne eivät ole niin mahdottomat kuin esimerkiksi suomalaisen valmistajat villasukkikset, joiden haara jää, vaikka kuinka kiskoisi, aika kauas haaroista, ja jotka väkisin ylös runnottuina, farkkujen alle piilittyinä kiskovat farkkuja alas painovoimaa säälimättömämmin. Kun tällaisista sukkahousuista leikkaa jalkateräosuuden pois, jää leikkauskohta, joka kai on tarkoitettu ulottumaan nilkan päälle, puoleen pohkeeseen, rullautuen pahoina päivinä polvitaipeeseen mykyrälle.
Sukat, hyi. Voin vain kuvitella, millaisia vaikeuksia on satakasikymppisillä naisilla, kun ihan normaalipituisenkin (Kissa väittää kyllä minua keskivertoa pidemmäksi, 168 sentin korkeudessani - Kissa, joka on lähes kaksimetrinen torni, jonka mielestä satakahdeksankymmenesenttisetkin tuntuvat pieniltä) on vaikeaa löytää sopivia sukkiksia. Tänään jalassa on kinnaamattomat silkkivillapitkikset, jotka eivät kisko stretchfarkkuja alas. Mitä juhlaa!


Syön brunssia toimistolla, vaihdamme kuulumisia, alamme työstää verhoa keittiön oveen ja mappihyllyn ankeuden peitoksi, ja peitteitä ikkunalaudan vaahtomuoveille, joiden on tarkoitus pehmentää istumista. M:n ompelukone surisee iloisesti, H ja Tarmo pelleilevät. Tarmo haluaisi maata aukilevitettyjen kankaiden päällä. Kieltämättä toimisto on koiralle sikäli ankea, ettei siellä ole koiransänkyä. Kuten aina Tarmoa ja H:ta katsellessa, mieli kohentuu iloiseksi. Tarmo on niin suuri, H niin pieni. Harvoin näkee koiran, joka painaa omistajaansa enemmän. H on opettanut Tarmon vetämään itseään pulkassa. Aika kutkuttava ajatus. Toisaalta, jos minä haluaisin itseäni painavamman koiran, pitäisi varmaan ottaa joku hovawart. Huh. Sellainen syö aimo säkillisiä.Kun pääsen kotiin, on melkein pimeää. Kissa on tullut juuri sisään koirien kanssa, näyttämästä viereistä kaupunginosaa, Kumpulaa, Kissan kotikulmia, valokuvaajaystävällemme ja tämän pikkuiselle pojalle, jotka harkitsevat muuttoa esikaupunkiin.
Teen papukeiton jo keitetyistä kidneypavuista, jotka jäivät perjantain papupadasta yli. Vai oliko se torstain?
Huolet ovat tiessään. Kummallista, että kerran kuussa pitää pelätä. Ja kaikki vain siksi, ettei Suomessa ole sellaista käytäntöä, että abortin saisi alle 12 viikon kohdalla vain sanomalla, että haluaa sen. Haluttomuutta saada lapsi ei lasketa sosiaaliseksi eikä lääketieteelliseksi syyksi. Se on mitä ilmeisimmin siis henkilökohtainen ongelma. Joistain epäilemättä kovan luokan moraalinen ongelmakin. Olenhan toki lukenut aiheesta useankin näkökulman. Jopa aiheessa, joka aiheuttaa kuukausittaista pelkoa, erilaiset näkökulmat tuntuvat kiinnostavilta. Se, mikä on toiselle ongelma, on toiselle ongelman ratkaisu ja päinvastoin...
Tuoksupelargonian pistokkaille on ilmoittaunut vasta yksi onnellinen vastaanottaja. Jollekulle toisellekin kyllä muutama liikenisi!
Sunnuntaista ei taaskaan tullut lepopäivää ja hyvä niin. Viikonloppuisin pitää olla touhukas, ettei aivan muumioidu.

lauantai 26. helmikuuta 2005

Ääh! Keho on oma kehonsa

Luen ruokatauolla Mykkäsen vinkkuarvostelun Taloussanomien lauantailiitteestä (lauantain kohokohta - nyt tosin huonoja uutisia: ALko on vähentämässä Espanjalaisia ja lisäämässä Uuden maailman viinejä; merkittävä takaisku keskivertotahvojen viininkulutuksen ekologiselle selkärepulle...) ja etenen Nyt-liitteeseen. Anna-Stina Nykäsen kolumni saattaa minut jälleen ällötyksen valtaan. Vitsit, se täti sitten elää omassa universumissaan. Kirjoittaa teiniraskauksista ja päättää kolumninsa asianmukaiseen tasa-arvokommenttiin "Jos joidenkin tyttöjen ote nyt lipsuu, pojilta voi odottaa enemmän."
Teinipojilta?
Kuulemieni kommenttien galleria:
"Kuukautiset? Ai niin, teillä naisillahan on sellaiset, tosiaan."
"Kuukautiset myöhässä? Ai niin, minä kokonaan unohdin, että niitä pitää vahtia."
"Jos sun pitäis kuitenkin mennä jollekulle muulle gynekologille, toihan voi vaan olla väärässä, kun se väittää, ettet sä voi syödä pillereitä. Kaikille aiemmille tyttöystävilleni pillerit ovat sopineet tosi hyvin. Niiden tissitkin on niistä kasvaneet."
"Mutta ethän sä voi tulla raskaaksi, jos sulla on just kuukautiset?"
"Kondomi tuntuu vaan niin paskalta, ihan kun sä et luottais muhun ollenkaan."
Huokaus. Nämä ovat siis aikuisten, yli kaksikymppisten miesten kommentteja. En ole koskaan harrastanut seksiä kenenkään alle kaksikymmentäyksivuotiaan kanssa. Yksikään mies ei ole ikinä tullut kanssasi gynekologille eikä osallistunut ehkäisysuunnitteluun, ainoastaan valittanut siitä. Gynekologin tiedustellessa miesteni mielipiteitä asioista ja miesteni taustaa (lasten hankkiminen, näiden kumppanien määrä, milloin viimeksi otettu tautitestit, mielipide tästä ehkäisymetodista) olen joutunut kiekurtelemaan tuolissa epämukavasti ja vastaamaan, etten tiedä, ne pirut kun eivät halua ikinä keskustella seksuaaliterveydestä, ehkäisystä ja sen sellaisesta, minun on täytynyt luvata gynpalle, että ensi kerraksi kysyn vastaukset, ja minun tiedustellessani sitten näitä asioita sediltä, on reaktio ollut: "Mikä bitch! Mitä se sille kuuluu?" Hirvittävä loukkaantuneisuus ja järkytys. Heidän seksuaalisuutensa on kajottu, altistettu se tarkastelulle.
Heille ei tunnu pälähtävän päähän, että vuosittaistarkastuksissa jokainen nainen joutuu silti altistumaan tuon saman syynäävän katseen alle. Eikä se ole aina kivaa. Joku gynppa nostelee kulmiaan aiempien irtosuhteiden määrälle, joku sille, että mies ei ole käynyt ikinä tautitesteissä, vaikka onkin harrastanut suojaamatonta irtoseksiä.
Ajatus teinipojista, jotka huolehtisivat vähän holtittomampien tyttöystäviensä seksuaaliterveydestä ja ehkäisystä ei siis tunnu oikein realistiselta. Kun aikuisten miestenkin näkökulma on niin hirvittävän usein, että naisten seksuaalisuus, voi paskat, vaaroja ja ongelmia täynnä. Ikuista raskaaksitulemisen pelkoa, ikuista vaikeutta sopeutua mihinkään ehkäisymetodiin, ikuista kuukautisten odottelua, potemista, harmittelua.
Pahinta tuossa kuvassa on, ettei sitä tunnista, itse. Minusta kuukautiset ovat mukavat. Silloin on niin hyvänkevyt olo ja oikein tuntee olevansa elossa. Niiden myöhästyminen on kyllä huolestuttavaa. Eilenkin selitin Kissalle, että huolestuttaa. Aamuisin on viime aikoina huipannut ja on ollut kova nälkä, harvinaisen kova nälkä. "Ja, kuvittelin että kuukautiset alkavat jo viikko sitten, silloin alkoi huipata ja olla nälkä."
Kissa näyttää surkealta.
Sitten hän muistaa: kierukan piti olla aika varma ehkäisy. Helvetti, niinpä niin. Kaikki on suhteellista ja kehoni yrittää saada vauvan kaikin keinoin. Kumoa siinä sitten mind-body -erottelua...
Kun tarkemmin muistelen, tulen siihen tulokseen, että viikko sitten ajattelin kuukautisten tulevan etuajassa. Perse, en silti osaa olla huolehtimatta. Sain kierukan vasta kaksikymmentäviisivuotiaana, vasta abortin "todistettua" etten pärjää ilman sitä. Olisi sen aiemminkin voinut antaa, heti, kun todettiin, etten pysty käyttämään hormonaalista ehkäisyä, kuten ei äitinikään.
Kaksikymmentäviisivuotiaaksi pelkäsin raskaaksi tulemista aivan tolkuttomasti, niinäkin kuukausina, kun en ollut edes kätellyt miestä. Spekuloin, voiko uima-altaassa tulla raskaaksi ja niin edelleen. Jotain siitä on edelleen jäljellä. Nyt en sentään pelkää koko ajan, ainoastaan viikko pari ennen kuukautisia, kun näppyjä nousee naamaan, housunkaulus kiristää ja on väsynyt olo. Entä jos olenkin raskaana, kyselen itseltäni ja Kissalta. Nyt opinnotkin ovat niin loppusuoralla, ettei aborttia varmaan enää annettaisi niihin vedoten, kuten edellisellä kerralla. (Silloin en vielä edes ajatellut valmistua, mutta enhän sitä tietenkään kertonut gynpalle.)
Kissa ei jaksa olla huolissaan. Hän on kaikinpuolin mainio, tasapainoinen ja lämminsydäminen ihminen, älykäs ja kiltti, mutta tätä huolta hän ei ymmärrä. Hän ei tunne sitä omassa itsessään, ei seiso alasti eteisen peilin edessä tarkastellen vatsan profiilia, pullottaako se uhkaavasti, mitä? Hän arvelee, että jos yksi gynppa ei hädän hetkellä lähetettä kirjoita, joku toinen tekee niin. Vaikka rahasta. Hän ei tiedä, millaista on mennä vastaanotolle polvet täristen, pelosta, ettei lähetettä saakaan. Anella, koettaa perustella, tilaansa syvästi häveten. Pamahti paksuksi, sellaista sattuu, silkka vahinko, sanoo, ettei halua, ei halua, ei halua, jos ei saa aborttia, niin ei tiedä mitä tekee, suhde menee poikki, ei ole rahaa lapseen, ei jaksa kasvattaa, olisi huono äiti, ekokatastrofiin ei kannata tehdä lasta, kilpailukulttuuriin ei kannta tehdä lasta, nyt ei voisi vedota opintoihinkaan. Ellei sitten vetoaisi siihen, että haluaisi tehdä toisen tutkinnon. Näen jo mielikuvituksessani gynpan tympeän ilmeen, sen kuinka alan huutaa, että sen kierukan piti olla varma ja turvallinen, ettekö tajua, siksihän minä sitä sisälläni siedän, etten pamahtaisi paksuksi ja joutuisi häpeämään sitä julkisesti.
Naisilla on tämä loistava keho, joka saattaa meidät julkiseen ei-toivotun-häpeän tilaan.
Tämä on asia, jota en osaa ajatella toiselta kantilta. Osaan tajuta, että jotkut haluavat tulla raskaaksi, olla raskaana, jotkut nauttivat siitä, haluavat lapsen. Se on teoreettista tajuamista. En silti ymmärrä sitä, niin kuin sisäpuolelta asiat ymmärretään. Se on mulle hauki on kala -hopotusta.
"Se on luonnollinen asia, ei siinä ole mitään häpeämistä", sanoi äiti ennen kuin jouduin aborttiin. "Minä ajattelinkin, että tulet sinä raskaaksi, ennemmin tai myöhemmin, kun et sinäkään voi hormoneita käyttää." Aivan tyynesti.
En osaa ajatella asiaa luonnollisena. Suvuton lisääntyminen on selkeämpi juttu, pistokkaat.
Kuukautiset, tulkaa nopeasti. Vaikka myöhässäkin. Anything goes. Tulkaa. Parinkymmenen tunnin murehtiminen on saattanut paniikin vallitsevaksi olotilaksi. En rauhoitu edes kierukan ehkäisytehon netistä tarkistamisesta. Ajatukset laukkovat upottavia polkujaan: jos joku ei tunnu missään eikä miltään, voiko se olla muka tehokaskaan... eikö tulosten saavuttamiseksi pidä aina kärsiä, minä en ole tehnyt niin... tuntematon mekanismi, sellainenhan voi pettää milloin tahansa...
Nykäsen kolumni, niin.
En jättäisi asiaa teinipoikien vastuulle, en osaisi odottaa heiltä enempää. En miehen vastuulle, en uskalla luottaa gynekologiinkaan, näemmä. Kaikesta vähiten luotan kehooni, joka on ilkeällä tavalla vittuillut minulle ennenkin tässä tematiikassa. Se tekee kaikkensa tullakseen raskaaksi. On hankalaa olla näin kahtiajakautunut.

Testejä...

Kun töissä ei ole muutakaan tekemistä, voi tehdä testejä... jostain syystä Blogger ei anna minun maalata tänne sitä tuloslaatikkoa, jossa kerrottaisiin kuinka sisäänpäinkääntynyt, oman kulttuurini luova ja esteettisestä maustani ylpeä otus olen. No, jos joku ei sitä vielä osannut päätellä, niin voi voi.
Samasta paikasta löytyy Big Five personality test, jossa on yli kaksisataa kysymystä. Sen tuloksia en maalaa tänne, koska ne vievät hitosti tilaa. Kerrankin riittävän pitkä ja huolellinen testi. Inhoan kahdenkymmenen kysymyksen pimeään hakuammuntaa.
Testit ovat kummallinen juttu. Jotkut rakastavat niitä selvästi tosi paljon. Itse pidän vain joistain testeistä. Miten olisi suhtauduttava siihen, että on perfect girlfriend, kun siippa kuitenkin valittaa, että irvistelen liikaa? Tai kuinka ottaa se asia, että antiikin jumalista olisi Morpheus? Tai että oma maaginen kyky on eläimille puhumisen kyky... Ääh. Eihän sellainen kerro mitään.
Leikittelen ajatuksella, että täyttäisimme Kissan kanssa itsestämme Big Fiven, ja sitten tekisimme sen toisistamme niin kuin toisemme näemme. Täydellinen epätoivon ja perheriidan aiheen konstruointi...

Hyvää huomenta!

Pakkanen on edelleen kireänä ja vinguttaa kapungista esiin aivan uudenlaisia sävyjä. Kummallista, kuinka keväistyessä yöt aina korostuvat. Päivät ovat niin kirkkaita, että tuntuvat kaamoksen jälkeen epätodellisilta. (Mitä ihmettä on epätodellisuus? Eihän meillä voi olla siitä mitään kokemusta, todellisuudessa kun liikumme...) Öissä asuu realismi.
Kuusysissä matkalla duuniin turkislakkinen nainen kutoo punaista kaulahuivia. Enimmäkseen ihmiset tuijottavat ikkunasta ulos. Luen. Kun vilkaisen kirjasta ylös, olemme melkein pysäkillä, jossa pitää jäädä pois.
Alepan kassalla edessä on mies, joka kyselee banaanilaatikoita. Hän häviää myyjän kanssa takahuoneeseen seitsemäksi minuutiksi. Jono seisoo. Melkein myöhästyn, ei se mitään. Seitsemän minuutin ajan voi miettiä rauhallisesti, kykenemättä liikkumaan minnekään, kenenkään vaatimatta tehokkuutta ja altista asiakaspalveluasennetta, mitä kaikkea haluaisi tehdä ennen kuolemistaan. Ajatuksen sain -C-ltä.
En ole keksinyt lähellekään kolmeakymmentä asiaa, vaikka työaikaakin on takana jo yli puoli tuntia. Tänään on parempi työpäivä kuin viime viikolla. Vaikka kassakone on rikki ja kuitit kirjoitettava käsin Manifold-vihkoon, saa tänään neuvoa tietokantojen käyttöä, lehtihakua, artikkelihakua, kirjastoluettelon käyttöä.
Toimiessa tulee toimelias olo.

perjantai 25. helmikuuta 2005

Yöeläimet

Kissa kirjoittaa koneelleen: retrodiktiossa tunnemme tietyn (nykyisen tai tulevan) lopputilan, minkä lisäksi meillä on aiemmista historian vaiheista jotain kertovaa fragmentaarista evidenssiä. Nuoleksii huuliaan, jälkiruoan jäljiltä, rommissa uitetun leivoksen.
Sanoo: "Katso, kuinka se imee rommia sisäänsä." Leivoksen ympärillä, pikkulautasella, on jotain vähän punertavaa nestettä. "Tuskin se nyt rommia on, eiköhän se vain ole mehua, jossa on tiraus rommiesanssia", arvelen. Kissa mulkaisee vihaisesti. "Minä itse laitoin sen rommin siihen, joten kyllä se on rommia." Mielenkiintoista. Se marinoi leivoksensa rommilla!
Ihanaa olla kotona, syödä chilipadan tähteitä ja uunikurpitsaa. (Tällä kerralla Jaspee de Vendeetä, joka on vain seissyt sadonkorjuuajasta lähtien pöydänkulmallamme ja on silti täysin kunnossa. Ihme tyyppi.) Olen raahannut tänään suurta pyörylää vaahtomuoveja Dodon toimistolle, rakennamme ikkunalaudalle istuimen, ostanut ruusunpunaista verhokangasta samaan osoitteeseen, ja sitten itselle orkideamultaa, lecasoraa, vermikuliittia, muutamia siemeniä, orkidealannoitetta, juuriston kasvua lisäävää mikrobilitkua, merileväuutetta - kevätkamaa, siis.
Miettinyt, että Töölö näyttää Tampereelta, miettinyt, miksi töölöläiset pitävät Töölöstä, ja pitävät sitä turvallisena, minun ainoa viimeiset oodeensa vetäissyt tuttavani oli kauppatieteen maisteri Töölöstä, vannoutunut töölöläinen.
Istunut seiskabeen sporassa, jyskytellen Yliopiston ohitse, miettinyt niitä Kaupungin tietokeskuksen tutkijoita, jotka siellä yhden kesän töissä ollessani riemuitsivat niin kovasti muutosta Ympyrätalosta Espalle, vaikka Ympyrätalosta oli mahtavat näkymät ja isot ikkunat sai kokonaan auki, kolmimetrinen kaistale vapaata ilmaa suoraan näyttöpäätteen edessä, Espalla ikkunaa ei saanut avattua ollenkaan, työhuoneet olivat lasikoppeja, näkymä sisäpihan roskiskatokseen. Ou jee. "Arvokkaampi ympäristö", yksi niistä sanoi. En ymmärtänyt. Hakiksessa vastapäisessä talossa asui valkoinen kissa, joka pesi itseään ikkunalaudalla rahapuun luona. Ei kai mikään tietoisuus siitä, että Senaatintori on parinkymmenen metrin päässä olkoonkin että silmien edessä pullottavat lehtiroskis ja sekajätelaatikko, voita sellaista suoraa näkymää kissan pesupuuhiin arvokkuudessa?
Tullut kotiin, pudottanut kankaan ja orkideamullan lattialle, halannut koiria, halannut Kissa, rapsuttanut muovifetisisti Lohta, joka on heti hyökännyt lipomaan ekstaattisesti Kodin Anttilan muovikassia. Esileikkiä riekaloinnille!
Enkä vieläkään purkanut reppua kirjoista, lainasin taas Aino Kallaksen Sudenmorsiamen Marginaalin ihmissusijutun innoittamana, ja Mati Untin Kuunpimennyksen.
Ihmissusi on aina ollut hurjan kiinnostava myytti. Jotenkin... läheinen. Ei ihme. Vietän aikaa koirien kanssa runsaammin kuin ihmisten. No, Kissan... mutta Kissa on kissaihminen. Ihmiskissa.

Lohi taas kuvittelee olevansa koiranpentu. Se temppuilee makupaloja saadakseen, kulkee kaikkialle jäljessä ja tulee luokse kutsuttaessa paljon innokkaammin kuin koirat.
Eilen, kun kuu on täysi, sanon Kissalle vuoteessa, nukkumaanmenoaika, väsyneenä, ettei olo ole yhtään ihmissusimainen, vaikka kuu onkin täysi ja minulla on edelleen nuo vanhat tuntomerkit: punertavat hiukset, tuuheat kulmakarvat, terävät ja ulkonevat "raatelu"kulmahampaat, unettomuutta, levottomuutta, karvaa kasvoissa ja jopa sormissa (ne tosin pureksin pois, tai pikemminkin nyhdän hampaillani juurineen, sitä mukaa kun niitä tulee).
Luulen nukahtavani, mutta herään - heräänkö, nukunko edelleen, onko erillistä valvetta ja unta, ei, ehkä olen sillä välillä, unitutkijoiden mukaan välivaihe, välitila on aivan reaalinen fysiologinen tosiasia - siihen, että ahmin Kissan kasvoja. Kuu paistaa ikkunasta sisään. Kasvien varjot sängyllä, koirien kurastamat lakanat, pois jaloista potkaistut villasukat, kaikki sekoittuen, yhtenä myräkkänä, kerilleen kiertyneet koirat, äkkiä heräämme täysin virkeinä yöpuuhiin. Samanaikaisesti, kuun kutsumina. Vähältä pitää, etten ulvo kaiken kukkuroiksi.
Ja mikä kummallisinta, yöllä on enemmän läsnä kuin päivällä, vaivattomammin, nautinnollisemmin, ei tarvitse yrittää keskittyä eikä ajatella, että kas vain, ajatukset menevät omia ratojaan. Mikään ei ole mekaanista. Kaikessa on merkitystä. "Etkö sinä saanut unta?" kysyn jälkeenpäin. Oli saanut, mutta sitten heräsi siihen, että minä olin hereillä. Kumpikin heräsi siihen, että toinen oli hereillä... en sano mitään, käymme nukkumaan, laitan leukaluuni Kissan olkapään päälle, olkapää leukakuopassa, turvallista.
Aamulla kaikki on taas normaalia. Koirat venyttelevät ja luovat raukeita silmäyksiä, alkavat pihistä innoissaan mennessä keittiöön katsomaan, onko edelleen liian kylmää. Kissa pistää tietokoneen päälle. Tarkistan siemenpusseja, koetan hahmottaa, mitä vielä tarvitaan kesän tekemiseksi.
Matkustan kuusysissä ja seiskabeessä ja kuusnelkussa ja tulen kotiin, laitan ruokaa, totean, että kaupasta tarvitaan lisää tiskikoneainetta, kauramaitoa, kauraleseitä, omenamehua, ties mitä, taistelen netin kanssa, hirviö, hirviö, jankutan sille, se ei välitä, Kissa tekee graduaan. Ulkona tulee pimeää. Mietin, onko luontevaa, että naturalistinen panteisti pelkää pimeää. Jos olenkin vain pimeänpelkoinen enkä ollenkaan änpee? Vastauksia vailla, jälleen.
Retrodiktiossa tunnemme tietyn (nykyisen tai tulevan) lopputilan, minkä lisäksi meillä on aiemmista historian vaiheista jotain kertovaa fragmentaarista evidenssiä.
***
Jos olisin siteerannut erään toisen kappaleen alun, nyt Kissan gradun sijasta Dodon kaupunkiryhmän Mihin elämä tarttuu -raportista, On tunnetusti helpompaa sopia siitä, mitkä ongelmat pitäisi poistaa, kuin löytää kaikkien kannattamia tavoiteltavia ihanteita, olisi kaikki sen välissä lukenut saanut aivan toisenlaisen sävyn.
Tämä tekee lauseiden peräkkäin asettamisesta aina yhtä jännittävää.

torstai 24. helmikuuta 2005

Kuvameemeihin voi toki osallistua... tämän bongasin Yhdestätoista (vai pitäisikö se taivuttaa Yhdeltätoista?) ja teemana siis näkymä ikkunastasi...

Tämä on hyvä

Eikö olekin?
Kerrankin kunnon tekstiä, bloggaamisesta, sellaisena kuin se tässä maailmassa näyttäytyy. Meitä on moneksi, mutta tähän oli pakko linkittää. En usko itse koskaan pystyväni tarkastelemaan ilmiötä tuolla selkeydellä.

Kotia etsivät...

No niin, nyt muistan vasta, mistä minun on pitänyt laittaa merkintä jo kauan sitten.
Kuten sanottua, kevätistutuksen ja -leikkauksen aika lähenee. Jos joku haluaa kokeilla tuoksupelargonien kasvatusta, minulta saa pistokkaita seuraavista: se perinteisin tuoksupelakuu, vanhan ajan Graveolens eli "tohtori Westerlundin kukka" (raikas, ruusu/sitruunatuoksuinen, voimakaskasvuinen), Pink Capricorn aka Pink Capitatum (miellyttävä, makeahko tuoksu), Attar of Roses (ruusu, hyvä ruoanlaitossa korvaamaan ruusuvettä, mainio teen sulostuttaja, voimakaskasvuinen), Citriodora (ihanan kirpeä sitruunan tuoksu), Nutmeg (muskottipähkinän tuoksu, hentokasvuinen), Round Leaf Rose, ihana ruusuntuoksu, luonnonlajeista Pelargonium radens (mieto ruusuntuoksu, koristeelliset lehdet) ja Pelargonium tomentosum (piparmintun tuoksu, ihanat pehmeäkarvaiset paksut lehdet, joista on kirjoitettu "thick as a fairy-blanket" - kuvaa hyvin lehtien pehmeyden ja mehevyyden. Kukkii runsaasi, pölytettäessä tekee siementäkin).
Vanhan hyvän ajan kasvitapojen (hakkerietiikka, hah, on keksitty aikaa ennen tietokoneita mummojen hoivatessa ruukku- ja penkkikukkiaan ja jakaessaan niistä ilmaiseksi pistokkaita ja neuvoja viihtymisen takaamiseksi) en pyydä rakkaistani hintaa, ilmaiseksi kun olen emokasvitkin saanut, mutta jos asutte muualla kuin pk-seudulla, postikulut toki pyydän - yleensä pistokkaat pakkasta vasten pakattuna saa postiin Suomen sisällä 90 sentillä...
Pelakuut sopivat sikäli hyvin lapsi- ja eläinperheisiin, että ne ovat myrkyttömiä - myös suurissa määrin nautittuina ja, mikä parasta, sekä kissat että koirat pitävät niitä syömäkelvottomina. Koska kasvini eivät ole kovin suuria, nopeat syövät hitaat tässä lajissa :)
Kasvi on kaveri!

Palomuuri, pah

Tänään on kurja päivä. Niin kylmä, että edelleen Mobutu tarvitsee kahisevan toppaloimensa, jota se vihaa. Kissa tekee aamupäivän töitä kotona eli kiroilee läppärimme äärellä. Säpsähtelen Kissan karjaisuja, vaikka tietenkin hän karjahtelee yksinomaan tietokoneelle. Myös Nasua pelottaa, se luimuilee Kissan jaloissa ja lärpättää sovinnon elkeenä tämän sukkia märiksi. Sisällä on lämpömittarin mukaan kolmetoista astetta lämmintä. Rannelämmittimillä on siis töitä. Mutta patteria ei voi laittaa päälle, kukat eivät tykkää siitä, nyt on kaikkein herkin aika vuodesta, ne ovat väsyneitä, valo lisääntyy, kohta tehdään mullanvaihto, kunhan ehdin Alku ja juuri -puotiin ostamaan vermikuliittia, tuota maanmainiota ruukkumullan parannusainetta. Lohi oksentaa olohuoneen matolle pöllimänsä ja syömänsä hiuslenksun. Raijatessani kissanhiekkapussia bioroskiin pohja hajoaa.
Jee jee. Tää on niin arkea, ettei paremmaksi mene.
Kidneypapuja en sentään onnistu kiehuttamaan yli, koska pistän ne pessimistisesti viiden litran jättikattilaan porisemaan veteen, ennen kuin erottelen ne kahteen satsiin, joista toinen joutuu jääkäriin venailemaan, mitä tulevan pitää, toinen chilipadan raaka-aineeksi. Aah. Chiliruoat!

Sentään jotain mukavaa tässäkin päivässä on, todellakin. Chilipadasta tulee ihanan tulista, sillä isken sinne omien, yhden kuivatun Super Redin ja yhden kuivatun Orange Haban, lisäksi Tukaanin San Fransiscosta tuomaa Psycho Bitch -kastiketta, jossa yhtyvät hienosti chipotlen savuinen jälkipotku ja habaneron terävä, hien otsalle nostattava raapaisu sekä cayennen selväpiirteinen, kiinteä polte.
Ihanaa. Etenkin kun papupataan on heitetty mangoldia, punasipulia, valkosipulia, korianteria, omaa oreganoa ja kesäkynteliä niin, että keittiö notkahtelee tuoksuista ja levittäytyy miltei rapunkin puolelle.
Muuten: paskaa. Koneella mellastavat exploit ja troijalainen, ja ihmettelemme jälleen kerran, miksi maksamme Welholle palomuuripalvelusta, joka ei onnistu pitämään niitä hemmetin troijalaisia ulkona. "Ne on pirun hankalia, ei niitä oikein mikään ohjelma pidä ulkona", kommentoi aikanaan Welhon asiakaspalvelija. No, onneksi olemme jo oppineet poistamaan ne käsin. Saamarin kitkemistä koko konehomma! Ei auta yhtään, että on F-securen virustorjunta ja palomuuri korkeimmin mahdollisin asetuksin. Kun troijalainen on saatu häädettyä modeemi tiukasti kiinni puristettuna, kone suostuu eheyttämään kovalevynkin ja käynnistymään ja vaihtamaan käyttäjätiliä nikottelematta ensin pimeänä kymmeniä minuutteja.
Tänään piti -listan asioista vain välttämättömimmät on tehty.
Väsyttää.
Täysikuu. Ei ole yhtään ihmissusimainen olo. On liian kylmä. Lääkäri kysyi multa pari talvea sitten terveyskeskuksessa, onko mulla ollut anoreksiaa joskus, kun kasvoni ja käsivarteni ovat täynnä hiuksenhienoa karvaa; sellaista kuulemma kehittyy anorektikoille. "No ei taatusti", purskahdin. Lääkärin selitettyä, että sillä keho todennäköisesti koettaa torjua lämpöhukan - anorektikoilla kun ei ole eristävää rasvakerrosta juurikaan - oivalsin hyvän selityshypoteesin: "Ei se siitä kiinni ole. Meillä on vaan himassa aika kylmä." Lääkäri kysyi, kuinka kylmä, ja kauhistui. (Olin lääkärissä sitkeän flunssan takia.) "Väännä nyt hyvä ihminen patteri päälle, vai missä mummonmökissä sinä asut?" Vastasin tyynesti: "En voi. Kamelia, passiflora ja jasmiini suuttuvat." Lääkärisetä tuijotti hetken sen näköisenä, että passittaa kohta mielenterveysosastolle lähetteellä, mutta kohautti sitten vain olkapäitään ja kysyi, mitä ne ovat.
"Kasveja", vastasin syvästi loukkaantuneena moisesta yleistiedon puutteesta. Mitähän setä luuli? Frettejä? Hiiriä? Pingviinejä?
Kaikki kasvit rakastavat viileyttä. Kliivia kukkii todella komeasti, siinä on kahdeksan kukkaa auki. Kliiviani on vielä semmoinen vanhanaikainen daami, maatiainen, jolla on kapeammat lehdet kuin kuvien kliivioilla yleensä, kuulemma Kasvitieteellisen puutarhan kantaa... Phalaenopsis on myös edelleen aivan samassa kunnossa kuin joulun alla sen saadessani: kaksi komeaa, valkeaa kukkavanaa nuokkuu kukkien paljoudesta. Tarkkailen kahvipensasta, joka teki pari vuotta sitten papuja, tiukasti, mutta vielä ei nuppuja näy.
Tällaisena roskapäivänä voi kasveja suihkutella odottaessaan kovalevyn eheytymistä. Laittaa orkideat yksi kerrallaan ämpäriin lämpimään veteen, sillä lailla niille annetaan vettä. Nyppiä kumipuusta paleltuneet lehdet. Se ei pidä kylmästä, mutta ainoana vastarannankiiskenä kasvikunnassani saa luvan sopeutua.
Kämmeniä vähän kutkuttaa: jospa käyttäisi Stockan kanta-asiakastarjouksen hyväkseen ja ostaisi kasvin viidesosan alennuksella... siellä oli mm. aivan suloista madeiranvihmaa, jonka kukissa oli uskomaton sitruksentuoksu. Tuoksukasvejahan useat kasvini ovatkin... etenkin ulkokoristekasveissa tuoksu tuppaa olemaan se ykkösasia, ulkonäkö vasta kakkonen (aiheesta kiinnostuneille suosittelen mainiota ja perusteellista Eva Ruoffin Tuoksujen puutarhaa).
Käyskentelen ympäriinsä asunnossa, välillä pissitän koiria, ne kiukuttelevat, kun on niin kylmää, nostelevat jalkojaan, ontuvat silkasta inhosta maan jäätävyyttä kohtaan. Hyräilen.
No jaa, ehkä päivä ei sittenkään ole niin paska.
Mitään ei vain tapahdu, oivallusta ei synny, mutta onko se mikään mittari?

keskiviikko 23. helmikuuta 2005

Yösähköisyyttä

Tapaan Teen viisseiskan dösassa, köröttelemme Hertsikan kulmille ja kävelemme kaunista palstaviljelmäpellon laitaa kohti Koon taloa. Koo on seitsemänkymmentä plus leidi, joka pitää kaikeasta kauniista ja arvokkaasta. Mitä me Teen kanssa sinne menemme, mietin hetken. Kaksi friikkua, Tee kahden lapsen yksinhuoltaja, meikäläinen täysi tyhjäntoimittaja tällä hetkellä, gradunkokoinen aukko arjessa. Emme kumpikaan kauniita tai arvokkaita, ainakaan sovinnaisella tavalla. Mutta muistan sitten, että elämä harvoin antaa ihmisille tarkalleen sitä, mitä nämä keksivät toivoa.
Koon käsi on poikki. Hyvin hoidetusta ihosta törröttävät ulos ruuvit ja ulkoinen terästuki. Reiät, joista ruuvit painuvat lihaan, ovat paakkuiksi kuivahtaneen kudosnesteen peitossa.
Juomme teetä ja kaffea, katsomme valokuvia. Koo on yksinäinen, itsellinen nainen. Mietin, noinko minullekin käy. Koo on halunnut miehen, lapsia, mutta ei saanut niitä. Sitä on vaikeaa uskoa katsoessa kuvia Koosta nuorena. Säteilevät, virheettömät kasvot. "Ja minä ajattelin vain uraa", sanoo Koo. "Silloin se oli hirvittävän epämuodikasta nuorelle naiselle." Koon ura oli kosmetologia.
Teen jälkeen Koo haluaa povata meille, vihjaa omaavansa ennustajan ja selvänäkijän kykyjä. Pakasta nousee miehiä, rahavaikeuksia, matkoja. Ainoastaan rahavaikeudet kuulostavat realistisilta. Yllättäen paljastuu, että Tee harrastaa tarotien luentaa. Minäkin tein sitä joskus, teininä. Enimmäkseen en usko mitään, vaikka pelkään ja säikynkin irrationaalisesti. Kun Teen kännykkä putoaa lattialle, Koo kertoo, että paras povari, jolla hän on käynyt, lopetti povaamisen aina siihen. "Joku kuollut yrittää yhteyttä, hän sanoi silloin, ja sitten lopetettiin, eihän oltu piruja manaamassa."
Pian myös patarouva lehahtaa sekoitettavasta pakasta lattialle.
Tunnelma on vähän sähköinen. Aurinko laskee ikkunan takana, se on punainen silmä hyppyrimäen luona. "Mulle tulee mieleen se, kuinka mummo näki aina tuulessa liehuvissa puunlatvuksissa kuolleiden kasvoja", sanon. "Hiljaa!" kirkaisevat Tee ja Koo yhteen ääneen.
En usko, nauran korteille avoimesti. Hankaluuksia aiheuttava sukulaisnainen, tuskinpa vain! Kolme ihailijaa, joilta runsaasti erotiikkaa, hyvänen aika, ei todellakaan! Ja silti, leikimme tulella. Teineinä paitsi pelasimme tarot-pakalla, myös harrastimme ouijaa. Lopulta poltimme levyn sen annettua vähän liian levottomia vastauksia. Todennäköisimmin joku fuskasi. Joka tapauksessa, kauhuleffoin kapaloiästä saakka kyllästetty maailmani ei tule hyvin toimeen vainajien viestien kera. Isänpuoleisessa suvussa on ollut verenpysäyttäjä, äidinäidillä oli inkeriläistä parannustietoa ja hän väitti puhuvansa unissa kuolleiden kanssa ja näkevänsä etukäteen, kuka seuraavaksi kuolee, ja mikä kenenkin kohtalo on. Roskaa, sanon, ja pelkään silti. Mummo opetti minulle jo ihan pienenä yrtit ja miten niitä käytetään hyvään. "Vahingoittaa ei saa, eikä antaa rakkauden rohdoksia sellaiselle, jolla on jo lapsi toisen kanssa", neuvoi mummo. Odotti, että minusta tulee noita. Ei tullut. Parantelen yrteillä viattomasti univaikeuksia, omia ja muiden, ja kasvatan kasvimaalla paria vaikeammin saatavaa yrttiä, kuten sitruunakissanminttua.
Lähdemme Teen kanssa dösikselle hyvästeltyämme Koon sinisine huiveineen. Edelleen näyttää olevan niin, että missä eri elämänvaiheissa olevat naiset kokoontuvat yhteen kahden tai kolmen joukolla, puhe virtaa alle viiden tunnin sisällä magiaan ja ennustamiseen, enneuniin ja kohtaloon. En tiedä, mitä ajatella. Kotoa olen oppinut, että se on oikein, magia on aina läsnä, mutta kaikki yliopistolla lukemani puhuu ajatusta vastaan. Olen lukenut soman ja perehtynyt kasvien sisältämiin lääkevaikutteisiin aineisiin. Enkä edelleenkään usko, en osaa, en pysty, voin uskoa vielä jotenkin kasvilääkintään, se sopii tieteelliseen maailmankuvaan systemaattisesti tulkittuna, mutta magiaan telepatiana, ennustamisena... ei, en osaa uskoa. Ja silti, sähköisyys ympärillä rätisee uhkaavasti. Ylikuormitustila ristiriitaisista näkemyksistä, koetan rauhoitella oloani.
On melkein täysikuu. Huomenna on täysikuu. Kissa ei ole kotona, kun avaan oven. Nasu loikkaa minua vasten, hallava suteni. Mobutu musta koira huiskuttaa häntäänsä. Pimeästä hiipii Arttu, Lohi, Negaatio, jokainen yksitellen, toiveikkaana. Sivelen rakkaideni turkkeja. Menemme yökävelylle koirien kanssa. Kuusiaita on musta, kuu pullistunut, pöhötautinen. Juoksemme kylmässäpimeässä, mummarien nastat narskahtavat kiinni jäiseen maahan, Nasu murisee, loikkii takkuisin käpälin, pyörittää silmiään niin että valkuaiset vain välkähtelevät, nirhaisee hampaillaan ranteestani. Villi, kesytön koira, oma koiransa, voimakas, silti niin pelokas ja hupaisan ujo, toisinaan uhoava, ei koskaan arvattavissa. Mobutu juoksee tasaisesti persikanvärisessä teddykauluksisessa toppaliivissään. Sen ohut vanhan ukon turkki ei enää pidä pakkasta loitolla. Mobutu ei pelkää kuusiaitaa, rastaita, muovipusseja, sosiaalisia tilanteita.
Takaisin kotiin. Pimeää. Säpsähtelen. Silmiä joka puolella, helvetti. Sisätiloissa tapahtuu kaikki paha, ulkona, juostessa, on turvassa. Liikaa teetä, piparia, pullaa, selitän tilaani. Hyperaktiivisuus. Melkein täysikuukin.
Pakottaudun laittamaan cd-soittimeen Suspirian soundtrackin. Syytän itseäni hupsuksi. Istun kirjoittamaan. Vaihdan cd:n pian Rocky Horror Picture Showksi, sillä Suspiriaa ei kestä tällaisessa tilassa.
Kissa tulee kotiin. Yösähkö häviää. Kissa sivelee poskeani ja leikkii Lohen kanssa. En viitsi mainita tilanteesta ja tuntemuksista Kissalle, koska hän ei ymmärrä tätä ollenkaan. Äkkiä muistan, kuinka olen lukenut jostain etologian kirjasta, kuinka useimmissa nisäkäslajeissa naaraat ovat paljon säikympiä ja että jotkut arvelevat sillä olevan evolutiivisen funktion - koska naaras hoitaa useimmiten poikaset, sen on paraskin olla vähäsen vainoharhainen, parempi turha hälytys vaivoineen kuin se, että poikaset syödään parempiin suihin. Leikittelen ajatuksella, että naisten viehtymys magiaan on jäänne tästä.
Sitten muistan, kuinka äiti tiesi Kreikassa karattuani matkanjärjestäjän lapsiparkista, että kaikki ei ole hyvin, ennen kuin minun huomattiin karanneen, sehän huomattiin vasta hänen ajettuaan taksilla takaisin kylään, sekaisin huolesta, ja rannalle ja kysyttyä minua babysitteriltä, joka saattoi etsittyään todeta vain, ettei minua enää ollut siellä, ja sitten minua kylmää taas. Miten hän saattoi tietää? Haistoiko hän sen, maistoiko, mitä? Takaisin nollapisteeseen.
Valaistu sisätila tuntuu lasiselta häkiltä. Tahtoisin juosta, sotkeentua lumeen, kuusenoksien iskuja kasvoihin, kompastua, hurmaantua juoksemisesta, juostajuostajuosta, mennä sekaisin puista ja puiden tuoksusta, en halua olla sisällä, tänne näkee ulkoa helposti, enkä kuulu tänne. Kissa katsoo televisiota, sillä on kaikki hyvin. Se ei hääly erilaisten maailmoiden välillä tällä tavalla, sille on pienestä pitäen opetettu, että meillä on vain kuusi aistia, muu on mahdotonta, näkö, kuulo, haju/maku, tunto, liikeaisti, tasapainoaisti, siinä kaikki, muuta ei ole. Kissan mummon puut eivät ole näyttäneet kuolleiden kasvoilta.
Tämä solmu tuskin koskaan aukeaa.

Käteviä tarramääritelmiä

Löydän Kokoonpanolinjan kautta tällaisen sivun, jossa on 50 pahinta mahdollista blogikonseptia. Lukijoille iloisesti todettakoon, että mielestäni blogiini sopivat luonnehteeksi saumattomasti ainakin:

IAmBoringAndIfYouAreReadingThisSoAreYou.com, PuttingMyLiberalArtsDegreeToSomeUse.com,
ElectronicManifestationOfMyStruggleToBeRelevant.com,
BourgeoisBohemianHipster.com,
CantDo-CantTeach-CanBlog.org,
BlurryDigitalPhotosOfMyHomelyChildrenAndPets.org (paitsi ettei oo niit lapsii)

- ehkäpä näistä olisi uuden blogilistan hakusanoiksi...?
Nyt pitää kiirehtiä ulos, ja sitten kylään kätensä katkaisseen keramiikkaryhmän tädin luokse, joka on muuten aivan yksinään Itä-Helsingissä, piristämään tätä leivonnaisin ja vihrein tein.

Leipä nimeltä limpukka

Heti alkuun varoitus: olen järkyttynyt.
Eilen, illalla, kahden kokouksen jälkeen, kiirehdin Lippupalveluun ostamaan liput Kajaanin kaupunginteatterin Kolmeen sisareen, matkaamme katsomaan Napaketun pohjoista maailmaa ja kovin kehuttua näytelmäsovitusta. Jatkan hyvillä mielin tsetit laukussa ruokakauppaan, ja sitten - vilkaisen aivan viattomasti leipätiskille päin. Näen leivän muovipakkauksessa, pakkauksen päällä lukee kaunokirjaimin Limpukka. Tuijotan hetken epäuskoisena, sitten repeän ihan täysin ja hirnun, hekotan, kieun ja mitä ääniä nyt sitten täysin hysteerisestä naurukohtauksesta pääseekään. Joka tapauksessa, silmät vuotavat kyyneliä ja vatsalihakset kramppaavat. En tiedä, kauanko nauran, mutta aina kun meinaan vakavoitua ja nostan katseeni, näen leipäpakkauksen uudelleen ja repeän taas. Lopulta saan solmittua kokoon strategian: katson toiseen suuntaan ja pystyn poistumaan leivän noitapiiristä. Vielä kassallakin kuitenkin suupielet väreilevät pahanilkisesti ja muutama hihitys karkaa kaulaliinaan.
Meillä kotona, lapsuudenkodissa, sana limpukka viittaa tytön sukuelimeen. Kuvitelkaa omalta osaltanne, miltä tuntuisi nähdä tuolla teidän lapsuudenkotinne vastaavalla sanalla nimetty leipä. Nimi sievin kaunokirjaimin.
Hihittelen vielä dösikselläkin. Limpukka, haloo? Pedofiileillekö tuo leipä on suunnattu vai mitä? Yök. (Niille, joille sana on vieras, tarkennettakoon, että se kuten pillu vanhassa kielessä, jossa pillulla ja vitulla on vielä vissi merkitysero, viittaa siis nimenomaan tyttölapsen elimeen, viattomaan, koskemattomaan, tabuun.)
Heti kotiin päästyä Kissa saa kuulla kamalasta leivästä. "Joo kyllä mä osaa kuvitella", se vaan virnistelee. Sille limpukka on meidän perheen idiosynkraattinen ilmaisu. Kaikki äidinpuoleiset sukulaiset kyllä käyttävät tuota sanaa, ehkä se on inkeriläistä perua? Mummo kyllä puhui seksuaalivalistusta antaessaan kusottimesta, mutta ehkä puberteetin myötä elimen nimen oli sopivakin muuttua. Spekulaatiota, jälleen kerran.
Joka tapuksessa, leipä nimeltä limpukka sotkee suunnitelmani bloggauksen suhteen pahemman kerran.

Päädyn kirjoittamaan jostain, josta en ajatellut kirjoittavani: nimeämisen vaikeudesta. Blogiani pidempään seuranneet tietävätkin, että minulla on suuria vaikeuksia ymmärtää kuuluvani millekään nimelle (tai päinvastoin), ehkä olen maininnut myös, että jokaiselle ystävälleni ja perheenjäsenelleni on kymmeniä lempinimiä. Esimerkiksi Kissa on paitsi Kissa ja ristimänimensä, kutsumanimeltään myös Kisu, Kasu, Kis, Kas, Kassi, Kanssinder, Kisandra, Kikra, Tiikeri, Lekli, Kava, Kiva, Kiv, Kiu, Ksss, Skri, Kassava, Kattikurmatti, Kurma, Purma, Purpur, Puskijaeläin jne. jne. Eläimiä on helppo nimetä - ne ovat sympaattisia. (Paitsi itseä. Koska en ole sympaattinen, kai. En ole itselleni läheskään ymmärrettävä tai läpinäkyvä, kaukana siitä, mutta nekin vähät motiivit, jotka tavoitan, eivät ole kauhean hellyyttäviä. Luultavasti vaikeus identifioitua nimiin on jonkinlainen itse langetettu rangaistus siitä, etten osaa olla suloinen pallero, jolla ei ole ajatuksia.)
Vaikeimmin kutsuttavia ovat sukuelimet. Ehkä tästä johtuu järkytys siitä, että leipä on nimetty, KIRJOITETTU tuollaisella nimellä. Jotkut nimet, kuten vittu, ovat puhekielessä niin kuluneita, etten osaa yhdistää niitä mihinkään elimiin, kenenkään elimiin. Seksuaalisuus on hävinnyt niistä. Vittu ei kuulosta sen seksuaalisemmalta kuin niinkukaan. Lähes kaikki muut mahdolliset nimet kantavat niin pornahtavia konnotaatioita, kuvia halvoista haaranlevittelylehdistä, joita jotkut exäni ovat harrastelleet, ja joissa naiset jostain syystä alusvaatteisillaan tai alasti pitävät usein kenkiä jalassa, etten voisi kuvitella niitäkään käyttäväni kenenkään tuntemani ihmisen ruumiinosiin viitatessani. Enimmäkseen pitäydyn englanninkuningatarmaisissa termeissä alapää, kalusteet, elin. Niissä on sentään ripaus arvokkuutta, jota mielestäni sukuelimille tulisi suoda. Mukavia alueitahan ne ovat, eivät mitään pahan pesäkkeitä. Gynekologin luona voi käyttää lääketieteellisiä termejä, muualla ne kuulostavat sen verran kliinisiltä, että niillä viitatut saattavat kieltäytyä toimimasta.
Hankalaa, eikös.
Joskus toivon, että olisi jokin kovalevyn eheytysnappi päähänkin, sellainen, jota voisi painaa, ja joka pyyhkisi kaikki konnotaatiot pois. Kaikki idiosynkratiat helvettiin. Toisaalta, jos tuota nappia painaisi, olisiko enää mitään keskusteltavaa? Toisinaan vaikuttaa siltä, että ideologioiden valinta sujuu aika kovasti puolitiedostettuihin konnotaatioihin nojaten. Rationaalista se tuskin koskaan on.
En osaa päättää, olisiko minusta parempi, etten olisi osannut nauraa leivälle nimeltä limpukka, vai onko sittenkin parempi, että nauran joskus omituisille asioille, huolestun omituisista asioista, en pysty ymmärtämään joitain arkielämän ratkaisuja, joita iso osa suomalaisista toteuttaa näköjään niitä lainkaan miettimättä. Vai teeskentelevätkö ne vain? Ilmeisesti limpukka oli suurelle osalla tuntematon termi, koska hekottelin leipäosastolla aivan itsekseni.
Maailma esittää kysymyksiä nopeammin kuin ehdin miettiä edes alustavia hypoteeseja niiden ratkaisemiseksi. Leipä nimeltä limpukka, todentotta. Kaikkea sitä näkeekin, kun kolmikymppiseksi elää. Toisaalta olen onnekas siinä mielessä, että sana, jolla sukuelimiini on lapsuudessa viitattu, ei ole niin väärinkäytetty kuin onneton pillu, josta on tullut sellainen syntinen, halpa, hyväksikäytetty rassukka. Eikä sillä tavalla pihan leikeissä poikien pilkaten riepottelema kuin eräät muut sanat. Ehkä limpukka on leivän nimeksi ihan hyvä, sittenkin. Se kuulostaa niin rauhalliselta, arvokkaalta, siveältä ja itseensätyytyväiseltä, aivan kuten lapsen sukuelimiin viittaavan sanan kuuluukin kuulostaa luodakseen kohteestaan oikeanlaisen mielikuvan. Ei hiukkaakaan sirpsakalta, miehiinmenevältä tai levottomuutta herättävältä.
En ostanut sitä leipää, tietenkään. Hetken mietin sitäkin, pitäisikö siitä nimestä lähettää asiakaspalautetta, mutta sitten ajattelin, että olkoon. Antaa olla.
Kissa kyllä ilahtui epäsovinnaisista ruokatuotemerkeistä ideana ja alkoi heti visioida pyttipannupakastetta nimeltä Pirjo. Hyi helvetti.

tiistai 22. helmikuuta 2005

Näkymätöntä ystävyyttä

Siivoan koko aamun maanisesti. Vien koirat ulos jo ennen kasia, ja sitten vain siivoan, siivoan, siivoan. Lakaisen murut pöydiltä bioroskikseen, hinkkaan tiskipöydän kiiltäväksi, imuroin punaisen mattomme jälleen kirkkaanpunaiseksi Lohen karvojen alta. Korjaan all-in-one-pöydältämme kaulastaan katkaistun cavapullon, maksettuja laskuja, tyhjiä, aukirevittyjä kirjekuoria, lojuvia kirjoja. Raavin kukkaikkunan alla polvillani karisseita lehtiä kasaan, ja bioroskikseen. Karikekerros muodostumassa, raportoin itsekseni, mutta lattialla on liian kuivaa humuksen syntymiseen. Eikä matoja.
"Kissa, mihin nää menee?" Heiluttelen paperipinkkoja kädessäni Kissalle, joka tekee läppärillä töitä lounasaikaan saakka häipyäkseen sitten kaupungille syömään Välittäjän kanssa.
"Älä irvistä mulle!" syyttää Kissa.
"Mä en irvistä, mä vaan kysyn, mihin nää laitetaan", replikoin mielestäni rauhallisesti. Kissa alkaa huutaa ilkeyksiä, kuten että lyö minua, jos en lopeta huutamista ja irvistämistä.
"On tosi epäkohteliasta näyttää noin vihaiselta ja huutaa, kun voisi puhuakin", hän karjuu.
Rauhoitan itseni jääkylmänviileäksi, ajattele Maija Poppasta, kas noin, niiskauta, ei hätää.
"Ai jaa ja se on tosi kohteliasta vai uhkailla lyömisellä? Todellakin..."
Kissa nostaa olkapäitään, muljauttaa silmiään ääliömäisen näköisesti ja jatkaa duuniaan. Kädessäni on edelleen paperipinkka, josta en tiedä, minne sen laittaisi. Tungen paperit kirjahyllyyn, jossa on puolisen metriä "arkistoa" - papereita, joille ei ole omaa kansiota.
Myöhemmin Kissa tulee halaamaan. Eipä silti, että enää jaksaisin muistaa koko episodia pahalla. Hermot vain vähän kiristyvät siivotessa. Suurin osa paperisilsasta on Kissan, eikä hän ole kovinkaan halukas lajittelemaan sitä. Mikä helvetin arkistoimisvimma joka ikistä tapaamaani miestä näyttää vaivaavan? Kissa arkistoi tyhmiä seminaariohjelmia, Tukaani arkistoi ainakin jossain vaiheessa kellariinsa Hesarit, joita ei ollut vielä ehtinyt lukemaan, Vesa on kirjoittanut arkistointivimmasta kolumninkin. Voin vain leikitellä ajatuksella, mitä muut sedät arkistoivat. Minä heitän kaiken pois, sellaisenkin, jota myöhemmin voisi tarvita. Luentomuistiinpanot, valokuvia, postikortteja, kirjeitäkin.
Joskus arkistoista voisi olla kyllä hyötyäkin.

Olen viskannut pois päiväkirjani tokaluokalta kuudennelle luokalle saakka jossain murrosiän myllerryksessä. Tuolloin kuvittelin, että minusta tulee kuuluisa, ja että on paras hävittää todisteet siitä, kuinka epäsuosittu olen ollut koulussa. Hyvänen aika, sehän voisi viedä koko uskottavuuden, jota suunnittelin rakentavani huolella, harkiten... Päiväkirjojen mukana menivät todisteet ystävästä, jonka olemassaolo aiheutti myöhemmin suurta päänvaivaa.
Minulla oli näet ystävä kolmannella tai neljännellä luokalla, ihan omasta luokastani. Hänestä en ollut outo tai ällöttävä, kuten muista luokan lapsista. Hänen isänsä oli biologi ja hän piti hyönteisistä minun laillani. Tongimme yhdessä multaa kurtturuusujen juurella pihan laidalla, bongasimme alkusyksyn aurinkoa paistattelevan hämähäkin, juoksimme yhdessä kallioilla koulun takana katselemassa kikkeliukkojen elämää. (Kikkeliukot olivat majansa metsään rakentaneita kodittomia äijiä. Eivät he vilautelleet, mutta pissiessä he tietysti kaivoivat kalusteensa esiin, siitä nimi. Meitä oli kielletty lähestymästä kikkeliukkoja, joten seurasimme heitä matkan päästä heidän toimiinsa sekaantumatta kunnon luonnontarkkailijan tyyliin.) Sitä paitsi E:llä oli samanväriset hiukset kuin minullakin. Kuvittelin romanttisesti, että olemme elämän eroon heittämiä kaksosia. En kutsunut E:tä ikinä meille koulun jälkeen. Olin siinä iässä jo oppinut varsin hyvin läksyni: ihmisten kutsuminen kylään koulun jälkeen vain pahentaa asioita, sen jälkeen selän takana nauretaan taas, että meillä syödään kummallista ruokaa, riisikakkuja, täysjyväriisiä, semmoista kaikkea vaarallista, limaista ja ällöttävää. Vaikka tuskin E olisi niitä kammonnut.
E muutti pian pois. Luultavasti hän oli koulussamme vain puolisen vuotta. Sen jälkeen E:n vanhemmat saivat työtä jostain muualta Suomesta ja hän hävisi koulusta. Kun koulussa oli oikein vaikeaa, esimerkiksi mentäessä bussilla uimaan, kun kukaan ei halunnut istua vieressäni, koska "haisin hevonpaskalle" niinäkin päivinä, kun en ollut käynyt viikkoon ollut ratsastamassa, muistelin sitä, kuinka E:n kanssa oli niin erilaista. Ei kiusaamista, edes kiusoittelua. Ainoastaan hiljainen yhteisymmärrys siitä, että ollaan mukavia. (Oli minulla toki kavereita, muttei koulussa - ruotsinkielisiä tyttöjä, jotka kävivät kanssani tallilla, muutama toista suomenkielistä koulua käyvä tyttö, jotka tunsin ajalta ennen koulua. En koskaan ymmärtänyt, miksi muissa kouluissa käyvät lapset käyttäytyivät niin mukavasti, mutta oma luokkani oli sellainen kauhukabinetti.)
Joskus paljon myöhemmin, koulun jo päätyttyä, yliopistoaikana, juttelin erään ex-luokkatoverini kanssa ja mainitsin E:n lähes ainoana positiivisena koulukokemuksenani ala-asteelta. "Ei meidän luokalla ole ketään sellaista ollut", tämä totesi. Hyvänen aika, ajattelin, olin loihtinut näkymättömän ystävän keskellä vaikeuksia, joukkopaineen paheksunnassa. Mekanismin toki tunsin, mutten ollut kuvitellut hetkeäkään, että E olisi ollut mielikuvitusystävä. Puhuin asiasta äidillekin, ja tutulle psykologiystävälle, ja nämä koettivat rauhoittaa minua: ei siinä ole mitään hävettävää, monilla on ollut sellainen, ja sehän on jo ohi, en ole kuitenkaan joutunut syömään psyykenlääkkeitä tai käymään psykoterapiassa enkä saanut psykoosia, kuten monet tuntemani, pitkään lapsena koulukiusatut. Se on ohi, ajattelin, mutta olin surullinen. Tuntui siltä, kun joku hyvä ystävä olisi kuollut, äkisti. Maailma tuntui niin kolkolta ilman E:n todellisuutta, olkoonkin, etten ollut nähnyt tätä tai kuullut tästä mitään yli kymmeneen vuoteen. En ole kyennyt todella suremaan vielä yhdenkään todellisen ihmisen kuolemaa, minusta kuolema on luonnollinen prosessi, mitä sitä itkemään, mutta E:n epätodellisuutta surin varsin pitkään ja kivuliaasti. Hän olikin liian täydellinen, kerroin itselleni, ollakseen olemassa oikeasti. Harmittelin, ettei minulla ollut enää päiväkirjoja, jotka nakkasin pois teini-iän typeryyksissäni. Olisi ollut kiinnostavaa tarkastella, mitä E:stä kirjoitin, saattoiko siitä jotenkin ilmetä E:n kuvitteellisuus.
Sitten juttelin eräs kerta AMS:n kanssa vaikeuksista ja mainitsin ohimennen, kepeään tyyliin, mutta mieli raskaana, että minäkin olin kerran keksinyt mielikuvitusystävän, koulussa, kun kaikki olivat niin poikkiteloin ja kaikki, mitä tein, oli aina muista inhottavaa, ällöä ja ruttoista - johan sen ihottuma käsissäkin todisti. AMS, joka oli kanssani samalla luokalla ekaluokasta ysiluokkaan, koko peruskoulun halki, ja paras ystäväni yläasteella ja lukiossakin (vaikka olimmekin eri lukioissa), Lontoossa töissä ja yliopiston alkuajankin, katsoi pitkään ohitseni tyhjyyteen ja sanoi sitten: "Ei, et sinä ole kuvitellut mitään. Meidän luokalla oli sellainen tyttö. Se oli vain muutaman kuukauden, mutta mä kyllä muistan sen." AMS muistaa sen, koska minä kävin talleilla, mitä hänkin halusi tehdä, ja alkoikin pian tehdä, hänkin pitää eläimistä, hänestäkin E oli vaikuttanut mukavalta. Vaikka tietysti E oli ollut muista epäillyttävä, koska hän oli hengannut kanssani välitunneilla. Eihän se nyt ollut oikein normaalia.
AMS:n paljastus horjautti maailman jälleen pois tasapainostaan. E oli kuin olikin ollut olemassa! Näkymättömän ystävän sijasta minulla oli ollut aivan näkyvä ystävä! Muutaman päivän kuljin eestaas täysin shokissa. En tiennyt, mitä tehdä. Kerroin tapaamilleni ihmisille nauraen koko jutun, he olivat vähän hämmästyneen näköisenä, eivät kai tajunneet, kuinka isolta jutulta se tuntui. Tuntuu tavallaan edelleen. Että voinkin luottaa muistoihini edes jossain määrin. Hetken olin nimittäin aivan tyhjän päällä koko menneisyyteni kanssa, mietin kuumeisesti, minkä kaiken muunkin olin kenties vain keksinyt.
Joskus olen leikitellyt menemällä koulukaverit.comiin. Olen löytänyt sieltä näkymättömän ystäväni yhteystiedot, mutten ole lähettänyt hänelle sähköpostia. Hän ilmoittaa vaihtaneensa usein koulua vanhempiensa muuttaessa työn perässä ympäri Suomea. Tuskinpa hän enää muistaisi, miten me kyykimme kurtturuusujen luona tiiraillen koppiksia, leikimme luontodokumentoijia kämmenet objektiiviksi taitettuina silmillä, suristen kameran ääntä variksia sihdatessamme, selittäen vuorotellen, kuinka ne lentävät etelään pariutumaan, ja sitten palaavat tänne Pohjolan perukoille suuriin autiometsiin perustamaan pesänsä ja kasvattamaan poikasensa kaukana liikenteestä ja ihmisistä, seuduille, jossa ne itsekin viettivät onnellisen, huolettoman lapsuutensa.
Nyt on minun vuoroni olla näkymätön ystävä, piilossa Käpylässä, koiria lumisilla pakkaspoluilla ohjaten, pyöräillessä Pekka Strengin loistavaa Katsele yössä -biisiä rallattaen. Puoliselkeä muistikuva siniharmaista kumisaappaista ja virttyneestä betoniseinästä, kirkunasta kikkeliukkoja paetessa niiden alettua huutaa, mitä helvettiä me niitä kytätään, sen sellaisesta lapsuussälästä. Ehkä materialisoidun joskus, mutta en vielä.
Pöytä on puhdas, matto siisti, keittiön tasot muruttomat. Tekeekö se elämästäni kunnollisempaa, todellisempaa, mielikuvituksettomampaa?

maanantai 21. helmikuuta 2005

En muista, miksi uskon

Lueskelen vessassa Kissan sinne jättämää, opiskelijakirjastosta lainassa olevaa Kai Niemisen uusinta Perimmäisten kysymysten äärellä. Eläköön, Kissakin on uskaltautunut runojen kyytiin. Nieminen on niin hieno, epälyyrinen.
Kirjoittaa:
"Herra, hän sanoi, elämäni on liian lyhyt, en ehdi kehittyä täydellisyyteen, olen jo vanhus ja vasta puolivälissä.
Lapseni, Herra vastasi, päinvastoin: elämäsi on liian pitkä kun et osaa sitä elää, etäännyt päivä päivältä, olet taantunut jo ohi puolivälin, mutta minua huvittavat rujot ja hullut, siksi annan sinun rapistua vielä ennen kuin kutsun sinut luokseni."
Naureskelen Niemiselle, vaikkei ehkä pitäisi. No, hän ainakin tiedostaa, mikä voi mennä pieleen. Dogmaattinen uskominen, tulkintojen jähmettäminen tarinoiksi, jotka eivät muutu. Olen ollut läsnä riittävän monessa tilanteessa, jossa useampi seurueen jäsen on ollut todistamassa jotain tapahtumaa päivä, viikko, kuukausi, vuosi, vuosikausia sitten; kaikki ovat olleet paikalla selvinpäin, kaikilla on tapahtumista erilainen versio ja ne sanovat toisistaan: "Ei, ei se niin mennyt, hän on väärässä, minä kyllä muistan, mitä tapahtui." Olen lukenut riittävästi muistin toiminnasta tietääkseni, että tämä on paitsi normaalia, myös oletettavaa, todennäköistä, odotettavaa. En sano Kissalle: "Muistatko kun kävimme uimassa Vanhankaupunginlahden kaislikossa, siinä paikassa, missä on nyt kävelysilta, ja sinä sanoit että olen hylje? Enpä ole ikinä kummempaa kohteliaisuutta kuullut!" enkä "Muistatko kun me kävellessämme kolmin metsässä leikittelimme väärillä kysymyksillä, ja sinä sanoit, että jos sinun pitäisi olla viikko autiolla saarella, ottaisit mieluiten mukaan minut, koska minä tiedän, mitä kasveja voi syödä ja mitä ei?"
Muistan, ja uskon muistavani oikein, sillä tavalla kun asiat koin, tietyn tarinan mukaisesti. En halua kuulla, että Kissan tarina olisi aivan toisenlainen, sellainen kuin exäni väitti sen aikoinaan olevan. Ainakaan sellainen, siis.
En puhu ystäville, vanhoille hyville ystävilleni, mitä milloinkin missäkin teimme, ettei heidän tarvitsisi sanoa: "Nyt sinä kyllä muistat omiasi." Omia kokemuksiani, niin.
Joskus muistikuvat saavat jälkeenpäin toisenlaisen värin. Lukiessani koturnikengistä tajusin esimerkiksi, kuinka kerran päälleni yläkerrasta heitetyt korokepohjaiset kenkäni, jotka osuivat kipeästi hartioihin ja otsaan, olivat tietenkin juuri antiikin draamojen koturneita, enkä enää osaa kutsua tuota muistoa esiin viittaamatta sanaan koturni. Koetan kuvitella välillä, huvittaakseni itseäni, millaista oli elää tietämättä tuosta sanasta, tai paljon muustakaan, Sapfon runoista, kasvihuoneilmiöstä, siitä miten lapset itse asiassa tehdään, mutta kuvitteleminen on vaikeaa.

Helpointa on sellaisten muistojen kanssa, jotka ovat epämääräisiä, liudentuneita johonkin tuntemukseen. Muisto siitä, kuinka kuvaamataidon numero oli laskenut kympistä ysiin, ja juoksin koko matkan kotiin takki auki järkytyksestä aivan sekaisin, flunssaisena, joululoman aluksi, ja sain keuhkoputkentulehduksen koko loman ratoksi. En muista, millainen takkini oli, tai satoiko lunta, maassa oli lunta, sen muistan, mutta oliko sitä vähän vai paljon, oliko matka kolme vai kolme ja puoli kilometriä, sitä en muista. Muistan vain tuon kauhun ja hämmennyksen, sekopäisyyden, joka jankutti: no nyt sinä et ehkä sittenkään pääse kuvataidelukioon vaan joudut mädäntymään näiden miesten miellyttämisestä (ysiluokkalaisena pahin kirosana, mitä kuvitella saattoi - miestenmiellyttäjä!) kiinnostuneiden juppien typerissä leikeissä vielä kolme vuotta enemmän. Tai muisto siitä, kuinka äidin sylissä oli ihan lämmintä ja turvallista, miltä maito maistui suussa. (Kyllä, minua imetettiin vielä silloinkin kun jo osasin lukea, nelivuotiaana.) Tai miten ihanaa ja leikkisää oli, kun siskon synnyttyä saimme isänkin kanssa maistaa äidin maitoa suoraan nisästä, olin kahdeksan ja puoli. Sitten kutitettiin. (Sivuhuomautus: Minua hämmästyttää, kuinka ihmiset kuvittelevat sen ikäisillä olevan jotain mitä voisi kutsua "seksuaalisuudeksi". Nautinnonhalu ja -kyky tietenkin on, mutta ei sellaista himoa kuin puberteetin tullen iskee. Eikö evolutiivisesti järkevät nautinnontunteet voisi jättää moralisoimatta? Totta kai jokaisesta meistä nisän imeminen tuntuu ihanalta, ne joista ei ole tuntunut, eivät ole eläneet riittävän kauan sukua jatkaakseen. Ja totta kai nisän imeminen tuntuu emostakin hyvältä - eiväthän niiden emojen, jotka tuota kammoavat, poikaset ole jääneet henkiin. Onko käden silittämisestä saatu nautinto seksuaalista, sylissä istumisen nautinto seksuaalista, pian ne sanovat että halaaminenkin on seksuaalista, ääh, kohta mennään samaan kuin itse Freud, jonka mielestä suuteleminen se vasta perverssiä olikin, kun kaksi suuta, hyihyi, matkii yhdyntää. Oraaliseksihän ei ole siihen verrattuna yhtään mitään. Freudin lukeminen on aika hihityttävää, mutta voiko setää ottaa vakavasti?)
Joskus jokin teksti kutsuu muiston esiin. Sinisen päiväpeitteen kanssa kävi juuri näin. Luin kohtauksen, jossa lapset ovat lakanasta tekemässään teltassa, ja muistin yhtäkkiä, kuinka isä ja äiti lakanoita pesun jäljiltä vetäessään antoivat minun kavuta lakanaan, lakanalle makaamaan, ottivat sen kulmista kiinni, lakana painui ympärille pussiksi, keinuttivat lempeästi eestaas, maailma siivilöityi lakanakankaan aukoista tulvivana valona, tuoksuen huuhteluaineelle, edestakaisin keinuen. Säikähdin, että olin unohtanut. Sitten rauhoituin. Minulla on yksi muisto lisää, rakas, kallis, kullanarvoinen muisto rutiinista, joka on ehkä vieläkin takana uskomuksessani, että mankelointi ei ole lakanoille hyväksi. Jos mankeloidaan, ei vedetä lakanoita kuivina vaan hieman kosteina, ja kosteassa lakanassa ei olisi kivaa keinua. Siispä mankelointi on pahasta onnellisuudelle. Ketju, joka oli aiemmin kadoksissa, jäljellä ainoastaan johtopäätös, että mankelointi on toimintana hieman epäillyttävää.
Kuinka moni uskomuksistani on tällainen, takanaan jokin kadonnut muisto, kadonnut päättelyketju? Jokainen, luultavasti, lukuunottamatta niitä muutamaa tuoretta, joiden kohdalla vielä muistan, miksi olen sitä ja sitä mieltä.
Wislawa Szymborska kirjoittaa:
"Uskon käteen, joka ei tartu tehtävään,
uskon menetettyyn uraan,
uskon vuosien hukkaan heitettyyn työhön.
Uskon, että salaisuus menee mukana hautaan.
Nämä sanat leijuvat kaikkien sääntöjen yläpuolella.
Ne eivät etsi tukea mistään esimerkeistä.
Uskoni on vahva, sokea ja vailla pohjaa."
S
zymborska kirjoittaa suuresta keksinnöstä, joka on Pandoran lippaan kaltainen, säikäyttäen keksijänsä, joka salaa keksimänsä - tai niin runon minä siis uskoo.
Usko hyvyyteen, usko kykyyn salata haitallinen keksintö, satuttava lause, rienaava rallatus, usko säädylliseen päätökseen pitää sisässään salassa, todentamatta, uusi tapa painaa muita alaspäin omankuvan kiillottamiseksi, mistä ne tulevat? En muista, sitäkään.
Sanoin taannoin eräälle dodolaiselle, että tunnen sen järjestön ydinporukan sen verran hyvin, että osaisin tölväistä sanoilla siinä jokaista todennäköisesti sen verran pahasti, että niitä harmittaisi pitkään ja hartaasti. Ja että uskon, että me muutkin osaisimme. Emme yleensä vain halua ajatella tuota osaamistamme. Se lipsahtelee ulos hankalissa tilanteissa. Ja kaikkia harmittaa yhtälailla: sanojaa, sitä jolle sanottiin, niille, jotka joutuivat kuulemaan. On tärkeämpääkin tekemistä kuin pahoittaa mieliä ja kehoja, pahoittua sanoista, vaivaantua tilanteista.
Ja jälkeenpäin, päivän, viikon, kuukauden, vuoden, vuosikausien jälkeen ne sanovat toistensa kertomuksista: "Ei se noin mennyt! Minä muistan sen aivan selkeästi, se meni niin, että..."
Eivätkä muista, miksi uskovat niin.
Läpinäkymättömintä maailmassa eivät ole sanojen taakse piiloutuvat puut, linnut ja liikenne. (Liikenne, piru vie, alle kilometrin mittaisista yksityisautomatkoista kertyy eilen lukemani lehtiartikkelin mukaan viisi prosenttia Suomen hiilidioksidipäästöistä. Vituttaa rankasti tuollainen silkka laiskuus ja välinpitämättömyys. Kaikki nuo eivät voi olla liikuntavammaisia.) Läpinäkymättömämpää on, miksi muistamme sen, minkä muistamme, ja miksi muistamme sen juuri tietyllä tavalla, miksi uskomme, että maapallo pyörii mutta horoskoopit ovat roskaa. Miksi uskomme, että on okei, että venytystunnilla sanotaan hengittäkää lihakseen, ei se hengitys tietysti lihakseen mene, vaan keuhkoihin, mutta tämä metafora auttaa teitä keskittymään samanaikaisesti siihen, ettette jätä hengittämättä ja siihen, että koetatte aktiivisesti rentouttaa lihaksen, jota venytätte, mutta että ei ole okei, että sanotaan, niin kuin tai chi -tunnilla, maan energia nousee teihin. Tai chin lopetin, kun en kestänyt sitä järkyttävää höpötystä "energioista", vaikka liikekieleltään tai chi onkin mukavaa. Miksi sen energiajutun piti tuntua niin ärsyttävältä? Enpä osaa sanoa.
Miksi joka ikisen filosofisen teorian kohdalla pitää uskotella, että kyse on oikeastaan enemmänkin poeettisesta, metaforisesta puheesta kuin yrityksestä sanoa jotain olennaista todellisuudesta. Eihän sitä voi sanallistaa, kaikessa rikkaudessaan, moninaisuudessaan, yllättävyydessään. Eikä se ole edes kielen tehtävä, kirjoittaa Dewey. Kieli on työkalu suppeampiin asioihin, asioiden hoitamiseen. Ja sitten setä kirjoittaa kuitenkin runoja, esimerkiksi kuolemasta. Ja kirjoittaa taiteesta, epistemologiasta, metafysiikastakin. En muista oikein sitäkään, miksi tämä tuntuu huvittavalta yksityiskohdalta.
Tänään aamulla ulkona on valoisaa. Ja kylmää. Kun herään, pyörryttää. Meinaan pökrätä taaksepäin, ote vessanoven kahvasta ja kiinni oleva oven koiranestosalpa pelastavat taaksepäin kaatumiselta suorin vartaloin. (Kissojen vessat ovat vessassa, ja ovessa on salpa mitoitettuna niin, että kissat pääsevät lurahtamaan raosta lävitse, mutta koirat eivät, sillä muuten koirat käyvät syömässä kissojen paskat ja niiden suu haisee ällöttävälle.)
Ällistyttävää, kuinka pyörrytys laantuu verenpaineen vähitellen noustessa unen jäljiltä. Kuinka ajatukset tulevat esteettä luokse kutsumatta. Aivan kuin ne tarjoutuisivat kävelemään kanssani siirtolapuutarhan ympäri, tarkastelemaan uudestaan kissomaan ryhtynyttä hätäistä pajua ja taltuttelemaan Nasua sen äristessä vastaantulevalle noutajalle. Ällistyttävää, kuinka selkeitä vaikutelmat ovat, ja kuinka sumuisia yritykset jäljittää kausaaliketjuja.

sunnuntai 20. helmikuuta 2005

Keväistyvää

Kun tulen tanssitreeneistä kotiin, viskaan koirille nopeasti ruoan puuhapallojen sijaan kuppeihin, jotta ne söisivät pikapikaa. Tänään ei aikailla! Kissa on hiihtämässä Paloheinässä P:n kanssa, lainattuaan ensin sukset lahtelaiselta tutultamme. Kuvitelkaa nyt, tyyppi toi sukset junalla Pasilan asemalle, mistä Kissa roudasi ne pyörällä himaan, ja nyt se hiihtelee niillä Paloheinässä vuokramonoin. Maailma on monimutkainen...
Mutta mikä sää! Koirat remmeihin, toppatakki päälle, ulos! Kaikkialla laulaa lintuja. Varikset raakuvat koivuaidanteen koivuissa, oravat vilistävät kuusiaidan kuusissa, maassa hyppii innokas mustarastas. (Mustarastas jakaa lempilinnun paikan variksen, naakan, harakan, lokkien ja varpusen kanssa - en millään osaa päättää, mikä niistä olisi hienoin. Kaikissa on puolensa. Vanhat, rakkaat ystävät.) Ihmiset liikkuvat ulkona yksin, kaksin, kolmin, perhekunnittain, Annalan palstalta tutut intialaiset tulevat myöskin vastaan värikkäinen toppavaatteineen. Vallilan piruntorjuntabunkkerikin näyttää oikein maalaukselliselta keväisessä valossa. Näemme pari mäyräkoiraa, howawartin, kahdeksankuisen lapinkoiran, borderterrierin ja pari kultaista noutajaa. Noutajille pitää tietysti irvistää ilkeästi. Nasu on koiratarhalla ollut parin tarmokkaan noutajanpennun nokittavana eikä ole antanut sitä vielä anteeksi yhdellekään muulle noutajalle kuin meidän talon Chocolle, jonka se onkin tuntenut kymmenviikkoisesta saakka. Chocollekin se murisee, mutta se on vain leikkimurinaa. Muista noutajista se oikeasti huolissaan.
Valo lupailee, että ei aikaakaan, kun saa taas istua takamuksellaan sorapolulla ja kitkeä sydämensä kyllyydestä auringon paahtaessa selkään rintsikanrajat, västäräkkien hyppiessä käännetyn maan kohdissa, hyönteisiään metsästäen, pelotta pyrstöään soutaen.
Ja kasvit, kun lumi katoaa, näkyy heti lumen alla talvehtineiden kasvien lehtiä. Sinivuokon, talvikin... ja pian nousevat perennojen versot.
Kun kullero kukkii, on se ihmeellinen aika vuodesta, kun joka ikinen pienikin puutarhanpläntti näyttää olevan täynnä kandeerattuja kasveja. Kaikki värit ovat talven jäljiltä niin täyteläisiä ja imeliä, keväänvehreitä.

Sitä ennen on kuitenkin kestettävä se, minkä mieltää kevääksi, se inhottava jakso, jolloin ruoho on kuraista harmaanruskeaa haituvamössöä, maa notkuu lietettä ja puiden silmut ovat suurina, mutteivät vielä tohdi avautua hiirenkorviksi ja siitä lehtikämmeniksi. Aurinko on karkean voimakas, polttaa puhki päivät, öisin on edelleen niin kylmä, että yöt tuntuvat kaasumaisilta avannoilta päivien lämmön jälkeen. Tässä vaiheessa, joka ikinen vuosi, nokka vuotaa ja kurkku on karhea. Keväinen aurinko ja sula maa kuiskaavat kevättakkia ja minihametta kirjavien sukkahousujen kanssa, mutta mereltä puskeva tuuli palelluttaa ihon kalvakaksi ja kylmänkosteaksi. Aurinko paljastaa, kuinka harmaankalpeita ja hapertuneita olemme talven jäljiltä.
Yhtäkaikkisesti, vaikka tuo vuoden karmivin aika onkin edessä, ei sitä voi olla odottamatta. Jo valo, yksinomaan, pakottaa toivomaan, että aika harppoisi eteenpäin oikein ripeästi ja seisahtuisi sitten kesän eteiseen... keskikesään... loppukesän satotunnelmiin ja vattuaukeille... sienimetsään... pimentyviin iltoihin... vuodessa on muutama aika, josta en pidä: lumitalvi ja se kevät, jolloin lumi on sulanut pois. Rospuutto ei haittaa, mutta lumesta ja sen jäljistä en pidä, henkilökohtaisesti, vaikka koetankin suhtautua niihin neutraalisti, lumihan on elintärkeä monelle kasville ja eläimelle. Säätä vastaan on turha tapella, sitä ei voi tahtomalla muuttaa.
On täyttä roskaa jankuttaa, että olemme jotenkin irroittautuneet agraariyhteiskunnasta ja vuodenkierrosta. Suomalaisessa ilmastossa se on täysin mahdoton ajatus. Tosin Kissa, joka kävi Sitran rahoittamana Kanadassa tutustumassa sikäläisiin ratkaisuihin, kertoi, että Montrealissa on sellainen periaate, että ihmisten pitää päästä talvipukeutumatta ostoksille metrolla... en ole varma, onko se hyvä juttu, vaikka kieltämättä dösiksellä venailu, kun on liian flunssainen pyöräilemään, ei tunnukaan viimassa erityisen terveelliseltä tai mieltäylentävältä. Mutta jos täällä olisi sellainen meininki, ja olisin porhaltanut metrolla tanssitreeneihin, sieltä metrolla shoppaushelvettiin haalimaan kasvissosekeiton ja salaatin aineksia, sieltä metrolla suoraan himaan, olisinko edes huomannut keväistymisen, olisiko minulle ylipäänsä ikinä pälkähtynyt päähän hankkia koiria, saisinko kicksejä keväästä, lisääntyvästä valosta?
No jaa, niistä en joka tapauksessa suostu luopumaan.

lauantai 19. helmikuuta 2005

Irrallisia havaintoja työnteon lomasta

Edelleen jaksan järkyttyä ihmisistä, jotka ajattelevat luonnon koettavan matkia matemaattisia kaavoja (siinä huonosti onnistuen). Ajattelevatko he myös, että ne syötävät linssit on nimetty linsseiksi optisten linssien mukaan ja kurkiaura auraksi sen pellonmuokkaustyökalun mukaan? Ajattelevatko he, että yksittäinen ihminen ehkä joskus kasvaa ihmisen käsitettä vastaamaan?

Kärryt, joilla kirjat kuljetetaan hyllyjen luokse, ovat kaksikerroksisia ostoskärryjä, joissa koriosa on samanlainen kuin kaupan muovinen ostoskori, kahva ja kaikki. Tuntuu dekadentilta työnnellä ostoskärryissä Sukupuolitauteja, Hyvää työkykyä ja Ihotauteja. Huraa, onneksi ensimmäisistä en ole koskaan joutunut kärsimään. Ehkä koska koulun seksivalistuksessa saikin sen kuvan, että seksi on lähinnä sukupuolitautien lisääntymisekseen kehittämä ilkeä juoni. Ja onko hyvää työkykyä se, että suostuu haravoimaan kokonaisen kartanonpuiston kuivista lehdistä yhdestä mehulasista ja voileivästä?

Ruokahuoneen pöydällä on auki jokin akkainlehti, josta silmäni poimivat sen yli pyyhkäistessään, kohti Hesaria kovergoidessaan, sanat "sekarotuista koiraa". Palaan takaisin. Lehdessä on vinkki naisille: Bongaa mies, joka ulkoiluttaa mahdollisimman sekarotuista koiraa. Tällainen mies osoittaa koiravalinnallaan, että hän ei ole turhan tarkka konventionaalisista ulkonäköihanteista vaan osaa arvostaa yksilöllistä charmia. Hyvänen aika, Kissahan on ulkona tulilinjalla Mobutun ja Nasun kanssa liikkuessaan... Useimmissa tuntemissani koiraperheissä koirat ovat kyllä naisen juttu. Eli: todnäk sekarotuisen kanssa liikkuvalla miehellä on koiran lisäksi myös fiksu nainen.
Siinä vaiheessa, kun lähikoirapuistossamme alkoivat tyypit vetää häppää koirien leikkiessä, päätin lakata siellä käymisen. En lähtenyt niiden mukaan myöskään Tallinnan-risteilylle, mikä ennestään vahvisti kaikkien epäilyjä siitä, etten oikein kuulu siihen joukkoon. Mukavia ihmisiä, mutta minulle dokaaminen ja koirien kanssa ulkoilu ovat sikäli erillisiä asioita, että niiden sekoittaminen pienentää kummankin tuottamaa nautintoa.

Olen käsitellyt lainauslappuja tuhansia kertoja, mutta vasta tänään huomaan, miten "aukioloajat lukukausien aikana" kääntyvät ruotsiksi ja englanniksi: öppetider under terminen / opening hours during academic terms. Kummatkin olisin veikannut väärin. En ymmärrä, miksi kirjastonhoitajan kynämukissa on vaaleanpunainen tussi. Kynsien värittämiseen? Tähän sitä joka tapauksessa käytän itseäni viihdyttääkseni. Kas, vaikka kynsien lakkaaminen onkin tuskaisan vaikeaa, niiden värittäminen on kivaa ja helppoa. Ja tahrii vaatteet, mutta sitä ajattelen vasta pyykkiä lajitellessani.

Minua huvittaa ajatus, että valmistun yliopistosta. En usko ennen kuin koen sen. Toisin kuin akateemisten perheiden vesoille, minusta maisterintutkinto on jokseenkin ylivoimainen koetos.
Lueskelen humanistisen tdk:n sivua. Siellä on typeriä ohjeita. Kuten että gradun tekoa ei ehkä kannattaisi jättää opinnoissa viimeiseksi. Minulla ei ollut harmaintakaan aavistusta, mistä graduni teen, ensimmäisenä viitenä opiskeluvuonna. Konstruktiivisesta empirismistä vai henkilöidentiteetin aristoteelisesta tulkinnasta? Fiktion ontologiasta vai spencerläisyydestä? Kantista vai Schopenhauerista? Aah, Schopenhauer. Hänellä oli musta villakoira nimeltään Atman. En silti tehnyt Schopenhauerista.

Kun valmistun, pitääkö minun alkaa ajatella, että maisterintutkinto ei ole oikeastaan yhtään mitään? Sen jälkeen, kun luin vuoden G.H. Meadia ahkerasti, joka päivä, suomeksi referoiden, alkaen puolen vuoden jälkeen hitusittain ymmärtää, mitä setä oikeastaan ajaa takaa. Alkaen ymmärtää, kuinka huonosti useimmat Meadia lukeneet ovat Meadinsa lukeneet, kuvitellen tyypin kirjoittavan vain sosiaalipsykologiaa, tajuamatta, että sehän puhuu kokemuksesta ylipäänsä. Toivoen, että olisin opiskellut jotain alaa, jossa voisi tehdä kivan tapaustutkimuksen, kirjoitella empirian taulukoihin ja tehdä lyhyen metodologian perustelun ja kivan loppuyhteenvedon. Ei, suuruudenhullua tämä filosofian opiskelu. Mead, sitten Dewey, se meni jo helpommin Meadin siivellä, sitten Berleant, koko ajan keventyen. En tiedä, pitäisikö minun tähän samaan syssyyn nyt ryhdistäytyä ja lukea kesällä läpi myös Jamesia... Peirceen en taida kyllä koskea. Tai ehkä maisterina voi vain lölliä auringossa ja kuopsuttaa maata.

Nuorempana oli kauhean tärkeää vaikuttaa fiksulta. Enää en jaksa murehtia moista. Halutessani pystyn perehtymään vaikka mihin. Kaikkea ei tarvitse opetella varmuuden vuoksi. Osaan hakea tietoa ja järjestellä sitä. Entäs sitten vaikka vaikuttaisinkin täysin tyhjäpäiseltä? Viimeksi, kun kuulin jonkun todenneen selän takana, ettei se tajuu miten meikäläinen voi opiskella semmoista vaikeaa teoreettista alaa, kun kuitenkin jaksan höpöttää tuntikausia erilaisten suklaiden eroista, tuskin kohotin kulmakarvaanikaan.

Maailmassa on hirvittävän paljon ihmisiä, jotka tyytyvät keskinkertaisuuteen vaikka missä. Ne eivät ota selvää, paneudu, tuohdu, ihastu, innostu. Ne ottavat snapshotteja pikkiriikkisillä kameroillaan ja sanovat esineestä otettua snapshottia taidekuvaksi. Ne ostavat sitä halvempaa ja persoonattomampaa oliiviöljyä Stockalta, vaikka Frattoio Santa Tean fruttatoa olisi viisitoista senttiä siitä oikealle. Ne eivät jaksa riemuita siitä, että niiden meikkivoide on eläinkoetestaamatonta. Tai tuntea pettymystä, kun niillä ei ole tarpeeksi rahaa syödä tarpeeksi usein siinä paikassa, jonka kulinaariset arvot vastaavat parhaiten niiden omia mieltymyksiä. Ne sanovat: "Enhän minä tiedä tästä mitään. Kunhan vaan ostettiin tämä, oli melkein pakko, se oli niin halpa." Lukevat kirjan, joka naurattaa - se on hyvä asia sinänsä, nauraminen on ihanaa - mutta pahastuvat, jos kirja vaikuttaa pitkäveteiseltä, eivät malta pusertaa eteenpäin seuraavaa sataa sivua, jonka jälkeen tyyli on käynyt niin läpinäkyväksi, että ajatuksille jää tilaa. (Ainoa kirja, jonka kanssa näin ei käy, on De Lillon Alamaailma. Sitä vasten pitää puskea hartiavoimin. Ja silti, se on sellainen, ettei sitä malta laskea käsistään. Niin paljon teräviä havaintoja, ajatuksia, erilaisia maailmankuvia. De Lillo on velho.) En ymmärrä tätä intohimottomuutta, innottomuutta tarttua asioihin, ideoihin, koettaa selventää niitä, oppia maailmasta. Kun kysyn: "Miksei sua kiinnosta, miltä se maistuu tai onko se terveellistä?" ne vain sanovat: "Emmä tiiä." Toivon joka ikinen kerta, että kysymys saa ne miettimään, samalla tavoin kuin erään feministifilosofin kysymys minulle, vuosia sitten: "Osaisitko oikeasti kuvitella, millainen sinusta olisi tullut ilman juuri tuollaista kehoa?" En osaa, edelleenkään. Mutta olen ajatellut asiaa kovasti. Tai HA:n ikuinen klasari: "Oletko onnellinen?" Vastaamisyritys käynnistää joka ikinen kerta aktiivisen hämmennyksen kysymyksen "mitä on onnellisuus" tiimoilla.

Fiksuudesta viis, mutta välinpitämättömältä en tahdo vaikuttaa. Aina kymmenesti mieluummin hifistelijä tai aficionado. Uuden sanankin tälle opin tilatessamme kaikkien aikojen ensimmäistä digikameraamme - yhteinen 30-v-lahja Kissan vanhemmilta - ja katsellessamme netistä kameroiden arvioita: prosumer. Jotain pro-ammattilaisen ja massa-consumerin väliltä. Kuulostaa juuri siltä asenteelta, joka rakastamissani ihmisissä on niin viehättävä. Ei toisaalta yksisilmäistä monomaniaa ja kaiken redusoimista omaan osaamisalueeseen muttei toisaalta massan mukana ajelehtimistakaan eikä "mulle kelpaa mitä annetaan, en viitti yrittää" -asennetta.

Huh, tuleekohan nyt taas joku valittaan, että olen ihan fasistielitisti. Sellaiseksikin minua on sanottu mesottuani jossain seurueessa ihmisistä, jotka ovat niin pöljiä, etteivät osaa amaroneviinejä arvostaa, kun kauhistuvat niiden hintaa. Kaikki kallis ei toki ole hyvää, muttei myöskään ylihintaista.

Enää hitusen yli puolitoista tuntia istumista, jee. Koko päivänä ei kukaan ole tullut kysymään mitään, en ole opettanut kertaakaan Helka-hakua enkä artikkelihakua. Höh. Tulostanut vaan internet-päivätunnuksia ja piipannut viivakoodilukijalla palautettuja, magnetisoinut niiden varashälyttimet, kerran vienyt palautuskirjoja hyllyyn. Demagnetisoinut kirjoja yhä uudelleen ja uudelleen kirjaston varashälytinporttien ollessa jotenkin herkällä päällä. Enimmäkseen istunut ja koettanut olla nukahtamatta. Tunnen itseni hyödyttömäksi loiseksi.

Syntsäkakuista ja sen sellaisista

Mieto Marinadi hämmästelee parin päivän takaisessa kirjoituksessaan lasten syntsämenoa. Kaikenkaikkiaan traumaattinen aihe. Minusta nykylasten syntsäjuttu ei kuulosta niin kauheesti omasta lapsuudesta poikkeavalta; pitihän meilläkin seiskanelosilla olla aina ainakin onginta, josta sai Tiimarikrääsää: hevospostikortteja, hajukumeja, hajutarroja. (Edelleen hajutarra nostaa sananakin niskakarvat pystyyn; muistan saaneeni eräästä onginnasta hajutarran, jossa oli kretuliinilla pohjalla jokin vihreä pötkö, jota en osannut luokitella. Raaputin tarraa - ja hyi helvetti, hirvittävä suolakurkun haju. Edelleenkään hajutarran traumatisoimana en saa suolakurkkua alas, pienenäkään palana, perunasalaatinkaan joukossa.)
Marinadi muistelee, että syntsillä tarjottiin pullaa. Hmm. Minä en muista sellaista. Toisaalta, Lauttasaaren juppimeininki onkin jotain aivan karseeta. Lapset ovat todella julmia ja kranttuja. Ja päivänsankarille, jonka ruokia hyljeksytään ja paheksutaan, se on kova paikka.
Meillä oli ekanluokan synttäreillä tarjolla sokeroimatonta mansikkamehua, grahamjauhoista tehty terveellinen omenapiirakka, omenoita, appelsiineja, porkkanaa ja dippikastiketta, sekä kaakku, joka oli myös grahamjauhopohjainen ja päällystetty kerman sijasta (olen aina inhonnut kermaa yli kaiken) suklaanmakuisella viri-vanukkaalla. (Ah Viri-vanukas, tuo jauhepussikulinarismin airut...)
Kaikki vieraat ötköttelivät ja vaativat kovaan ääneen Coca-cola-coctailia - hirvitystä, johon olin tutustunut jonkun syksyisillä syntsillä: sekaisin cokista, jaffaa ja mehua. Olin kuvitellut, että he olisivat lämmenneet mansikkamehulle, joka ei ollut, toisin kuin cokiscoctail, liian makeaa, mutta eihän maailma niin toimi. Samoin kakku ja omenapiiraat yökötyttivät heitä ihan yhtä paljon kuin kermakakut minua. Vasta vanhempana olen tajunnut, että kyse oli kulttuurieroista: useimmissa perheissähän lapset juovat makeita mehuja ja syövät valkoisista vehnäjauhoista tehtyjä leivonnaisia. Meillä on aina juotu marjamehut sokerittomina ja leivottu täysjyvästä. Niin teen edelleenkin, tulee paljon maukkaampaa ja kuituisempaa. Ostopullat ja -kakut ovat niin imeliä suuhuni, etteivät tahdo mennä alas ollenkaan.
Mutta lapsena kulttuurieroihin vetoava tulkinta ei tietenkään pälähtänyt päähän. "Mitä, tykkäätkö sä tosta kakusta?" ne kysyivät ja minä, tyypillisen diplomaattisesti, "Joo tykkään, musta se sun synttärin kermakakku oli niin inhottavan kermaista, Viri-vanukas on parempaa."
Sanomattakin on selvää, että minusta ei koskaan tullut kovin suosittua, koko peruskouluaikanani. Liian omituinen, minkäs teet. Ja vielä itsepäisesti sitä mieltä, että Coca-cola on pahaa.
Kuudesluokkalaisena kävin ekoilla hampparisynttäreillä juuri avatussa Macissa. Koko luokka oli kutsuttu. Kaikki muut olivat olleet ennenkin hampurilaisella, meikäläinen tietenkään ei. Eiväthän hampurilaiset ole terveellistä, täysjyväistä ja kasvispainotteista ruokaa, jota äiti suosi. Olin kuullut niin paljon hehkutusta etukäteen, että toiveet olivat korkealla. Tilasin hampurilaisen ilman juustoa, inhoan juustoa yli kaiken, lapsena en voinut istua edes keittiön pöydässä, jos pöydällä oli juusto - sen haju oksetti niin kovasti, että yrjösin parin minuutin sisään, jos minut koetettiin pakottaa moiseen hirvitykseen. Muiden hampurilaisissa oli juustoa ja se haisi ällöttävältä, voin pahoin toisin sanoen jo ennen kuin haukkasin - ja sain suuhuni suolakurkkua ja jotain hirvittävän makuista, ehkä majoneesia. Vessaan ja äkkiä. Yökkäilin pöntön päällä aikani ja palasin takaisin. Ranskalaiset sain syötyä, mutta limu oli liian makeaa ja sitä paitsi siinä oli hiilihappoa, yök. Muut hehkuttivat, miten upeeta ja mageeta oli käydä mäkkärisynttäreillä, koetin pidätellä oksennusta, harvoin olen ollut niin onnellinen kuin hampparipaikasta ulos päästessäni.
Hmm. Tässähän iskee nälkä. Hampurilaisia en ole koskaan oppinut syömään, enkä semmoisia täytettyjä patonkeja. Musta ne on pahoja, enkä ymmärrä, miksi niistä pitäisi oppia pitämään. Eiväthän ne erityisen terveellisiltäkään vaikuta.
Nyt ruokatunnille: koska eilinen itämaistyylinen pinaatti-herne-täysjyväpasta meni kaikki eilen, ei ole omia eväitä, vaan pelkkiä kaupasta ostettuja kasvispaistikkaita ja pakasteherneitä, appelsiini ja banaani, lasteittain luomu-vihreätee-chaita. Ei erityistä kulinarismia, tänään.

perjantai 18. helmikuuta 2005

Pesee kädet

Hei, hyviä uutisia, ystävät!
Olen juuri tehnyt graduuni otsikon ja sisällysluettelon. Vilkaisin netistä seuraavan palautuspäivän: tänään tai neljän viikon kuluttua. Taidan ottaa sen neljän viikon kuluttua päivän, ehdin vielä tarkistella, ettei mitään ole pielessä.
Ajatus siitä, että saan viimeinkin pästä käteni tästä soovasta tuntuu jotenkin - äh, ei miltään, ei kertakaikkisen miltään. Odotin karjuvani riemusta ja juoksentelevani eestaas, mutta sen sijaan istun prudentiaalisesti pöydän ääressä töristäen välillä flunssalimaa kangasnenäliinaan. Ei ihmeempää hymyilemistä, edes. Teen gradutiivistelmän copy-paste -metodilla gradun johdannosta neljässä minuutissa. Kypsyyskoe maaliskuun lopussa. Jees.
Hei, ja tätä olen venaillut puolisen vuotta, kiristellyt niskalihaksia juttujen kirjoittamisen jäljiltä. Kaikki, mitä tarvitsin, oli parin viikon loma ja parin päivän työ. Loma on ihmeellinen asia! Ajatukset järjestyvät, rauhoittuvat, selkiytyvät.
Ja sitten voi pestä kädet.

Koska gradusta en keksi enää mitään sanottavaa - ei, kerron sittenkin teille jo nimen: Kokemuksen jatkumolla. Dewey, Mead ja Berleantin sitoutumisen estetiikka - niin ehkä kerron teille käsien pesemisestä.
Haluaisin pitkät, katkeilemattomat ja siististi lakatut kynnet. Lukuisista harjoituksistani huolimatta, ja siitä huolimatta, että sukumme naisilla näyttää olevan voimakasta taipumusta kauneudenhoitotoimiin, ovathan siskoni ja äitini kosmetologeja, en ole ikinä oppinut levittämään kynsilakkaa siististi. Osaan maalata tauluja öljy-, vesi- ja akryyliväreillä, maalata posliinia, maalata keramiikkaan kuvioita engobe- ja majolika-tekniikoin, osaan maalata silmäni, asunnon seiniä ja kattoja, olenpa kerran maalannut makuuhuoneen kaappimme ovetkin. Mutta kynsiä en osaa maalata.
Koska teen keramiikkaa, kynsien on oltava lyhyet. Pitkät kynnet leikkaavat muuten kosteasta savimassasta paloja pois vips vaan, vaikka kuinka koettaisi varoa. "Turhaan sä suret, ei lyhyisiin kynsiin lakka niin sovikaan", lohduttaa ystäväni K. Minusta sopisi. Ei punainen, mutta esimerkiksi preussinsininen, babeporsaanvaaleanpunainen, kultakimmelteinen sopisi.
Koska kynnet ovat lyhyet, enkä osaa lakata niitä, kynnenaluset ovat kaikkien nähtävissä. Kynnenalusten toiminta uhmaa kaikki fysiikan lakeja, joita osaan kuvitella. Miten on mahdollista, että pitkien kynsien alle (kesällä, kun keramiikasta on lomaa, voi kynnet pitää pitkinä) kertyy vähemmän surureunaa kuin lyhyiden kynsien alle? Pitkät kynnet pysyvät kauniisti puhtaina, mutta a vot, kun kynnet leikkaa niin, että valkoista osiota on näkyvissä vain millimetrin verran, ei tuo osio kauan valkoisena säily. Sen vielä ymmärtää, että keramiikkatunnilla ja kukkien multaa tonkiessa kynnenaluset tulevat mustiksi, mutta että myös kokatessa, puhelimeen puhuessa ja laskuja lajitellessa. Ihmeellinen juttu.
"Sun pitää vaan hinkata kynsiharjalla", kannustaa aina reipas K.
Hemmetti, elämän pitää olla hankalaa. Minulla on atooppinen iho ja lapsena sekä jalkapohjat että kämmenet olivat usein niin pahasti ihottumalla, että käveleminen ja kirjoittaminen sattui ihan sairaasti ja jalkojen aukeillessa sukat tulivat verisiksi. Nyt, kun aikuisiällä on saatu selville lehmänmaitoallergiani, kahdenkymmenenviiden ihonhalkeilu- ja kutinavuoden jälkeen, oireet ovat paljon helpommat. Vähän kutinaa silloin tällöin, hikoilun jälkeen on pakko käydä suihkussa jos mielii nukkua rauhallisesti seuraavana yönä, repimättä reisiä pitkille verinaarmuille unissaan, kädetkin pysyvät enimmäkseen ihottumattomina. Mutta vain sillä ehdolla, etten pese niitä. Minulta kiellettiin käsien pesu heti, kun sellainen ylipäänsä voitiin kieltää. Pari ihotautilääkäriä matkan varrelta on antanut toisenkinlaisen kehotuksen: pese miedolla saippualla kuten Lactoplusilla, ja sitten rasvaa oikein rasvaisella perusvoiteella. Minun käsistäni tulee karkeat kuin nahkarukkaset ja aivan ihottumaa täydet sillä tavoin. Kun jätän kädet pesemättä ja rasvaan, rasvaan, rasvaan, useita kertoja päivässä, kaikki on hyvin. Voin kirjoittaa ja kokata, eikä tarvitse olla koko ajan haeskelemassa hydrokortisoniputkiloa.
Surureunat kynsien alta tuijottavat itsepäisesti. Ne eivät katoa rasvaamalla. Olen koettanut kaivella niitä bambutikun ja oliiviöljyn kera, mutta ei, ne ovat juuttuneet kynsiini. Ainoastaan puolen tunnin lilluminen kylpyammeessa, runsaan öljyn keskellä, pehmentää isänmaan mullat. Eipä siinä muuten mitään, minä olen tottunut niihin, mutta vieraita ihmisiä kätellessä tilanne on joskus kummallinen, kun toisella on hoidetut kynnet, toisella surureunat ja kruttuinen iho. (Sileää ihosta ei kai enää tule kaiken sen rääkin jälkeen, mitä ihottuma oli: peri kertaa kynsikin tippui, kun iho oli niin pahana ympärillä.)
Vaikka ehkä kukaan ei huomaa...? Olen itse kauhean huono huomaamaan sellaisia pieniä asioita.
Kun aloitin yliopiston ja kohtasin käytävällä Klaan, hän osoitti sormella kasvojaan ja sanoi: "Eikö olekin tosi loistava juttu?" Katselin Klaan kasvoja ymmärtämättä, mitä hän tarkalleen tarkoitti niissä - nenä oli entisellään, samoin ilkikurinen hymynkare, silmät... oliko silmissä jotain? "Onko sulla värilliset piilolinssit?"
Klaan hymy sammuu, hän näyttää miettivän ankarasti. Pudistaa päätään. Katsoo miltei vihaisesti.
"No mitä sä tarkotat? Musta sä näytät ihan samalta kuin ennenkin."
Klaa hämmästyy, hämmentyy. Vaihtaa painon jalalta toiselle, vilkaisee lattiaan, katsoo sitten takaisin.
"Akne. Mä olen ottanut sellaisen aknelääkekuurin. Kato nyt, ihan tasainen iho!"
Klaa loistaa jälleen.
Tuijotan Klaan kasvoja, nyt vuorostani hämmästyneenä. Akne? Onko sillä ollut muka joskus akne?
Kotona kaivan esiin valokuva-albumin ja totean, että onhan sillä. Hirvittävä, kukkiva, kirjava akne. Mätiviä rakkuloita, kiristävän hilseileviä kohtia. Niin selkeä akne kuin akne nyt voi olla. En ole huomannut sitä niiden vuosien aikana, jotka olemme tunteneet. En livenä, en kuvissa. Nyt näen, kuvissa. Istun pitkään albumi sylissäni lattialla, mietin minkä kaiken muunkin olen ehkä ohittanut huomaamatta.
Kun ihmisen näkee ensimmäistä kertaa, näkee sen hahmon, sen silmien suhtautumisen toisiinsa, nenänvarteen, suuhun, leukaan, pään suhteen ja asennon vartaloon nähden, sen konventionaalisten mittareiden mukaisen viehättävyyden. Kun ihmisen oppii tuntemaan, kun siitä oppii pitämään, nämä kadottaa. Näkee vain ilmeet, eleet, hymyn, hädän. Käyttöliittymä-keho ikäänkuin katoaa siitä välistä, samalla tavalla kuin elokuvissa edessäistujan päälakea ei enää näe mustana länttinä filmiin uppoutuessaan, samalla tavalla kuin lukiessa kiinnostavaa englanninkielistä kirjaa ei tajua, millä kielellä lukee, ja vasta jonkun keskeytettyä lukemisen hetkeksi, palatessa tekstiin, vilkaisee sitä, hämmentyy ja äkämystyy ja ajattelee: hyvänen aika, onpas tylsä tyylikeino, miksi tämä äkkiä englanniksi kirjoittaa, hitto vie, oliko tämä jokin pitkällinen sitaatti, selaa kirjaa ees sun taas ja toteaa, että se kaikki onkin englanniksi.
Pitää olla mukava ihmisille, niin ne eivät huomaa sururaitoja kynsien alla. Onneksi gradusta voi pestä kädet kuvainnollisesti, ihottumaa kutsumatta.
On se niin kummallista, ettei tunnu miltään. Pesukone pysähtyy. Taloustöiden aika.