Unenomainen elokuva ja tavoitetilakeskustelu

Sain pitkästä aikaa käsiini elokuvan, joka aikanaan kuvitti elämäni ehkä myrskyisintä vaihetta, sitä aikaa, kun siirryin epätoivosta toiveikkuuteen, erosin ensimmäisestä avokistani ja aloin seurustella samantien toisen miehen kanssa, vaikka hän aluksi olikin sitä mieltä, että suhde olisi pitänyt pitää salassa. (Vompsu on ensimmäinen poikaystäväni, joka ei ole jollakin tasolla suhtautunut epäillen tai häpeilevästi kanssani heti avoimesti ulkona liikkumiseen, yhdessä asioiden tekemiseen ja minusta tyttöystävänä puhumiseen. En olisi osannut arvata, miten paljon sellainen voisi merkitä, ennen kuin sain kokea tällaisen asian. Ei se ole helpottanut tunnetta siitä, etten oikein aina osaa olla nainen, mutta on kylläkin saanut minut kokemaan, ettei siinä, etten osaa olla niin naisellinen enkä tietysti oikein muutenkaan cool, ole oikeastaan mitään hävettävää.)

Päätimme katsoa elokuvan. Jo heti aluksi kävi ilmi, että kokemuksesta tulisi kummallinen. Olin nimittäin identifioitunut aina vahvasti elokuvan naishahmoon ja lisäksi muutamakin ihminen sanoi aikanaan minulle tästä tietämättä, että heille oli tullut hahmosta mieleen minut. Nyt kun elokuva pyörähti käyntiin tietokoneen ruudulla, huomasin kuitenkin heti, miten kovasti pääosan esittäjä näyttää itse asiassa eräältä toiselta naiselta - siltä, johon Vompsu oli vuosikausia hyvin rakastunut ja on jollain tasolla edelleen. Siitä tuli kummallinen olo, ei ahdistava eikä painostava, koska olemme puhuneet asiasta aina välillä ja minusta on parempi, että me molemmat saamme olla suhteessa omine kummallisuuksinemme ja menneisyyksinemme, mutta kumman upottava ja unenomainen siinä mielessä, että se nainen, joka oli ennen ollut minä, olikin nyt S. Vai minä? Koska vaikka hän onkin tismalleen S:n näköinen, on hän myös niin monessa muistikerrostumassa minä, ettei hän voi oikeastaan olla vain jompikumpi vaan on yhtä aikaa molemmat, vähän samalla lailla kuin unessa olen usein samaan aikaan ihminen ja hevonen tai ihminen ja orava tai ihminen ja susi, unen tunnelmasta riippuen. (Olen toki myös muita eläinihmissotkuja, mutta nuo useimmin.) Hmm, ehkä ymmärrät, mitä tarkoitan, mutta jos unesi ovat aivan toisenlaisia, en tiedä, miten sinulle tämän selittäisin. Olennaista tuossa upottavassa unenomaisessa sulautuneessa identiteetissä on joka tapauksessa se, ettei se sillä lailla vaihtele kuin esim. pupuankkakuvion pupu/ankka-identiteetti, josta näkee vain toisen kerrallaan.

Aluksi mietin hieman juonen vielä virittyessä, näkeeköhän Vompsu naispääosan näin, mutta sitten tajusin, etteihän hän tietenkään voi nähdä vain elokuvaa tuijottamalla sitä, miten voimakkaasti olen joskus identifioitunut tuohon naiseen. Unenomaisuus oli aivan omaani ja päätin tutkia sitä kautta sitä seikkaa, että aivan kuten muutkin, myös minä olen tässä maailmassa rakkauden siirtymäobjekti, korvike. Ei siinä ole mitään pahaa, koska sellaista se vain on. Ainoa, joka ei ole rakkauden siirtymäobjekti, on äiti, hänen kanssaanhan lapsi elää varhaisen symbioosin ennen kuin alkaa hahmottua omaksi ihmisekseen, mutta siitä symbioosista on kyettävä rimpuilemaan vähä vähältä irti, enkä itse asiassa ole koskaan löytänyt itsestäni halua olla se, jonka läsnäolo ja poissaolo määräävät toisen olennon tunnetilan niin täysin kuin äidin läsnäolo ja poissaolo määräävät pienen lapsen tunnetilan. (Minusta tuntuu edelleen välillä, että tukehdun, jos huomaan, ettei äiti hyväksy jotakin ratkaisuani.) En halua mitään niin kohtalokasta ja syvää, haluan säilyttää edes jonkinlaisen hallinnan itselläni myös rakkaudessa. En missään nimessä tarvitse lisää kipeitä äitisuhteita enkä äidillistä vastuuta jonkun toisen tunnetiloista!

Elokuva tuntui kummalliselta ja vangitsevalta myös muuten kuin naispääosan unenomaisen identiteetin osalta. Elokuvassa ei yksinkertaisesti ollut Vompsua. Yksikään sen henkilöistä ei muistuttanut häntä yhtään millään lailla. Se on aika erikoista. Kyllähän sitä yleensä löytää elokuvasta kuin elokuvasta edes jonkun henkilöhahmon jonkin piirteen, joka äkisti liikauttaa itsessä lempeän hymyn ja tunnistamisen: "No niin, tuossa on ihan samaa kuin tällä joka makaa tässä vieressä ja katselee myös, tunnistaakohan hän itse tuon piirteen itsestään?" Mutta tässä elokuvassa ei ollut häntä lainkaan. Suunnilleen puolessavälin elokuvaa kävin tästä piirteestä vähän levottomaksi ja minun piti aina välillä vilkaista, että Vompsu tosiaan makasi siinä vieressä, koska äkisti hänen läsnäolonsa oli alkanut tuntua kovin unenomaiselta, eihän hän ollut keskittymiseni kohteessa, jossa kuitenkin olimme me muut, S/minä, muutama elämäni aiempi mies (kummallinen elokuva, jossa on niin voimakasta muistuttavuutta, ehkä se vain heijastuu siitä, miten kuohuvassa tilassa sitä aikanaan katsoin yrittäen jäsentää pääni spagettioksennussisältöä), ja sitten se tunnelma, josta ei voi erehtyä: se aika, sen ajan tavoitteet ja mieltymykset, äkisti muistin ne elävästi. Muistin kuinka tahdoin tulla tempaistuksi aivan erilaiseen elämäntilanteeseen ja että koko menneisyyteni katoaisi, että voisin saada amnesian ja olla joku toinen, joku toinen juuri sillä lailla kuin kumppanini haluaisi minun olevan, niin etten tuottaisi hänelle yhtäkään pettymystä.

En oikein enää ymmärrä, miksi halusin jotakin niin kummallista, koska en ole oikeasti tehnyt mitään niin hirvittävää. En ole vahingoittanut ketään sen pahemmin kuin että kerran läimäytin ensimmäistä avokkiani humalassa avokämmenellä hänen kutsuttuaan minua yliopiston suurimmaksi huoraksi. Ei kovin tyylikästä, muttei nyt ihan hirveän vakavaakaan. Myös tapa, jolla loikkasin suhteesta toiseen, oli aika karsea ja tunsin itseni täydeksi roistoksi. Mutta sellaista voi sattua, kun on tarpeeksi onneton eikä oikein osaa katkaista täysin toimimatonta suhdetta muutenkaan. Tietysti epätoivo ja itsemurhan tiivis hautominenkin on ikävä muisto kannettavana, mutta ei sekään niin paha juttu lopulta ole. En ole ainoa, joka on ollut niin epätoivoinen. Tai koulukiusaaminen - ei se ole mikään syy haluta olla joku toinen ja antaa oma päätäntävalta toisen käsiin, jotta muotoutuisi sellaiseksi, joka saa olla rauhassa. Ehkä halusin jotakin niin kummallista siksi, että olin ollut niin pitkään haluamatta yhtään mitään, epätoivon syövereissä? Minun on nyt hyvin vaikeaa ymmärtää tuota kerrostumaa itsessäni, mutta muistan nuo samat tunteet jo kaukaa lapsuudesta: sen tunteen, että on jotenkin kuolettavasti loukannut toisia ja tehnyt nämä onnettomiksi ja että sitten hyvitykseksi päättää tulla juuri sellaiseksi kuin he toivovat. Vaikka ei se tietenkään ole mahdollista. (Nyt se on jo "ei tietenkään". Edellisen suhteen lopulla se oli "ei ehkä sittenkään".)

Mutta vaikka en ymmärtänytkään höläsen pöläystä siitä, miksi tunsin noin, nuo tunteet joka tapauksessa tulvahtivat minuun nyt kun katsoimme elokuvaa. Tunnistin niiden tuttuuden ja sen, miten pitkään ne olivat olleet hiiskumatta sisälläni. Katselin elokuvaa kuin unta ja kannattelin tunteitani ja tuota oloa. Aina välillä vilkaisin oikealle puolelleni, ja siinä oli Vompsu. Turvassa, ajattelin, olen turvassa.

Mutta tuo olo ei arvosta turvallisuutta kovinkaan korkealle. Olosta nousi monta kysymystä ja annoin niiden pulputella taka-alalla: Onko muka oikein elää sellaisen ihmisen kanssa, jota ilmankin tietäisi selviävänsä elämässä? Eikö se ole tavallaan hänen ja itsensä pettämistä? Eikö ole väärin naida sellainen ihminen, jonka kanssa ei tunne jakavansa jotakin hämärää ja elämää suurempaa kohtaloa? Eikö ole hirvittävä tragedia, ettei kumpikaan meistä rakasta toista sellaisella täysin sokealla ja heittäytyvällä tavalla? Petämmekö itseämme, kun meistä kuitenkin tuntuu, ettemme mitenkään "kuulu yhteen"? Typistämmekö elämämme, kun emme koe musertavan suuria tunteita emmekä sokaisevaa riemua siitä, miten kipeää kiintyminen toiseen tekee?

Jos en olisi veivannut näitä kysymyksiä raskaamman kautta oikeastaan koko suhteen ajan, olisin varmasti säikähtänyt ja tullut itkuiseksi. Mutta olen ajatellut niitä niin paljon, käynyt niitä ja niiden taustaoletuksia läpi ja koettanut suhtautua niihin monesta näkökulmasta: elämänhallinnan näkökulmasta, oman päätäntävallan käsissään säilyttämisen näkökulmasta, siitä näkökulmasta mitä tahdon elämältä, muistuttaen itseäni siitä, miten vaikeiksi ongelmat äityvät jos ne tuntuvat asettuvan kohtalon tielle ja niiden odottaa ratkeavan itsestään, siitä näkökulmasta, ettei kohtalonomainen heittäytyminen ole ennenkään tosiaan tehnyt minua rauhallisella tavalla onnelliseksi, siitä näkökulmasta, että usein ystävien kanssa on helpompaa selvittää asiat kuin kohtalonomaisen rakkauden kanssa ja niin edelleen. Ei sellainen sokea suhteelle uhrautuminen ja asenne, ettei omia etuja tarvitse lainkaan valvoa, ole hyväksi. (Ei tietysti myöskään omista eduista kynsin hampain kiinni pitäminen toisen etujen kustannuksella, mutta se ei ole sellainen suunta, jonka kanssa minulla olisi ollut vaikeuksia parisuhteessa. Minun ongelmani on ollut alistua täysin sille, mitä toinen haluaa minun olevan, pelätä kuollakseni, etten osaakaan olla hänen toiveensa, väsyä lopulta tottelemaan ja sitten harata vastaan ja olla uhmakkaasti jotakin muuta, jotakin "omaani", mistä seuraa tietysti alun kuuliaisuuteni jälkeen aivan karmea valtataistelu, ja sitten palaa loppuun ja paeta suhteesta. Enkä enää tahdo toistaa tuota kuviota. Ei kaikkien rakkaussuhteiden tarvitse matkia sitä kaavaa, jolla lapsi syntyy neitseellisenä maailmaan, koettaa miellyttää äitiä, jottei tämä hylkäisi häntä, ja sitten vähitellen taistelee itsensä äidin vaikutuspiiristä irti.)

Niinpä en kauheasti säikähtänyt näitä kysymyksiä, totesinpa vain hymähtäen, että ne siis edelleen elävät minussa vaikka pitävätkin jo pienempää suuta, niistä on ilmeisesti turha kuvitella irtisanoutuneensa täysin, koska tarvitaan vain yksi elokuva, joka aktivoi tietyn muistojen kerroksen tavoitteineen ja ideaaleineen, ja nuo samat kysymykset supattavat taas korviini.

Elokuva päättyi eri lailla kuin muistin. Hämmentävää! No, se ehkä kertoo vain siitä, miten voimakkaasti olin sotkenut elokuvan ja oman tilanteeni kolmantena opiskeluvuotenani. Kriisitilanteissa sellaista vain tuntuu tapahtuvan. (Aivan samalla tavalla näin viimeiset vuodet edellisessä suhteessani unta, että olin eronnut ja kauhean avuton ja ahdistunut ja hädässä, enkä muistanut tarkalleen, miksi olin eronnut, ja sitten heräsin siitä suhteesta tyyny itkusta märkänä ja huutaen ääneen ja olin loputtoman helpottunut, että se oli ollut unta. Ja sitten kun erosin ja olin kauhean surullinen ja ahdistunut ja arki meinasi täysin nujertaa minut, huomasin oikein väsyneenä, miten todellisuudentaju flippasi tuon unen takia: saatoin itkeä uimahallin suihkussa kyykyssä, pyörrytti ja oksetti, kun en ollut muistanut syödä mitään koko päivänä, ja olin melkein varma, että kohta herään itkeneenä ja kaikki onkin hyvin. Mutta tietenkään en ole edelleenkään herännyt tästä unesta, koska tämä uni on valve. Tai sitten todella hyvin naamioitunut! Mutta olen vähitellen päässyt irti tuosta unenomaisuuden tunteesta arjessa ja olen siitä kiitollinen, en siis aio pallotella liikaa tällä teemalla, voinko tietää olevani valveilla. Jos en voikaan tietää, tarkalleen ottaen, niin sitten voin aivan hyvin vain ajatella olevani valveilla, koska niin asiat sujuvat paremmin, ja sillä siisti.)

Elokuvan jälkeen juttelimme pitkään. Vompsu kertoi, miten kummallista oli katsoa elokuvaa, jonka pääosaa esitti ilmetty S, hänen kummallinen etärakkautensa, jonka takia hänen oli vaikeaa sitoutua oikeaan suhteeseen kanssani. Muutenkin elokuvan asetelmassa oli ollut jotakin hänelle tuttua: toive siitä, että voi vain olla jonkun kanssa kuin olisi ollut tämän kanssa aina, ja että toinen olisi ilman mitään häiritsevää menneisyyttä, vaikka olisikin toisaalta taitava monissa asioissa. (Tällainen järjellä ajatellen aivan hullunkurinen neitseellisen taitavuuden käsitys tuntuu jotenkin kuuluvan romanttisen rakkauden harmilliseen kuvastoon. Paha kyllä sen kannalta, että taidot pitää jotenkin harjoitella jonkun kanssa. En ainakaan minä haluaisi olla kenenkään ensirakkaus. Sellainen on liian kompleksista.) Vompsu kuvasikin elokuvakokemustaan, että oli aivan kuin hän olisi katsonut jotakin aiempaa fantasiaansa S:stä. "Hassua", sanoin, "kun minusta sinä et ollut lainkaan siinä elokuvassa." Vompsu mietti hetken ja sanoi, että se kyllä on ihan totta. Sillä vaikka yleensä pääosaan tai ainakin johonkin sivuhenkilöön identifioituu jollakin tasolla, jotta juonta pystyy seuraamaan ja osaa myötäelää tunteet, tässä elokuvassa ei tosiaan ollut sellaista ihmistä, jonka kanssa hän olisi tuntenut erityistä yhteenkuuluvuutta. Hän jäi aivan yhtä ulkopuoliseksi kuin fantasioissaankin.

Se ulkopuolisuus omissa fantasioissa kiinnosti minua ja puhuimme siitä jonkin aikaa. Olemme puhuneet paljon henkilökohtaisista tavoitetiloista viime aikoina. Joskus kun ei ymmärrä jotakuta ystävää, voi olla hyödyllistä miettiä, mitä tilaa kohti tämä tuntuu kaiken alaa salaa ja itseäpäisesti luovivan. Joku rakastaa selvästi dramaattisia käänteitä ja huomaamatta petaa niitä elämäänsä, toinen on kotoisimmillaan vaisussa surumielisyydessä, joku vaatii jatkuvasti iloa ja paljon virikkeitä, toinen tahtoo maata rennosti sohvalla... ihmiset ovat tässä suhteessa todella erilaisia! Joskus tai oikeastaan suorastaan useimmiten ihminen tuntuu vieläpä täysin tietämättömältä siitä, miten tarmokkaasti hän näyttää ulkoapäin suunnistavan kohti tahtotilaansa. Ja kun hän miettii asiaa rauhallisesti ja harkiten, hän saattaa olla kovin tyytymätön aina tuohon samaan tilaan päätymiseen, mutta päätyy siihen yhtäkaikki.

Vompsulla yksi tällainen tavoitetila on tunnevaje, eli se, että hän rakastaa ja hinkuu yhteyttä, mutta toinen ei vastaa hänen eleisiinsä juuri kuinkaan. Vompsun tapauksessa syykin tiedetään hyvin, äidin vaikea sairaustila Vompsun ollessa vauva ja pikkulapsi. Vompsu on tehnyt terapiassa kovasti työtä näiden tuntemustensa kanssa. Vähitellen hän tajusikin sen, että tavallaan sellainen suhde kuin meillä on tuntui hänestä vieraalta ja uhkaavalta sen vuoksi, että hän ei ollut ikinä ennen ollut sillä lailla kenenkään huomion keskittynyt kohde eikä saanut varauksetta lämpöä aina sitä tarvitessaan. Ja minä taas olen suhteissa aika kyöhnäinen ja tykkään halia, kutittaa ja suukotella, nuhjata kyljessä, tehdä asioita yhdessä ja suunnata huomioni täysin toisen toiveisiin ja kertomaan. Ihme, ettei hän sitä sen enempää säikähtänyt, itse asiassa, jotakin tuollaista täysin uutta ja odottamatonta... Hän piti tunteesta, mutta se tuntui kai silti jotenkin väärältä. Hänestä tuntui pitkään, että "oikea" tapa rakastaa oli se, mitä hän tunsi S:ää kohtaan, koska S oli etäinen ja passiivinen, minä taas lähellä ja aktiivinen, eikä hänen rakkauden kuvaansa kuulunut läheisyys ja toisen aktiivisuus. (Lisäksi olen ollut aika ponteva puhkomaan kuplia, jos Vompsu on ääneen fantasioinut minusta sellaisia; minusta on tärkeää, että hän erottaa, mikä on hänen minuun kuvittelemaansa ja mitä oikeasti tunnen ja ajattelen.) Vähän kerrassaan hän alkoi hahmottaa terapiassa, ettei ole vain yhdenlaista rakkautta ja että erilaisia rakastamisen tapoja saattoi tutkia ja vertailla keskenään, ja nythän asiat ovat siinä pisteessä, että hän tosiaan päätti siinä vuosi sitten, että on kuitenkin parempi tutkia rakkautta todellisessa ja vastavuoroisessa suhteessa kuin vain sitä etäisesti kuvitellen, ja kesällä menimme naimisiin.

Kun Vompsu alkoi eilen puhua elokuvan esiin lietsomasta tunnevajeen tavoitetilastaan, ja miten nykyään suhtautuu koko S-ihastukseensa, ja miten vaikealta tuntuu tavallaan olla naimisissa toisen kanssa samalla kun taustalla on kaikkea tuollaista vanhaa roinaa, kysyin, onko hän sitä mieltä, että ihmisellä voi olla monta tavoitetilaa. Minusta nimittäin tuntuu siltä, enkä ole ainoa, joka on ajatellut näin. Psykologiassa näitä itsen sisäisiä erillisiä tavoitteiden ja kiinnostuksenkohteiden kimppuja kutsutaan sivupersoonallisuuksiksi. Niissä ei ole kyse lohkoutuneista sivupersoonista, kuten dissosiatiivisessa identiteettihäiriössä, vaan jostakin sellaisesta, mitä meissä kaikissa on: on se minä, jonka mielestä on hyvä idea tehdä näin, ja tähän mielipiteeseen liittyvät tunteet, olot ja tavoitteet, ja sitten se minä, joka empii ja tarrautuu joihinkin toihin asioihin. (No, tietysti noita asioita voisi kutsua perusteluiksikin, mutta usein päättämättömyyteen liittyvä paatos osoittaa, ettei kyse ole ihan viileistä hyöty-kustannus -analyyseistä ;) vaan jostakin identiteettiin kiivaammin ja tiiviimmin kytkeytyvistä kysymyksistä...) Joskus on hyödyllistä tutkia ja puhutella näitä sivupersoonallisuuksia kuin erillisinä henkilöinä, jotta saa paremman kuvan, kehen heistä tahtoo ennemmin identifioitua.

Tunnistan itsestänikin monia tavoitetiloja, joihin kuin huomaamatta saatan pyrkiä. Silti moni näistä tavoitetiloista on sellainen, joita en tahdo tietoisella tasolla lainkaan. (Kuten esimerkiksi se, että antautuisin toisten ohjailtavaksi läheissuhteissa.) On vain tarkkailtava ja tehtävä korjausliikkeitä, pidettävä tiettyjä varoittavia merkkejä silmällä ja kokeiltava kääntää tapahtumien kulkua hellävaraisesti sellaiseen suuntaan, jonka tietää olevan tietoisen tahtonsa mukainen. Kerroin Vompsulle nytkin siitä, millainen kummallinen unenomainen kokemus elokuva oli, ja sitten puhuimme vielä pitkään tavoitetiloista parisuhteessa ja siitä, voiko ihminen tahtoa niin tiiviisti ja päättäväisesti elää ystävällisessä ja hänen oman tahtonsa huomioon ottavassa rakkaussuhteessa, ettei jostakin kohtalonomaisemmasta luopuminen ala harmittaa.

Siinä hyvässä hengessä ja rentoutuneesti ja sallivasti keskustellessamme mieleeni tuli se, mitä monikin on minulle sanonut sivumennen - etteihän tietenkään parisuhteessa voi puhua mistä tahansa, että on tiettyjä aiheita, joista on paras vaieta - ja se, miten vaikea olo minulla on ollut aiemmissa suhteissani, joissa tuota puhumattomuutta on noudatettu molemmin puolin kuin jonkin sanomattoman sopimuksen nojalla. Kummallista kyllä, ei minusta ole ollenkaan niin hankalaa puhua näistä asioista kuin pitää niitä sisälläni ja pohtia, jättäisikö tuo toinen minut niille sijoilleni, jos saisi tietää näistä asioista. Totta kai moni asia tuntuu aluksi kipeältä, muistan esimerkiksi olleeni aika surullinen ja hädissäni, kun selvisi, miten Vomps olisi ollut valmis katkaisemaan suhteemme, jos S olisi ollut hänestä vähänkin kiinnostunut. Tavallaan tuntuu myös vähän haikealta, etten voi tarjota Vompsulle sellaista suhdetta, jossa luottaisin hänen arvostelukykyynsä niin paljon, että hän saisi valtavasti itsevarmuutta siitä, että saisi päättää minunkin asioistani. Tuntuu myös jollakin tavalla kipeältä, että me molemmat tiedämme, ettei toinen ole sillä lailla oman elämän suuri rakkaus, ei mikään hullaantuminen, vaan että suhteemme on syventynyt lähinnä toveruuden hengessä, käynyt tärkeämmäksi vaivalloisesti ja vähän kerrassaan ja että molemmat selviäisivät aivan mainiosti myös ilman tätä suhdetta. Mutta toisaalta tuntuu ihmeelliseltä,että voimme pohtia yhdessä ääneen kummankaan siitä suuttumatta, onko tällaiseen suhteeseen sitoutuminen ja panostaminen järkevää ja tahdommeko tahtoa sellaista ja millaisia epävarmuuksia tähän sitoutumiseen liittyy. Se tuntuu jotenkin vielä tärkeämmältä kuin mikään sellainen hullaantuminen, joka heittää maailman sekaisin ja saa kävelemään talojen lävitse naarmuuntumatta.

Hassua kyllä, tämä ei tunnu ollenkaan siltä kuin olisi luopunut unelmistaan. Päinvastoin, tilalla tuntuvat olevan jotenkin lempeämmät ja toteutettavammat unelmat, jotka näyttävät enemmän tavoitteilta. Kuten se, että suhteen toiselle osapuolelle voi tosiaan puhua mistä vaan joutumatta pelkäämään, että toinen kostaisi sen jollakin tavalla. Se tuntuu kauhean tärkeältä tällä hetkellä.

Voin esimerkiksi aivan helposti kuvitella, miten ahdistavalta elokuva olisi saattanut tuntua, jos emme puhuisi tällaisista asioista keskenämme. Kumpikin joutuisin jäämään omaan kuplaansa eikä koskaan saisi tietää, mitä toinen tarkoitti kutsuessaan elokuvaa "unenomaiseksi" tai "fantasioita muistuttavaksi". En enää tahtoisi elää sellaisessa suhteessa, vaikka minussa onkin sellainenkin sivupersoonallisuus, joka kysyy, onko turvallisuudella mitään virkaa elämässä ja eikö turvallisuus aina tarkoita tylsyyttä ja luovuttamista, luopumista avoimesta näkökulmasta ja seikkailusta, ilosta ja kikatuksesta. Vähitellen hahmotan yhä tarkemmin, miten väärässä tuo sivupersoonallisuus on, miten mustavalkoisesti se jäsentää asiat - ikään kuin läheisyys, lämpö ja sallivuus jotenkin olisivat pois ilosta ja kikatuksesta, esimerkiksi. Ehkä kun tutustun sen argumentteihin vieläkin paremmin, ymmärrän joku päivä, miksi ihmeessä olen halunnut joskus tulla joksikuksi toiseksi hinnalla millä hyvänsä.