Lempeä eläkeläisjumppa ja muita haasteita

Eilinen ja tämänpäiväinen jumppatunti - käyn to ja pe aamujumpassa, hyvä ratkaisu, osoittavat tarpeen tutkistella omaa tekemisen tapaa. Torstain lempeä ja mainoksessakin asti eläkeläisille sopivaksi kehuttu jumppa nimittäin veti minut ihan maitohapoille. Kun jumppaa kerran mainostettiin kevyeksi, iloiseksi ja irroittelevaksi, päätin tehdä liikkeet todella huolellisesti ja täsmällisesti, syvät vatsalihakset pidossa ja syvähengittäen. Olin jo vartin jälkeen ihan henkihieverissä, mutta jatkoin tahtia sinnikkäästi, ja jumpan loppupuolella kerran revähtänyt ja näemmä koskaan siitä leppymätön vino selkälihakseni alkoi protestoida, kun venytin sitä niin tarmokkaasti. Tänään raahustin sitten jumppaan jokseenkin koirankorvilla ja vähän surheana siitä, jaksanko tehdä mitään.

Mutta mitä vielä! Opettajan piti tulla erikseen sanomaan, etten saa yrittää tehdä niin kovasti ja nopeasti. Että on parempi, ettei melkein mitään tapahdu kuin että remmon lihakset kireiksi. (No, tämä ehkä selittää, miksi lihakseni ovat lapsesta saakka olleet aina varsinaista vaijeria.) Katsoin häneen kysyvästi ja minusta tuntui, ettei mitään tapahdu. "No nyt se on hyvä", hän sanoi. Seisoin lopputunnin ja kuulostelin, miten kummalliselta tuntuu olla tekemättä melkein mitään.

Se on todella kummallista!

Tunnen monia ihmisiä, jotka ovat valinneet itselleen tehokkaita lajeja ja jotkut heistä ovat ääneenkin kummastelleet mummojumppainnostustani. Moni ystäväni vannoo nimenomaan astangajoogan nimeen, mutta itse en tahdo mennä astangaan, koska minusta on paljon parempi ja haastavampaa, että nimenomaan tungen itseni sellaisiin ryhmiin, joissa en voi nitkuttaa itseäni tehokkuudenpuuskassa jumiin. Haen liikunnasta nimenomaan haastetta hidastaa, olla keskittymisestä huolimatta hyvin levollinen ja melkein mitään tekemätön. Haen sitä olotilaa, jossa voin päästää irti kiireestä ja suorituspaineista, täsmällisyydestä ja halusta tehdä asiat perinpohjaisesti. Samalla tietysti haen tilaisuutta, jossa saan täsmällisesti ja perinpohjaisesti keskittyä tuohon irti päästämiseen...

Se on hurjan haasteellista. Aina välillä, kuten eilen aamulla, unohdan aivan täysin, miksi ihmeessä olen valinnut lempeän, eläkeläisillekin soveltuvan iloisen aamujumpan. Ja silloinkin, kun muistan, että varsinainen haaste on olla rehkimättä ja antaa liikkeen tapahtua kuin itsestään, ilolla, se on kovan itsen vahtimisen ja uudelleensuuntaamisen takana. Mutta tahdon oppia tässä paremmaksi. Olen huomannut, että monet neuvot, joita annetaan levottomien ja keskittymiskyvyttömien asiakkaiden terapian helpottamiseksi, pätevät itseenikin. Esimerkiksi: asioita on paljon helpompi käsitellä kävellen. Kunpa voisin kääntää kävellen! No, usein kyllä pyörinkin hieman satulatuolilla tai nakuttelen jaloilla lattiaan tahtia. Jos en tee niin, saatan huomaamattani husia oikean käden kynsillä nenän ihon rikki. (Tämä pakkoliike oli ovenkarmeja päin kävelemisen lisäksi pääsyy siihen, että vanhempani olivat pitkään vakuuttuneet, että minussa oli jotakin pahasti pielessä, ja että he raahasivat minua asiantuntijoiden tekemiin neurologisiin tutkimuksiin lapsena. Neurologien mielestä minulla oli vain vähän putkimainen keskittymiskyky ja liikaa virtaa... suunnilleen samaa mieltä olen nykyään itsekin.) Toinen hyvä vaihtoehto on väsyttää itsensä ennen hommiin ryhtymistä. Iltajumpissa olenkin jo aika kiitettävän rento.

Mutta aamujumpat, huuooh. Toisaalta tiedän, että kun kävelen jumppaan puoli tuntia, jumppaan tunnin ja kävelen puoli tuntia takaisin, pahimmat liikavirrat on purettu ja keskityn työhön jotenkin leppoisammin ja paremmalla tuulella ja muistan usein myös syödä, juoda ja käydä vessassa. Mutta toki haluaisin jumpassakin olla rento ja kuvitella, että olen jo oppinut rentoutumaan elämässä... valitettavasti se ei vain taida pitää paikkaansa.

Jos kyse olisikin siitä, että voisin jättää kahvin tai teen tai muut piristeet pois, homma olisi yksinkertaisempi. Mutta en käytä niitä nytkään. Mistä tämä energisyys tulee? Miksi toisten on vaikeaa jaksaa tehdä suunnilleen mitään ja toiset, kuten minä, pompahtelevat paikallaan, jos eivät voi koko ajan keskittyneesti paneutua johonkin? Univaikeuksissakin minua on auttanut kaikista parhaiten se, että olen antanut itselleni luvan keskittyä tietoisesti johonkin. Esimerkiksi pupillien asentoon ja hitaasti, huoaten hengittämiseen. Koska jos vain makaan paikallani ja koetan olla tekemättä mitään, tulen aivan sekopäiseksi.

Kunpa kyse olisi vain kehosta, mutta eiväthän keho ja mieli ole sillä lailla erilliset. Myös mieleni on enimmäkseen kuumottava säde, jonka tahdon keskittää johonkin muuhun kuin itseensä. Mitä monimutkaisempi teksti, sen parempi. Silloin voin onnistuakin istumaan hiljaa asiaa problematisoimatta. Keskittymisharjoitukset, sellaiset rentouttavat mielen tyhjennykset, onnistuvat nekin parhaimmin, jos minun ei tarvitse olla paikallani. Normaali paikallaan istuminen tai makaaminen tuntuu aivan kauhealta. Ehkä opin vielä joskus senkin, mutta toistaiseksi saan tyhjennettyä mieleni parhaiten vesijuoksemalla tai jonkin lihaksen venytykseen samalla keskittyen tai tietyin pilatesliikkein. Sillä tavalla käyn oikein rennoksi ja äkisti ajatukset liikahtelevat ihan rauhallisesti ja tyyninä.

En ole varmaan ikinä halunnut itse istua tai maata, ellen ole sitten juuri kääntänyt aaria maata tai kävellyt kymmeniä kilometrejä, eli siihen on useimmiten joutunut pakotettuna jonkun toisen toimesta. Koulu oli tältä kannalta aivan helvetillinen laitos. Kaksitoista vuotta yritystä istua hiljaa ja kauniisti! En lapsena vielä kyseenalaistanut niin voimakkaasti opettajan sanomisia, mutta nyt aikuisena tuntuu aivan hullulta, että oppimisesta piti tehdä niin vaikeaa, että enimmäkseen oli vain aivan levoton siitä, miksi ei jo edettäisi, tylsistynyt, osasi opetetun, olisi halunnut karata ulos juoksemaan ja ihailemaan kasveja, mutta oli vain istuttava paikallaan ja näytettävä siltä, kuin nuo jankkaavat asiat jaksaisivat edelleen kiinnostaa. (Ihme kyllä, en oppinut inhoamaan tietoa sinänsä, ainoastaan koulua. Ja olivat oppitunnit kuitenkin parempia kuin välitunnit, joiden tarkoitusta en koskaan oppinut ymmärtämään kouluiässä. Jälkeenpäin olen tuumaillut, että niissä oli varmaankin tarkoitus oppia sosiaaliseksi. Minun ongelmani oli ja on se, etten ole koskaan tahtonut oppia sosiaaliseksi niillä säännöillä, joissa ihmisten välille on viritetty käsinkosketeltava ja julma hierarkia. Huomaan edelleen mieluummin jättäytyväni syrjään silloinkin, kun minulla olisi aihetta epäillä, että sijoittuisin hierarkiassa varmaankin oikein mukavasti. En pidä siitä, että joku katsoo aiheekseen alistua minulle tai pomottaa minua. Ei tasavertainen toimiminen ja keskustelu ole niin vaikeaa!)

Huooh, nyt lopetan kirjoittamisen, koska tämä on samaa hemmetin mielen hurisemista. Yritän yrittää tässäkin vähemmän. Onhan se aika huvittavaa, että yritti kirjoittaa kuinka pinnallisesta ja hassusta ja pienestä asiasta tahansa, mielen pora jyrskähtää kiinni asioiden pintaan ja alkaa porata kohti maailmankaikkeuden ydinmehuja välittömästi... Mikä on tämä halu ymmärtää, selittää, tarkkailla, ottaa selville? Eivätkö asiat voisi vain tapahtua?

No, seuraavaksi aion antaa työni tapahtua usean tunnin ajan.