Lauer ja merenympärys

Talvi lipuu. Aika jotenkin kitistyy välttämättömyystoimiin: istun käännöksen ääressä, erämaa-aurinko paahtaa sivuja, välillä syön tai kävelen ulkona Vompsun kanssa, vesijuoksen. Kun on kylmä, tulen märällä päällä ja raitiovaunulla kotiin.

Joskus raitiovaunussa törmää tuttuun, kuten entisen miehen tätiin. Hän matkaa oopperaan. Puhumme hammashoidosta. Kerron erään vakuutusyhtiön lähettäneen toiminimelleni liikelahjana puisen voiveitsen. Liitekirjeessä aloittavan yrittäjän alennus on sisennetty ja alleviivattu ja kirjoitettu samalla fontilla, jolla lehtien erikoistarjouksissa kerrotaan vastaanottajan saavan neljän kuukauden lehdet kolmen kuukauden hinnalla. Se tuntuu halvalta tempulta, koska alennus on lakisääteinen ja sen saa yrittäjäneläkkeestä kaikilta vakuutusyhtiöiltä. Ei minua voiveitsellä ihan osteta. Täti jää pois. Me menemme kauppaan, keräämme koriin greippejä ja hapankaalia.

Kassalla edellisen naisen kassissa on neljä kaljaa, maitosuklaalevy, viipaloitua eläimen ruumista ja vaaleaa leipää.

Joskus raitiovaunut ovat tyhjiä. Ei, se on väärä sana. Joskus raitiovaunuissa ei ole ketään tuttua eikä kukaan katso silmiin, vaikka haen katsekontaktia. Silloin saatan seistä ja katsella kaidetta, josta on kai tarkoitus pitää kiinni ja etsiä tukea, jos ei saa istumapaikkaa. En tiedä, sanotaanko tätä harjatuksi metalliksi. Mutta yhtenä iltana kun matkaan tällä lailla yksin pää märkänä pipon sisässä, tajuan kouriintuntuvasti hetken ainutkertaisuuden. Tämä ei toistu. Mikään ei toistu. Tämä on ainutkertainen hetki ainutkertaisessa elämässäni. Voin kuvitella invarianssin, mutta se jää kuvitelmaksi. Tämä tanko on niin ainutkertainen, niin tämä ja tässä ja nyt, että näen koko kotimatkan noilla silmin. Näen taas ikkunoiden valot talolaivoissa. Ne, jotka sanovat "einmal ist keinmal", haluaisivat kieltää tämän merkityksellisyyden kokemuksen. He eivät pysty siihen.

Joskus ihmisyydestä muistuttaa koira. Niin käy tänään. Kävelemme meren ympäri tai oikeastaan meren osan, pars pro toto, kuulostaa paljon paremmalta kiertää meren ympäri, mutkattomammalta, en saa katsekontaktia vastaantulijoihin. Minua vaivaa ajatus siitä, etten tunne heitä ja etteivät he siksi halua tunnistaa ihmisyyttäni. Puhumme miehen kanssa sellaista mitä aviopuolisot keskenään puhuvat: meluaidoista, infraäänistä ja teknillisten korkeakoulujen oppiarvojen käännöksistä indoeurooppalaisiin kieliin. Haluaisin seistä sillankaiteen luona ja tutkia huurretta tuntikausia, mutta meillä molemmilla on työ. Ihmiset katsovat ohi. Viimein kävelemme koiraa kohti. Se on istutettu tienposkeen, omistajan kädessä rapisee raksupussi. Koiran korvat ilmaisevat alistumisen ja uhman sekoitusta, koska me lähestymme sitä korkeina lihan torneina vaappuen kaksilla jaloillamme. Sen silmät katsovat suoraan omiini ja näen niistä pelkoa, uhmaa, alistumista ja neuvottumuutta. Kuka sinä olet? Niin silmät kysyvät. Vastaan vilkaisemalla nopeasti alaviistoon ja palauttamalla sitten silmäni uteliaina ja ystävällisinä katseen imuun. Minä olen tällainen. En vaaraksi. Koira tunnistaa eleen ja vastaa ilolla. Myöhemmin, kun olen pysähtynyt kaiteen luo ihmettelemään kidemuodostelmia, koira jolkottaa ohi. "Tuo on kiva koira", sanon miehelle ja yllätyn uskoutumisestani. Loppumatkan ajattelen vastaantulijoita ja heidän haluttomuuttaan eleiden keskusteluun. He vain torjuvat eleillään, vaikka päivä on loistava ja kidemuodostelmia kaikissa rungoissa, korsissa, teräselementeissä. Mutta tunnistan vastaantulijoiden ihmisyyden nyt kun koira on hyväksynyt minut tai sieluni tai miksi sitten sitä kutsuisinkaan, nyt tuntuu kuin ymmärtäisin ensimmäisen kerran, mitä sielulla voitaisiin tarkoittaa, se on koiran tarkkaavaisuus, koira on hyväksynyt sieluni eli sen, että olen ystävällismielinen olento. Kun koira on vastannut minulle sillä lailla kuin ihmisten voisi olettaa vastaavan. Kun se on tutkinut minut silmillään ja huomannut vertaisuutemme, että minullakin on mieli, huolenaiheita ja iloja. Koira on ollut läsnä, kuulostellut, tehnyt johtopäätöksen.

Eräässä kiinalaisessa elokuvassa, jonka lainasimme kirjastosta, oli viehättävä mutta innokkaaksi hahmoksi jäävä koira. Englanninkielisessä tekstityksessä koiran nimi oli Lao Erh, jonka mies käänsi vanhaksi kakkoseksi, mutta voi se muutakin olla, hänen kiinanopinnoistaan on jo aikaa, ja saksankielisessä tekstityksessä Lauer. Lauer, haaleampi. Mutta vain vanhahtavassa kielenkäytössä. Mies hämmästeli, miksi Kiinassa on saksanpaimenkoiria.

Minun pitäisi jaksaa lukea nobelistin kirja loppuun. Se tuntuu vaikealta. Pidän enemmän kääntämisestä, jos on pakko olla kirjan ääressä. Olen tällä erää kyllästynyt romaaneihin.

Ulkona on taas kylmempää. Sisälämpötila on laskenut kahteentoista asteeseen. Mahtaako enää merkitä mitään siirtää siitakepölkkyä jääkaappiin ja takaisin?