keskiviikko 21. tammikuuta 2009

Ilo-oloja

Odottamaton ilo: Seison uimahallissa allastilan ulkopuolella. Päälläni on bikinit. Palelee. Ei, tämä ei ole unta! Minulla on ihmisen jalat, ei kaviot, siitä sen tietää. Katson lastenaltaan ja venyttelyaltaan ylitse ja katseeni liukuu viistoon ikkunapintaan. Sen läpi näkyy lumista pensasaitaa. Ikkunasta heijastuu venyttelyaltaan poresuihkujen rivin kuohunta. Niinpä näyttää siltä kuin pensaiden päälle olisi asennettu pienet suuttimet, joista purskuaa talvi-ilmaan lunta, joka leijailee kupumaisena muodostelemana pensaille. Tiedän katselevani illuusiota ja ilo minussa liikahtaa. Tahdon säilyttää tämän kyvyn, tämän halun pitäytyä määrittämästä todellista ja illusorista liian erilleen. Tämä ei ole unta ja pensaiden päällä on pienet lumisuuttimet. Hymyilen, unohdan kylmän.

Valmistautunut, pohjustettu ja määrätietoinen ilo: Ensiksi kun kuulin, ettei yrittäjän puhelinnumeroon voi asettaa mitään mainostuskieltoa, meinasin murtua kuvitellessani kaikkia mainospuheluita. Tätä toivottumuuden tuntua kesti ehkä viikon. Sitten jokin muuttui ja sain toiveikkuuteni takaisin. Päätin suhtautua puheluihin harjoitteena, en mielipahana. Vastaisin iloisesti, ystävällisesti ja silti lopettaen myyntipuheet heti alkuunsa. Kertasin mielessäni vielä sen, että jos tallon omia pyyteitäni tai loukkaan toista osapuolta, en saa mielenrauhaa, jota tarvitsen työssäni. Puhelin on pirissyt kovaa tahtia, siinä nelisen soittoa päivässä. Vakuutuksia, tietokonepaketteja, mainostilaa. Olen vastannut ystävällisesti ja kertonut, millainen tilanteeni on (olen tehnyt töitä jo vuosia ja asiakkaat ja välineet ovat siten olemassa, eli en tarvitse mainoksia, tietokoneita enkä puhelinliittymiä ja vakuutusasiatkin ovat jo kunnossa). Siihen menee ehkä puoli minuuttia. Sitten olen vielä todennut ystävällisesti, että tykkään ostaa palvelut sillä lailla, että otan itse omalla aikataulullani asiasta selvää esimerkiksi netistä, eli puhelimitse en muutenkaan ryhdy kauppoihin, olivat tarjoukset millaisia tahansa. Arvostan näet työrauhaani sen verran, että tahdon tukea kaupankäyntitapaa, jossa sitä ei häiritä. Tässä vaiheessa myyjä on poikkeuksetta luovuttanut ja joskus pyytänyt anteeksikin. Siihen olen todennut, että eihän hän sitä voinut tietää, ja jotakin työtähän hänenkin on varmaan tehtävä. Olen toivottanut hänelle iloisesti parempaa onnea seuraavan uhrin kanssa, ja puhelut ovat aina päättyneet ystävällisen ja molemmin puolin reippaan sävyn vallitessa. Olen hämmentynyt ja ilahtunut siitä, miten helposti tämä kaikki sujuu. Ja miten jokainen näistä puheluista voikin olla kuitenkin aivan erilainen ja ainutkertainen, vaikka peruskaava pysyykin samana! Se on kummallista ja hauskaa.

Menneitä murehtimaton ilo: Kuukautiseni alkavat niin, etten meinaa huomata niitä. Onnistun tuhrimaan pyjamanhousut. Se tuntuu ihmeellisen ilahduttavalta. Ensimmäisen kierukkani aikaan kuukautiskipuja ei ollut, kuten ei koskaan ennen kierukan ottamistakaan. Toisen kierukan kanssa kuukautiskipuja tuli. Valitin niistä gynekologille, mutta hänestä oli aivan luontevaa, että kierukan kanssa on jonkin verran nipistelyä. (Selvisin kuitenkin useimmiten ilman mitään kipulääkkeitä ja niinä kertoina, kun kouristi pahasti, puolikkaalla aikuisten parasetamoliannoksella; koetin välttää kipulääkettä sen vuoksi, että ajattelin, että jos kivut tätä tahtia pahenevat, kipukynnystä nyt ei ainakaan kannata opettaa liian matalalle vaan pikemminkin altistaa kehoa kivulle niin pitkälle kuin kestää ihan solmulla olematta, jotta se hitaasti nousisi tilanteen tasalle.) Gyne ei liiemmin uskonut, että kyse voisi olla uudesta kierukasta, koska tunnusteltaessa se vaikutti olevan ihan kohdallaan. Hän sanoi myös, että joskus kuukautiskivut alkavat vasta myöhemmällä iällä ja että kenties oli kyse siitä. Nyt syksyllä kierukka piti taas vaihtaa tuon kivuliaan viisivuotiskauden päätteeksi. Ja missä olenkaan - takaisin tilanteessa, jossa kuukautiset voivat alkaa sillä lailla, että huomaan niiden alkamisen housujen vereen kastumisesta enkä yhtään mistään muusta, paitsi ehkä tunneherkkyydestä edellisinä päivinä. (Alkutulvahdus saattaa olla kiusallinen, jos on kylässä paikassa, jossa on kangaspäällysteiset istuimet eikä tietenkään edes kuppia mukana.) Olen niin iloinen, ettei minuun enää satu! Ja tajuan, että voin suhtautua tilanteeseen kahdella eri tavalla (tai jollakin niiden sekoituksella): voin joko iloita täysin rinnoin nykyisen naiseuteni kivuttomuudesta tai manata sitä, että suostuin kärsimään viiden vuoden kuukausittaiset raatelevat kivut enimmäkseen hammasta purren. Tahdon valita näistä ensimmäisen ja niin myös teen. Minua enää huvittaa kaikki se kipujen kanssa kärvistely ja teoriani noista kivuista. Niin lyhytnäköistä! Niin hassua! Olen niin iloinen näistä uusista, kivuttomista kuukautisista!

Epätäydellinen ilo: Seison kylpyhuoneessa harjaamassa hampaita. Varon astahtamasta oikealle, koska siinä on Lohen paskaa. Olen lukenut miehen pienestä ahdistuksesta huolimatta Thoreaun Kävelemisen taidon yhdellä ahmaisulla ja ajatellut, että jos olisimme tavanneet, olisimme ehkä pitäneet toisistamme tai sitten ei, ja että joka tapauksessa olisin varmaan nähnyt viisaaksi konfrontoida Thoreauta hieman tämän ajatusten mustavalkoisuudesta. Thoreau julistaa varmoin äänenpainoin, ja minusta varman kuuloinen julistaminen kuulostaa helposti siltä, että samalla rivien välissä julistaa itsensä onnettomaksi. Paitsi että ehkä oma epävarmuuteni on sekin onnellisuuden epävarmuuden julistus... No, joka tapauksessa, mies on ahdistunut hieman siitä, että olen tahtonut vain lukea ja olen ottanut itselleni lupaa kysymättä lukijan roolin. Harjaan hampaita. Äkkiä mies seisoo kylpyhuoneen ovella ja sanoo: "Tajusin just et sä ole mun vaimo! Vaikka kaikki muu menisi pieleen, sä olet mun vaimo! Vaikka koko jugurttikuorma olisi paskana, sinä et vihaa minua!" Hän on asiasta jotenkin haltioissaan. "Saan rakastaa jotakuta, tai siis ei jotakuta, vaan sinua, sinä olet mun vaimo!" hän selventää. "Niin saat", vastaan hammasharja suussa edelleen sutkuttaen, joten se kuulostaa varmaan enemmän hiihhhaakh-äännähdykseltä. En tiedä tarkalleen, mitä hän tarkoittaa kryptisellä onnellisuuden ilmauksellaan, ja se on tavallaan vähän ahdistavaakin, mutta hänen ilonsa tarttuu minuun silti reikäisenä ja salakielisenäkin.

Elämään havahtumisen ilo: Kuljen väsyneenä pimeän puistonpläntin halki. Annan katseeni liukua autojen ja puiden lomitse ja lävitse, saunan luona höyryävien pyyhelanteisten miesten sivuitse, kotia kohti. Reppu painaa. Olen yksin, olen niin monesti viime päivinä tahtonut olla yksin. Kohotan varomatta katseeni ja näen, kuinka yksi seinäpinnan mustista aukoista täyttyy äkkiä lämpimällä valolla. Näen häämöttävän käden, joka katoaa kynttilän luota, hämärän syliin pujahtavan olkapään ja päämäisen muodon. Äkisti veri jyskyttää korvissani ja tunnen maan vastuksen kengänpohjien alla, kengänpohjat pohjallisten alla, pohjallisten tuen jalkapohjissa. Tiedän, kuka ja missä olen, että olen pystyasennossa ja matkalla kotiin, että olen jotakin kolmenkymmenen ja neljänkymmenen välillä ja silti viiden ja yhdentoista ikäinen, tiedän äkisti väsymyksenikin perinpohjin, ja minut täyttää suunnaton, paisuva ilo siitä, että olen elossa ja että maailma on olemassa ja ettei kaikki ole vain kuviteltua ja että siedän päiviä, että olen siedättynyt niihin ja tähän elämään. Tämä hetki ei toistu, vaikka tämä oivallus toistuu tuntuen aina yhtä tarpeelliselta ja havahduttavalta, muistan sen taas ainakin puoli minuuttia ja kuljen hilpeänä ja keveästi askeltaen, eläimen jaloin, kotitalolle.

1 kommentti:

paulasankelo kirjoitti...

Tämä on ihana kirjoitus.