Charlestonia

Pohjoinen kääntyy ehkä kohti valoa tai sitten on vain ollut riittävän monta aurinkoista päiväkävelypäivää peräjälkeen. Tai sitten kaikki tai osa on kiinni siitä, että olen katsellut YouTubesta pitkästä aikaa vanhoja sävelmiä ja steppiä ja nauranut vatsan pohjasta Ethel Mermanin ja Bing Crosbyn pöljäilylle. (Voiko mikään olla niin hauskaa kuin se, miten he putoavat selälleen kaiteelta? Muutenkin pätkän tunnelma on jotenkin ihanan lämminhenkinen, juuri sellainen kuin ihmissuhteen soisi olevankin.) Joka tapauksessa herään aamulla käsittämättömän energisenä ja tanssin Vompsulle pyjamassa charlestonia. En oikein saa kiinni siitä, miksi musiikki on nykyään niin toisenlaista. Nämä vanhat sävelmät vain osuvat itseeni tunnelmallisesti niin paljon paremmin kuin mikään muu, että tunnen oloni hämmentyneeksi toisten musiikkimaun erilaisuudesta. Heidän täytyy kokea maailma ehkä muutenkin jotenkin aivan toisin...

Minusta on ihanaa, että on taas joku, jolle voin tanssia pyjamaisillani höpöilytansseja.

Maailma täyttyy keveistä kuplista, vaikkei mitään kai olekaan tapahtunut. Katsoimme tosin illalla Giuliettan viettelykset, ja siitä löytää aina uusia ja uusia asioita. Tuntuu, ettei elokuva yksinkertaisesti tyhjene yksityiskohdista ja että ymmärrän yhä paremmin, millä tavalla siinä kiteytyy monta itselleni hyvin tuttua ongelmaa. Tuntuu kummalta, että jokin taideteos voi sillä lailla koota ne siipiensä suojaan.

En silti osaa vetää yhtäläisyysmerkkejä aiemmin tapahtuneen ja mielialani välille. Tänään maailma vain raikuu kuulumatonta charlestonmusiikkia, joka houkuttaa keikauttamaan päätä, heilauttamaan kättä, nauramaan ja ylipäänsä käyttäytymään kuin olisi tehty painottomista risuista tai ainakin paino lepäisi jonkun kulissientakaisen liikuttajan sormissa. Pannukakkujäätä kasautuu poukamiin, isokoskelot sukeltelevat kolera-altaassa, lihavat porsaskyhmyjoutsenet kerjäävät turisteilta ruokaa kaulat suoriksi pingottuen. On vaikeaa kävellä eteenpäin kun voisi tanssiakin, ja otanin paikoin muutaman tanssiaskelen ja rallatan vanhoja sävelmiä. Vastaantulevat sedät tuijottavat hölmistyneinä, kun heilutamme Vompsun kanssa käsiä kaksikymmentäluvun tanssityyliin. Ehkä se toppatakissa näyttää vähän hassulta...

Palaamme kotiin vasta kun hämärä jo virittyy. Kävelemme koko paisteisen ajan. Ihana sunnuntai, silkkaa charlestonia. Miten nopeasti kääntyykään mieli ja maailma. Päivä pitenee, ilo tihentyy. Sisällä kotona on neljätoista astetta lämmintä, teen oikein tulista ruokaa, jottei tuntuisi viluiselta pitkän ulkoilun päätteeksi.