Tulkinta

Kun ystävä täyttää vuosia, saa vakiviran tai lapsia, tuollaisia asioita, joita halutaan juhlia, hänelle on mukavaa laittaa sana tai pari jostakin viisaasta opuksesta. Kun istuu kortin ääressä tai facebookissa, ei usein koe osaavansa sanoa yhtään mitään järkevää. Siksi kai on satuja ja runoja. Paitsi että ne pelastavat mykkyydeltä, ne muistuttavat riemastuttavasti siitä, että jos en ymmärrä ystävää, en ymmärrä tekstiäkään.

Tarkoitan tätä: Muistan, että siinä ja siinä runossahan sanotaan juuri jotain sellaista, mikä voisi havahduttaa tämän ihmisen havaitsemaan jonkin ihailtavan puolensa. Tai kenties olemme vastikään puhuneet jostakin pulmasta, josta tässä runossa sanotaan jotakin myötätuntoista ja levollista. Tässä mieleenpilkahtamisen vaiheessa olen vakuuttunut siitä, että totta kai siinä kohdassa tapahtumat menevät juuri tavalla, jonka muistan.

Mutta kun menen runohyllylleni ja kaivan kirjan esiin (suurin osa saduista on niinikään runohyllyssä) ja lehteilen oikean sivun, huomaan tekstin olevan aivan toisenlainen kuin oletin. Varmuudesta on tullut oletus. Ei auta kuin etsiä jokin toinen tekstinkappale.

Voisin tietysti pahoittaa mieleni muistini huonoudesta, mutta ketä se hyödyttäisi? Saatan harmistua hetkellisesti, jos on kiire ja kengätkin jo jalassa ja huulipunaa ja minuutin päästä pitäisi juosta katua pitkin, mutta kun löydän jonkin siedettävän fraasin, unohdan harmistukseni. Kun sitten juoksen juhliin, minua hykerryttää tulkintani. Sillä olen saanut nähdä "väärän" tekstinkappaleen löytäessäni jotakin sellaista, jota en yleensä ikinä lukiessani ymmärrä omakseni: olen nähnyt, millaisia merkityksiä heijastan itse sanoihin ja tarinoihin.

Ei, en ole viaton lukija. Kirjat, elokuvat ja kaikki, mitä näen, ovat täynnä sitä maailmaa, jota jo elän ja hengitän. Kosketus romaanihenkilön käsivarrella on sinun kätesi tässä kyynärvarteni tuntumassa tai se, kuinka näen oman käteni ojentuvan ja koskettavan käsivarttasi. (En ehkä rohkenisi tehdä niin, jos ehtisin ajatella tarkemmin asiaa. Joskus ajattelu tarkoittaa ikuisuuksiin lykkäämistä ja siksi ajattelemattomuuskin voi toisinaan olla hyve.) Minulla on odotukseni, esikäsitys maailman rakenteesta, tuntuma siitä, millaista on astua huoneeseen, joka on täynnä vieraita ihmisiä. Tiedän, miltä tuntuu istua postin portailla puoli tuntia ja odottaa ja pelätä, ettei toinen tulekaan. Mutta en tiedä, tunnetko sinä juuri samalla tavalla, tai onko tämä romaanihenkilö tarkoitettu ajattelemaan asiasta toisin, vähän samalla lailla kuin äkisti jokin yksityiskohta puheeksi otettaessa outous saattaa lyödä ällikällä - kuten että Barthes kirjoittaa siitä, miten junaan ehtimiseen hätäileminen olisi eläkeläisten toimintaa. Minulla on ollut ehtimishätäilyä ainakin ekaluokkalaisesta lähtien enkä osaa kuvitella, millaiselta tuntuisi halveksia tuota hätää siinä määrin, että tukahduttaisi halunsa hätäillä.

Mistä minä tiedän, miltä tuntuu siitä, joka tekstissä astuu huoneeseen tai katselee ulos ikkunasta? Minä tiedän, ja usein tiedän väärin. Tulkitsen, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Ei tekstin kanssa. (Joskus luen jotakin, mitä en osaa kuvitella ja tulen uteliaaksi ja sitten kokeilen asiaa itse. Se ei koskaan taida tuntua siltä, miltä sen arvaisi tuntuvan, tietäen ylittäneensä mielikuvituksensa rajat.) Ihmiset ovat sen suhteen toisenlaisia, heiltä voi kysyä asiasta.

Eikä siltikään voi olla varma, onko kysynyt tarpeeksi ja ymmärtänyt, vai onko taas käynyt niin, että tulkinta on tuntunut niin varmalta (se onkin ehkä tulkinnan oire, ei ymmärryksen, ymmärrys on ehkä empivämpi ja avoimempi uudelleensuuntautumaan?) että on laiminlyönyt lisäkysymykset ja vain heijastanut toiseen oman käsityksensä maailmasta.

Käsityksen, jota ei pääse kunnolla vilkaisemaan muuten kuin silloin, kun paljastuu, että on tulkinnut ja painanut mieleensä jonkin kohdan väärin.