Toiveikkuus ja tahtominen

Ehkä kaikkein hauskinta blogin pitämisessä on se, miten tällainen kirjoittaminen valaa ihmiseen toivoa. En nyt tarkoita, että suhtautuisin erityisen toiveikkaasti esimerkiksi ajatusteni merkittävyyteen (joko nerokkuuden tai leviämismahdollisuuksien mielessä :P - itse asiassa olisi jotenkin kammottavaa, että joku ottaisi nämä jonakin auktoriteetin äänenä ja aion panna tyylin puolesta parastani, jottei niin pääsisi käymään), vaan pikemminkin siihen, miten tällaisen kirjoittamisen myötä ei ole enää mitään mahdollisuutta ajatella, että jokin vaikea olo tai epäonnistuminen tarkoittaisi lopullista epäonnistumista, jota ei voitaisi mitenkään korjata. Toki uskoin jo tätä ennen, että selviän oloistani ja pään seinään hakkaamisistani, mutta aiemmin olin jotenkin arempi puhumaan niistä, koska ajattelin, että ihmiset jotenkin suuttuisivat niistä eivätkä voisi enää pitää minusta ollenkaan niistä kuultuaan. No, nyt olen ainakin päässyt siitä pelostani ja uskallan suhtautua toiveikkaasti siihen, että mitä älyttömyyksiä sitten tulenkaan ajatelleeksi, ihmisistä on silti mukavaa, että tunnen oloni hyväksi ja pontevaksi, ja ikävää, jos olen allapäin. Aivan riippumatta siitä, kuinka tyhmiä ajatuksia minulla on ollut viime aikoina tai kuinka surkea onnistun välillä olemaan. Se on aika ihmeellistä ja vapauttavaa!

Kirja, jota käännän, on miellyttävän tervejärkinen ja maanläheinen. Siinä kirjoitetaan paljon toiveikkuuden tärkeydestä. Nuo sanat ovat iskeneet minussa otolliseen saumaan, koska elämässäni oli siinä 15-21-vuotiaana jakso, jota on helpointa luonnehtia liki täydellisenä toivon puuttumisena. Voisin toki sanoa olleeni hyvin masentunut tai ahdistunut tai tunteneeni, ettei minulle ollut paikkaa elämässä ja ystäväpiireissä. Tai voisin kirjoittaa, että olin onneton tai vailla suuntaa tai että olin varma siitä, että kuolisin piakkoin ja että se olisi kaikille minut tunteville suuri helpotuksen ja ilon päivä. Mutta mikään näistä ilmaisuista ei ole tunnu yhtä täsmälliseltä kuin se, että olin kadottanut toiveikkuuteni. Tulevaisuus näytti yksinkertaisesti valtavalta, venytetyltä kärsimysnäytelmältä. Siinä ei ollut mitään kivaa, hyvää, armollista, lempeää tai hauskaa. Ehkä tira seksuaalista nautintoa, mutta siitäkin sai maksaa kovan hinnan.

Siihen mielentilaan on yleensä vaikeaa saada kosketusta. En oikein enää ymmärrä, miksi olin niin toivoton. Toki ympäristö oli välillä aika haastava ja toki kodin tuki olematon, mutta silti. Nykyistä elämääni luonnehtii kuitenkin verrattuna aika moneen ystävään ja tuttavaan hyvin vankka vakuuttuneisuus siitä, etteivät erehdykset nyt niin vakavia ole ja että oikeastaan kaikesta selviää kyllä. Toki olen välillä väsynyt, stressaantunut ja allapäin ja joskus hyvinkin epävarma siitä, onko se tapa, jolla ajattelen asioista, lainkaan järkevä. Mutta sellainen menee aika nopeasti ohi, kun vain maltan tarkastella huolellisesti, millaista elämää oikeastaan tahdon ja liittyvätkö kokemani vaikeudet sen käytännön järjestelyihin. Melko usein ne liittyvät. Sitten on vain päätettävä, ovatko odottamattomat vastoinkäymiset niin merkittäviä, että tavoitteita on viilattava, vai onko vastoinkäymiset ja hankaluudet hyväksyttävä osana noihin tavoitteisiin pyrkimistä. Luotan siihen, että voin valita melko vapaasti ja kylmäpäisesti, kumman näistä haluan ja että käytäntö kyllä ajaa porsaan kotiin routimasta, jos valitsen väärin. Luotan myös siihen, että minulla on varaa valita, millaista työtä teen. Sekin tarkoittaa tietysti monista asioista tinkimistä, mutta puolet valveillaoloajasta on aika paljon uhrattavaksi oleiluun ahdistavassa ympäristössä tai jonkin pohjimmiltaan epäeettiseltä tuntuvan parissa. (Tosin minun on aina välillä vaikeaa hahmottaa yhtään minkään tekemiseni eettistä kelpoisuutta, joten yritän olla myös lempeä itselleni samaan aikaan... Kääntäminenkin on vähän niin ja näin, koska kirjoja yritetään myydä mahdollisimman suuri määrä ja kustantaja tietysti aina toivoisi lisäpainosta ja kirjan klasariksi muodotumista. Itse taas toivoisin, että kirjoja käytettäisiin lähinnä kirjastoista käsin ekologisista syistä. Mutta toisaalta, ilman kirjoja en ajattelisi, kuten ajattelen...)

Toinen kirjan sisältämistä ideoista, joka tuntuu hyvin virkistävältä ja johon törmää harmillisen harvoin ihmisten käyttäytymistä ruotivissa opuksissa, on tahtominen. Ainakin oman elämäni kaikkiin käännekohtiin on liittynyt sellainen kumma ilmiö, että äkkiä näennäisen avoimesta ja viipyilevästä olemisen tavasta hahmottuu voimakas oma tahto: tahdon asioiden menevän näin ja olen valmis luopumaan toisista mahdollisuuksista, jotta ne sujuisivat tuolla tavalla. Ja metatasolla: tahdon tahtoa näin. Jos joku käy venkslottamaan minua toisiin päätelmiin, saatan pitää tiukasti ja itsepäisesti kiinni siitä, että tahdon tahtoa näin. Joskus olen saanut jonkun ystävän raivopäiseksi tällä metodillani. Olen myöntänyt, että juu, hänen esittämänsä vaihtoehto on aivan järkevä ja että siitä olisi näissä ja näissä olosuhteissa ja näiden seikkojen suhteen enemmän etua kuin valitsemastani vaihtoehdosta. Silti tahdon pitää kiinni tahtomastani asiasta, koska ne näkymät, jotka sen toteutumisen myötä avautuisivat, tuntuvat kiinnostavammilta. Toisinaan minua kiinnostavat paljon enemmän kaukaiset mahdollisuudet kuin todennäköiset vastoinkäymiset matkalla niiden luo.

Voisin suhtautua tähän joko ongelmana tai haasteena, mutta tahdon suhtautua siihen haasteena. Elämä olisi valtavan tylsää, jos oma tahto ei putkahtaisi silloin tällöin esiin yllättäen ja suuntaisi olemista selkeästi. (Toisaalta on ehkä hyvä sekin, ettei se kaiken aikaa dominoi näkymiä, koska rentoutumiselle, epävarmuudelle ja epämääräisyydellekin on hyvä olla kautensa, jotta tahto saa uusia vaikutteita eikä vain paahda samaa uraa eteenpäin laput silmillä. Hehee, olen ehkä tehnyt pintatason ajelehtimisesta hyveen, kunhan siihen liittyy metatason toiveikkuus ja siitä toisinaan kiteytyvä tahto. Ja mietin, onkohan tahdottomilta ja tilansa eteen ponnistelemattomilta vaikuttavilta ihmisiltä jotenkin riistetty toiveikkuus ja siksi heidän tahtonsa ei voi kiteytyä sen pallottelemista houkuttelevista vaihtoehdoista? Tätä ajatusta ei setä käännöskirjassa esitä, ainakaan muistaakseni, mutta minusta tuntuu, että jotenkin näinkin sen voisi ajatella menevän...)

Välillä kadotan toiveikkuuteni hetkeksi. Kun kadotan toiveikkuuteni, kadotan aina selkeästi myös tahtoni. Toivottomuuden hetkinä ei ole vain mitään, mitä osaisi tahtoa. Toiveikkuus palautuu pian, mutta tahdon vaivihkainen muodostuminen kestää. Tuntuisi jotenkin väärältä (mutta tämä on vain intuitioni) sanoa tahtovansa jotakin asiaa, josta ei olekaan kovin varma. Enimmäkseen en ole asioista kovin varma. Ja välillä tahtominen saa aivan kummallisia muotoja. Kuten silloin, kun istuin fysioterapian pääsykokeissa kolme vuotta sitten ja odotin muiden kanssa, että saisimme kääntää paperit ympäri ja alkaa täyttää lomakkeita. Katselin kellon minuuttiviisaria, joka lipui värähtämättömältä näyttäen kohti tasaa. Ja äkkiä, juuri ennen kuin paperit piti kääntää, tajusin, että tämä opiskelupaikka ei ole se muutos, joka on tärkein. Oli tärkeämpää uskaltautua myöntämään, että elin suhteessa, joka oli muuttunut valtaosin tyhjäksi kulissiksi. En tahtonut enää vähätellä sitä ahdistusta, joka suhteeseen liittyi. Täytin tehtävät kummallisen onnellisen kuohuvassa olossa. Sanoin ajatuksen ääneen ensimmäisenä yksilöhaastattelun psykologille: "Voi olla, että olen eroamassa. TAHTOISIN erota." Psykologi kysyi, mitä puolisoni siitä ajatteli, ja sanoin, etten ollut vielä sanonut hänelle asiasta mitään. Mietin asiaa sen päivän loppuun saakka ja illalla sain sen sanottua ääneen koetettuani ensin punnita kaikki seikat puolesta ja vastaan. (Mutta tietysti tahto painotti vaakaa toiseen suuntaan.) Valvoimme koko yön, kunnes mies suostui käsittämään, että olen aivan tosissani. Joku muu olisi ehkä miettinyt pidempään, mutta tahto, joka muotoutui, oli niin selkeä, ettei sille käynyt inttäminen vastaan. (Olkoonkin, että myöhemmin ehdin epäillä monta kertaa, oliko ratkaisu sittenkään oikea. Ehkä sen "oikeus" tai "vääryys" on epäolennaista, liian karkea mitta. Tärkeämpää lienee, ettei kukaan vaurioitunut erosta pysyvästi ja että uskalsin oppia järjestämään elämäni siten kuin tahdoin myös parisuhteessa. Aiemmin olin aivan liian pelokas sen suhteen, että loukkaan järjestelyilläni toista. Vasta nyt eron jälkeen olen oppinut erottamaan, että loukkaantuminen on enimmäkseen toisen ihminen oma päätös silloin kun kyse on vain siitä, että koetan luovia elämässä eteenpäin ja tutkia sen mahdollisuuksia kuten parhaaksi näen. Ja päinvastoin, tietysti. Kun loukkaannun, tahdon loukkaantua, tahdon pitää kiinni jostakin säännöstä, josta emme ole itse asiassa koskaan sopineet. Saatan huolestua helposti ja välillä pahastun jostakin, mutta en tosissaan jaksa olla loukkaantunut, koska harvemmin kyse on oikeastaan mihinkään vastuualueeseeni kuuluvasta, paitsi silloin kun minua koetetaan määräillä, se kuuluu näet vastuualueeseeni: haluan vahtia, ettei minua noin vain pompoteta tahdolleni vastakkaiseen suuntaan. Enkä haluaisi ottaa vastuulleni toisten ihmisten tunnesäätelyä. Siksi saatan väsyä ihmisiin ja heidän kanssaan olemiseen, jos heidän kanssaan kommunikointi tuntuu sisältävän liian monia sopimuksia, joihin en koe suostuneeni missään vaiheessa ja joihin en myöskään tahdo suostua. Tahallinen ilkeily on asia erikseen, mutta harvemmin siihen törmää.)

Tahtominen repäisee auki myös aivan uudenlaisen, toiveikkaan tulevaisuuden, johon ei vielä hetkeä aiemmin olisi pystynyt kurkistamaan. Elämä ei soljukaan eteenpäin samanlaisena ja muuttumattomana, vaan joka talon nurkan takana odottaa yllätyksiä! Pitää vain olla kärsivällinen, tutkia mieltymyksiään ja toimivia käytäntöjään, karsia tyytymättömyyttä tuottavia malleja tai jotenkin muunnella niitä paremmiksi, ja ties mitä tapahtuu! Tahtomiseen liittyy vielä sekin kimurantti toiveikkuuteen liittyvä seikka, että niinä hetkinä, kun tahdon jotakin, olen vakuuttunut pystyvyydestäni. Voisi ajatella tämän menevän päinvastoin eli että pystyvyyden tunne saisi uskaltautumaan tahtomaan, mutta ei se minusta vaikuta käyvän niin päin, ei ainakaan omassa mielessäni. Tahtominen vakuuttaa minut siitä, että pystyn kyllä oppimaan urakan vaatimat kiekurat ja kumarrukset ja että jaksan varmasti takaiskut ja epätoivon hetket, niin musertavilta kuin ne saattavatkin hetkellisesti vaikuttaa. Minähän tahdon tätä. Ja: tahdon tahtoa näin.

Kaikki on kunnossa niin kauan kuin saan seurata tahtoani. Onneksi se ilmenee aika harvoin sillä lailla tärskäyttävän varmassa muodossaan. Olen ollut tahdossani varma vain harvasta asiasta: siitä, että haluan pikkusiskon, taidelukioon menemisestä, ulkomaille töihin lähtemisestä, filosofian pääaineeksi vaihtamisesta, kasvissyöjäksi alkamisesta, eroamisista, siitä että haluan kokeilla kustannustoimittamista työnä, siitä että tahdon kokeilla kääntämistä työnä. (Vasta viimeinen päätös on ollut sellainen, jota kukaan lähipiirini ihmisistä ei ole vastustanut; minusta on mukavaa huomata, että osaan tahtoa myös sellaisia asioita, joiden takia en ole läheisteni mielestä hankala. Tai sitten he ovat vain todenneet minut toivottamaksi - tai oikeammin heistä kai liian toiveikkaaksi - juntturaksi ja jukuripääksi!) Minkään rakkaussuhteen aloittamisesta en ole koskaan ollut varma enkä ole sillä lailla tahtonut niitä suhteita, niin opettavaisia ja monella tapaa minua tukeneita kuin ne ovatkin olleet. Ja vaikka olen tyytyväinen avioliittooni, en sillä lailla pidä sitä niin tärkeänä tapahtumana elämässäni kuin niitä kohtia, joissa tahtoni on äkisti näyttäytynyt varsin neuvotteluhaluttomana ja varmana; nuo hetket saavat minut uskomaan, että silloinkin kun en ole siitä tietoinen, kehoni vaivihkaa kerää informaatiota seuraavaa suuntimispistettä varten. En ole myöskään tahtonut ystävystyä kehenkään, sekin on tapahtunut vahingossa, mutta osoittautunut kaikin tavoin elämää rikastavaksi kokemukseksi hankaluuksineen kaikkineen.

Olen kauhean iloinen, että löysin käännöstyöstäni nämä toiveikkuuden ja tahdon käsitteet. Minusta tuntuu, että ymmärrän elämääni nyt niiden avulla paljon täsmällisemmin, mutta samalla jotenkin kansantajuisemmin. (Höhöö, mikähän se kansa oikein on?) Samalla ajattelen saaneeni hallintaani työkalut, joilla voin tutkia toistenkin elämää oppiakseni paremmin ymmärtämään heidän hämmentäviä tapojaan hahmottaa tilanteet: Voin aina kysyä heiltä, mitä he ovat elämässään tahtoneet, kuinka tiukasti he pitävät tahdostaan kiinni ja kuinka pitkälti he ovat valmiit puolustamaan sitä. Samalla tavalla voin kysyä, miten toiveikkaita he ovat elämänsä suhteen ja mitä he odottavat elämältään. Pelkäävätkö he enemmän kuin äkkiä rohkaistuvat hahmottamaan itsensä pystyviksi? Hahmottavatko he vastoinkäymiset haasteina vai lannistavina olosuhteina? Kuinka kauan kuluu, että lannistumisesta seuraa sisuuntuminen ja siitä puolestaan toiveikkuuden viriäminen? Jotenkin tuntuu siltä, että nämä seikat ovat toista ihmistä ymmärrettäessä (tai eh, sitä yritettäessä) paljon oleellisempia kuin se, mihin hetkellisiin tavoitteisiin hän on nyt sitoutunut, mistä hänelle tavanomaisesti loukkaannutaan ja mistä häntä yleisesti kiitetään.

Surullisinta kaikessa tässä on, että asiaan porautuessani tajuan yhä selkeämmin, miten yleinen toiveikkuuden puuttuminen jostakusta tekee hänestä hyvin vaikean rakastaa ja pitää. Virittääkö tuo vaikeuden tunne velvollisuuden? Niin tuntuu usein käyvän. Ja sitten käy harmillisesti niin, että kun huoahtavaa velvollisuuttaan lykkää omat tunteensa syrjään ja hoitaa velvollisuuttaan eikä toinen siitä huolimatta käy sen toiveikkaammaksi, alkaa tuntea tyytymättömyyttä itseään ja toista kohtaan. Siksi olen miettinyt, että kenties tuohon velvollisuudentuntoonsa voisi suhtautua tahtovammin. Voisi tahtoa asettaa sille rajat. Tunnen tuollaisen tahdon muovautuvan, mutta se on vielä melko epäselvä ja tuskin yltyykään miksikään kirkastumisen hetkeksi.

Ei auta kuin odottaa ja sillä välin kääntää kirjaa eteenpäin.