Saniteettitilat

En ole nauranut aikoihin niin makeasti kuin äsken. Vompsu tuli takaisin terapiastaan ja kertoi, mitä he olivat tehneet, miltä se oli tuntunut ja millaisia oivalluksia hän oli saanut.

Terapeutti oli antanut hänelle pinkan kuvia, joista hänen olisi pitänyt valita viisi itselleen merkityksellisimmän oloista ensin niitä kaikkia lyhyesti kommentoituaan. Harjoite oli kuitenkin venkoillut omille poluilleen jo heti aluksi, ja koska Vompsun hallitsevin skeema on vaativuuden skeema - tosin se näyttäytyy hänessä nykyään aika eri tavalla kuin tuossa linkaamassani kuvauksessa - ei terapeutti ollut palauttanut prosessia raiteilleen ehkä vaativuuden skeeman tai sitten jonkin muun seikan takia, saattoihan häntäkin kutkuttaa tilanteen outo kehityskulku, joka sekin tarjoaa toki aina informaatiota toisen havaitsemisen, keskittymisen ja asioiden käsittelyn tavasta yllin kyllin. (Vaativuuden skeeman terapointiin kuuluu näet se, että asioille saa nauraa ja tehtävät saa oppia hutiloimaan; minusta tuntuu turvalliselta, että Vompsulla on juuri tuo skeema, koska taatusti minä nauran asioille monesti silloinkin kun se saatetaan kokea ahdistavaksi. Siinähän siedättyy--- :P) No, oli syy harjoituksen vinksahtamiseen mikä hyvänsä, näin se tapahtui: Vompsun piti tarkastella puolistrukturoidussa harjoitteessa siis kuvia pikaisesti ja valita niistä viisi, joihin olisi syvennytty. Tähän vaiheeseen saakka ei kuitenkaan ikinä päästy, sillä Vompsun kertoman mukaan kukin kuva vaati aika pitkän käsitelyajan.

Kun kysyin, mihin aika oikein kului, selvisi, että Vompsu halusi aina ensin käsitellä kuvan valokuvana, ei tilanteena tai tunnelmana. Niinpä hän oli aina ensin katsonut järkeväksi arvioida ääneen kuvan valon laadun ja kulman, terävyyden, visuaalisen rytmin, tuntuiko se liian vahvasti kuvankäsittelyohjelmalla manipuloidulta ja niin edelleen. (Kun aloimme seurustella, hän ei suhtautunut kuviin näin. Tunnen pienen epämiellyttävän pistoksen, vaikka toisaalta luulenkin, että maailmassa on kivempi elää, jos on tuollaisia käsitteellisiä työkaluja kuvallisuuden hahmottamiseen. Mutta en osaa olla varma... en ehkä edes tahtoisi olla varma... en ainakaan vain sen vuoksi, etten pysty enää palaamaan tuohon toiseen tilaan, jossa en havaitsisi noita seikkoja...) Vasta sen jälkeen hän oli kertonut, mitä näki kuvassa. Hän mainitsi minulle ääneen viisi eri kuvaa: sellaisen, jossa oli kehäkukka keinovalaistuna mustaksi manipuloidulla taustalla, sellaisen, jossa oli norsu, jonka jalassa oli kahleet, sellaisen, jossa oli kumman väriseksi photoshopattu metsä, jonka värit toivat elävästi mieleen painajaisunet, sellaisen, jossa oli hyvässä valossa sellainen satamalaiturien rautamötikkä, jonka ympäri laivan köydet heitetään, sekä kuvan, jossa sumennetun lasin takaa näkyi "joku valkoinen kukka".

En nyt aio kuvata muiden kuvien herättämiä assosiaatioita sen pidempään, koska ne eivät saaneet minua nauramaan. Kerron vain viimeisestä. Ja voin tietysti kertoa vain sen, mitä Vompsu kertoi minulle.

Hän oli katsellut kukkaa ja miettinyt, miksi se oli tuollaisen vääristävän lasin takana. Eihän se edes oikein näkynyt terävästi. (Aluksi luulin, että lasi olisi jotenkin vääristänyt kukan mittasuhteita, mutta lopulta kyseltyäni lisää ymmärsin, että kyseessä taisi sittenkin olla jollakin tavalla sumennuskäsitelty lasi, sellainen joita on joskus kerrostalojen pohjakerrokseen tehtyjen saunatilojen ikkunoissa.) No, aikansa asiaa mietiskeltyään Vompsu oli tullut siihen tulokseen, että varmasti lasi on sumennettu, koska kukka on saniteettitiloissa. Kun terapeutti oli yrittänyt udella, tuliko kuvasta jotakin muutakin mieleen, Vompsu oli puhunut pitkään ja laveasti vessoista ylipäänsä. (Hän ei referoinut keskustelua sen tarkemmin.)

Hänen vaiettuaan hetkeksi terapeutti oli sanonut neutraaliin sävyyn, että useimmille ihmisille tuli kukasta mieleen hautajaiset.

Tässä vaiheessa repesin nauramaan aivan hillittömästi. Koko tilanteen komiikka kuulosti aivan käsittämättömän virittyneeltä. Ymmärsin, että kukka lieni kuningaslilja tai jokin valkoinen orientaalililja, jotka kai useimpien mielissä yhdistyvät hautajaisiin. Monihan ei siedä niiden hajuakaan hautajaisassosiaatioiden takia. Minä taas pidän valkoisista liljoista ja olen joskus ohjeistanut kukkamakuani tiedustelevia, että hautajaislilja on aina hyvä valinta. (Irlanninkellot ja tasetit ovat myös mieleeni, samoin tuoksuherneet. Muut leikkokukat tuntuvat helposti vähän ikävystyttäviltä paitsi tietysti väriensä puolesta. Ja äskettäin huomasin, että tulppaanien terälehtien pinta on siipisulkamainen.) Ehkä myös se "vääristyminen", jota Vompsu kuvasi, saattoi liittyä ihmisten mielessä johonkin himmeään rajantakaisuuteen tai sitten sellaiseen kyynelutuun, jonka läpi itkiessä näkee kaiken.

Vompsu oli ensin hieman hämillään, kun sillä tavalla ulvoin naurusta, mutta yhtyi pian riemuun.

Kun olin saanut pyyhittyä kyyneleet silmäkulmista, sanoin hänelle, että saattaa olla, että karmivan luonnollinen ja kauhistelematon suhtautumiseni kuolemaan on jotenkin suodattunut häneen. (Niinhän usein jonkun kanssa eläessä käy, vaikka harvemmin näitä piirteitä kovin nopeasti itse huomaakaan ja sitten jos suhde katkeaa, ei voi kuin hätkähtää sokeuttaan niille. Siksi on oltava niin tarkka seuraansa valitessa. Tai siis, ei ole oltava, mutta itse tahdon olla.) Hän kohautti harteitaan ja sanoi, että ei kai se haittaisikaan. Ja eihän häneltä ole koskaan kuollut ketään läheistä. Mistä hautajaiset olisivat voineet pinkaista hänen mieleensä? Niin, sanoin, onhan se niin. Ja sitä paitsi, kyllähän ihminen yleensä käy useammin vessassa kuin hautajaisissa. Sitten nauroin lisää.

Nyt kun palaan takaisin käännöksen pariin ja tarkistan sitä lause lauseelta ja kappale kappaleelta, hihitys kiipeää alavatsasta uudestaan ja uudestaan kutkuttamaan rintakehää. Lapsuuteni tärkein ihminen kuoli, kun olin kaksikymmentä. En osannut itkeä hautajaisissa, hänhän halusi kuolla, oli halunnut kuolla niin kauan kuin saatoin muistaa. En osannut edes olla surullinen tai haikea. Tunsin vain viiltävää riemua, hurjan vapauden, avartuneen tilan. Tilan kasvaa eteenpäin. Se täytti minut naurulla, kirkunalla ja hihityksellä. Kuoleman odottamisen ahdistus oli loppunut ja jätti jälkeensä keveyden.

Ehkä tämä nauraminen on edelleen sitä perua? Joka tapauksessa, jokin hautajaisten ja vessan rinnastuksessa on ihan tajuttoman osuvaa. Molemmat ovat useimmiten äärimmäisen persoonattomia tiloja (miksi?) ja niitä ja niistä puhumista ympäröi tietty kumma häveliäisyys, vaikka jokainen tietää, millaisia prosesseja noihin tiloihin saattaa liittyä. Niistä puhuminen nyt vain on mautonta, ja juuri siksi kutkuttavaa. Kummankin kaunistelun ja häveliäisyyden rikkomisesta saattaa saada kohtuuttoman ankaran rangaistuksen. (No, tietysti tuo "kohtuuton" on oma mielipiteeni. Siitä saa olla toista mieltä. Mutta minä en liiemmin usko rankaisemisen hedelmällisyyteen.)

Ja tuntuu vain niin käsittämättömän huvittavalta assosioida vessaan, kun oletetaan assioivan hautajaisiin. Näiden kahden asian sekoittaminen - totisesti, en ole nauranut pitkään tällä tavalla!