Valokuva-albumi

Oikeastaan minun kai pitäisi mennä suoraa päätää kotiin ja uppoutua käännökseen. On lauha, kävelen. Eksyn kirpputorille. Myynnissä on monen muun tavaran ohella vanha valokuva-albumi. Siitä pyydetään viisi euroa. Se on häpeällisen vähän näistä kuvista. Kiinnostun kuvasta, jossa kaksi tyttöä seisoo vierekkäin, nojaa aitaan. Jokin heidän asennoissaan, ilmeissään... sitä on vaikeaa sanallistaa. Minun on ostettava albumi. Maksaisin tästä kuvastakin viisi euroa.

Kotona katselen albumia. Vasta sitä hetken tarkasteltuani huomaan lyijykynällä tummanharmaalle riipustetut sanat. Anna Lind. Tallinnassa helluntaina 1928. Kalliosaaressa 1928. Juhannuksena 1928. Malmi. Backas. Kaikesta käsialasta ei ota selkoa.

Katselen ihmisiä tarkasti. Enkä vain ihmisiä: heinäseipäille nostettuja kuvoja, silokallioita, vanhaa autoa, pianotuntia, tanssipukuja, viuluja, suksia, puistonpenkkiä (ihan samanlaista kuin nykyäänkin), uimaan hinkuvaa koiraa, hevosta, ankkoja, suihkulähdettä, soutuvenettä. Juhannusruusuja, joista valkopukuinen nainen on koonnut syliinsä suuren kimpun ja seisoo pensaan vierellä ja hymyilee. Toisella naisella, paljaspäisellä, on päällään popliinitakki ja sylissään varis. Koetan nähdä, onko lintu elävä vai kuollut. Elävä kai, kuollut olisi ollut helpompi asetella valokuvauksellisemmin.

Ihmiset vierailevat toistensa luona, hymyilevät, esittelevät vauvojaan. Välillä miehet pukeutuvat naisiksi ja keimailevat kameralle merenrannassa. Muotia on selvästi vetää baskeri syvälle päähän. Tilkassa 1929. Kalbergissa on palmuja, agaveita ja sitruspuu kesäulkoistutuksessa.

Nämä samat ihmiset ovat uskoneet, ettei vauvan luo saa mennä, kun se itkee. Sellainen hemmottelee piloille lapsen ja estää sen itselliseksi kehittymisen. Monen mies on kuollut sodassa, ihan varmasti. Kenties joku noista naistenvaatteissa hilpaisijoista. Mitä tytöt ovat paranneelleet parantolassa? Tubia vai päätään? On retkeilty Oulunkylään ja Taivaskalliolle. Alppilaan.

Mies on nostanut käden sormet harallaan kasvojensa eteen valoisassa puistossa. Voisin vannoa kevääksi. Nainen ja toinen mies hänen seurassaan nauravat estoitta kameralle.

Mietin kuolinpesää, josta valokuva-albumi on viety kirpputorille. Eikö perillisiä ole ollut vai eikö heitä ole kiinnostanut kaikki tämä, kaikki nämä tarinat kuvissa, jännitteet ja yhteensulaumat, pelleily ja vakavuus, pitkästyneisyys ja hiljaa sisätiloissa poseeraaminen? Onko kuvat koonneelle naiselle (ehkä hän on Anna) käynyt samalla tavalla kuin minulle - että omiin kuviin sopeutuu vasta viiveellä, että ensin niistä ei voi pitää, koska ne ovat täynnä virheitä ja liikaa intoa, hassuja virneitä, kasvot eivät ole ikinä tarpeeksi kapeat, kalpeat eivätkä ilmeettömät? Ja että vasta vuosien päästä voi huomata, että on näyttänyt aivan mukavalta? Onko yksikään tytöistä albumin koonnut nainen? Onko kukaan näistä ihmisistä enää elossa?

Tuskin.

Se vapauttaa heidän hymynsä. Heillä ei ole nimiä eikä kärsimyksiä. He vain hymyilevät tai kurkottavat tai silittävät, he voisivat olla kuka hyvänsä.

Siinä on jotakin kumman vapauttavaa.