sunnuntai 18. tammikuuta 2009

Dyykiksellä

En ole dyykannut pitkiin aikoihin. Kun vielä asuin Käpylässä, löysin usein taloyhtiön roskiksista kaikkea kummallista. Löysin esimerkiksi suihkuhyllyn ja froteisen kesämekon sekä Pablo Nerudan omakätisen omistuskirjoituksen Jörn Donnerille erään hänen runo-opuksensa etulehdellä. Löysin myös mehulingon, jossa ei ollut letkua eli kulho oli tungettava letkulle tarkoitetun reiän alle. Löysin ruosteisen kahleen, jonka kiedoin parvekkeen reunuksen ympärille.

Eilen tulimme yöllä kotiin ystävän luota. Vaikka takana oli pitkä työpäivä ja kaksi mielenkiintoista tapaamista, olin virkku ja hyvin nälkäinen. Vompsu kantoi kädessään Moottoripyöräpäiväkirja-dvd:tä ja Kauko Röyhkän levyä. (En ymmärrä, miksen opi pitämään Röyhkän musiikista. Mutta ehkä minun ei tarvitse ymmärtää. Ei ainakaan heti.) Näimme jo kaukaa, että roskiksiin oli viety kaupan mustia jätesäkkejä. Roskikset olivat niin täynnä, että hävikkiä oli vierinyt asfaltille.

Jokun oli avannut kaksi lihapullapakettia ja herkutellut. Jäljellejääneiden pullien ulkonäöstä oli mahdotonta päätellä, miksi ne eivät olleet kelvanneet. Mikä parasta, avaamaton leipäpaketti pötkötti kiikun kaakun roskiksen laidalla. Kun hipaisin sitä, se putosi toiseen kouraani. Kääntelin rapun valossa leipäpakettia vielä tarkasti. Kyllä, se oli täysin avaamaton ja ehjä.

Vompsu arvuutteli, josko dyykiksemme vei leivän jonkun tarvitsevamman suusta. Muistutin häntä siitä, että roskikseen jäi vielä monta paketillista lihapullia ja leikkeleitä. Todella tarvitsevan kannalta liha on varmasti energiatehokkaampaa kuin leipä. Proteiinihan se pitää nälkää. Ja siinähän leipä oli roikkunut - ei se ollut kelvannut ensimmäiselle dyykkaajalle. Ruisleipä voi tuntua hankalalta keskellä yötä ilman lisukkeita. Sitä paitsi meiltä oli leipä loppu. Ja kaikkein ikävin skenaario olisi, että leipä menisi oikeasti kaatopaikalle sekajätteen joukossa muovipussiinsa eriöitynä.

Kotona voitelimme leivänviipaleet paksulti villifenkolipestolla ja nautiskelimme. Vaikka en normaalisti pidä ruispaloista, täytyy myöntää, että tarinalla ja villifenkolipestolla höystettyinä ne menivät alas oikein kiitettävästi.

1 kommentti:

Wilhelmiina kirjoitti...

Uskomatonta, että joku saattaa heittää roskikseen runokirjan (tai ylipäänsä minkään kirjan), saati sellaisen, jossa on tekijän omakätinen omistuskirjoitus. Luulisi, että tuollaisen olisi voinut jo vaikka myydäkin hyvällä hinnalla, jollei itse runoista pidä. Pyhäinhäväistystä. Onneksi sinä löysit sen ja otit talteen. Mikä löytö!

Minua harmitti pitkään, kun joskus bussissa matkatessani huomasin, että keskellä risteystä lojui avonainen kirja tuulen selailtavana, enkä voinut mitenkään käydä noutamassa sitä, kun pysäkkejä ei ollut mailla halmeilla ja oli kiire. (No, ehkä ei olisi ollut kovin viisasta mennä jalan keskelle vilkasta risteystä, jossa ei ollut jalankulkijoille edes suojateitä, mutta olisin saattanut yrittää, jos olisin ollut kävellen liikkeellä.) Tunnen vieläkin syyllisyyttä. :D

Aivan kuin joku olisi risteyksestä ajaessaan vain nakannut kirjan ulos auton ikkunasta! Kuinka joku voi tehdä tuollaista?

No, ehkä olen vain bibliofiili (tai siis olenkin) ja kirjoihin kohdistuneet loukkaukset saavat ylenmääräisen painoarvon mielessäni... mutta silti. En vain ymmärrä.

Minusta oli loistava onnenpotku jo sekin, kun Tampereen rekrymessuilla sähkölaitos jakoi ilmaiseksi kaupungin sähkölaitoksen historiasta kertovaa paksua opusta, joka ei ilmeisesti ollut mennyt oikein kaupaksi vuosien varrella.

Meinaan, eihän kirjalahjasta voi kieltäytyä. Ei vaan voi. Sehän on kirja.