Vaarallinen idea

Niin paljon kuin olenkin kirjoittanut tunteista ja niiden tunnistamisen ja hyväksymisen olennaisuudesta - tai kenties en ole viime aikoina tehnytkään niin, en muista, mutta ainakin olen pohtinut sitä - olen pitänyt samalla aivan ehdottomana säilyttää tarkan erottelun tunteen ja asenteen välillä. Tunnetta en voi estää, mutta asenteen voin. Esimerkiksi jossakin keskustelussa suru voi häivähtää, tai ilo, tai katkeruus. On minun asiani ja etenkin minun tahtoni asia, tartunko tuohon tunteeseen ja pidänkö sitä sellaisenaan riittävänä suuntaamaan toimintaani. Se kertoo jostakin, toki, mutta mitä tuo jokin on? Joskus se kertoo esimerkiksi niistä ydinuskomuksista, jotka tiedän vahingollisiksi ja joita en tahdo tukea itsessäni enkä muissa. (Kuten ettei ärtymykseen kannata kiinnittää huomiota - ikään kuin se sitten suurena möykkynä enää olisi yhtä helppo setviä - tai ettei kehenkään ihmiseen voi luottaa; yleensä näiden sanallistaminen ei käy aivan heti vaan saa kaivella kummallisia reaktioitaan aika kauan ennen kuin kuva tällaisesta karmivuudesta alkaa hitaasti hahmottua ja tarkentua.)

Tänään luin hyvän tekstinkappaleen, jonka tunnistin käsittelevän jotakin, mikä liippaa tätä asiaa. Ei näillä käsitteillä, joita olen käyttänyt, mutta pohjimmiltaan ajattelussa on vastaavuuksia. (Tosin kappaleessa puhutaan rakkaudesta, jota en pidä enää tunteena, vaan asenteena. Mutta minulla on syyni olettaa, että kirjoittajat ajattelevat rakkautta jonakin välittömänä lämmön tunteena tai haluna lähestyä eivätkä sellaisena metakognitiivisesti valvottuna ja harkittuna eleenä, jollaisena itse tahdon rakkautta ajatella; minusta rakkaus sisältää myös olennaisesti tahdon etääntyä toisesta, jos on syytä olettaa, ettei läheisyyttä saada enää niillä eväillä viritettyä tilaan, joka tukisi molempia.) Näin kirjoittavat Anna Kaver ja Åsa Nilsonne kirjassaan Toimiva yhteys. Myötätunto ja hyväksyntä ihmissuhteissa:

Ihmettelet ehkä, pitääkö ihmissuhteiden tosiaan olla niin mutkikkaita. Eikö hyvään yhteiseloon riitä, että ihmiset pitävät toisistaan tai suorastaan rakastavat toisiaan?

Vastauksemme on painokas ei. Niillä keinoin päästään pitkälle, mutta yhteenkuuluvuuden, "yhteiselon", luomiseen eivät rakkaus ja hyvä tahto riitä. Eihän taitoluistelijakaan voi korvata harjoittelua siten, että hän rakastaa vaikeaa piruettia ja haluaa oikein kovasti oppia pyörimään kierros toisensa jälkeen raajansa täydellisesti halliten.

Taitoluistelijan täytyy tietenkin haluta osata tehdä piruetti. Tahto on avaintekijä. Tahtonsa ansiosta taitoluistelija jaksaa epäonnistua harjoituksissa kerta toisensa jälkeen.

Käsitys rakkauden riittävyydestä on mielestämme suorastaan vaarallinen. Miksi? Ensinnäkin siksi, että rakkaus saattaa saada tukahduttavia muotoja. Toiseksi sen vuoksi, että jos katsoo toisesta pitämisen tai toisen rakastamisen automaattisesti johtavan yhteenkuuluvuuteen, joutuu tekemään päätelmän, että vika on tunteissa tai tahdossa, jos on tyytymätön suhteeseen. Silloin ratkaisu voi olla vain se, että yrittää rakastaa enemmän, tahtoa enemmän, tai ehkä että lakkaa rakastamasta ja etsii jonkun toisen, paremman henkilön kiinnostuksensa kohteeksi.

(Lähde, s. 12)

Viisaita sanoja!

Tosin minua huvittaa, miten tässä kirjassa rakkaus on selvästi jotakin muuta kuin myötätunto ja hyväksyntä. (Mutta niinhän se on monille ihmisille, tosiaan. Tästä pitää koettaa muistuttaa itseään.) Se kuvittuu paljon enemmän huolen ja sen ikävien seuralaisten assosiaatioin. (Olen oppinut viime aikoina hahmottamaan, että toisista kannettu huoli on useimmiten melkoista ajan ja ruudin tuhlaamista, mutta siltä huolimatta huomaan edelleen välillä huolestuvani milloin mistäkin, mikä ei ihmisiä itseään hetkauta pätkääkään. Miten turha ja huvittava reaktio, milloin se ei heijasta huolehditun omia ääneenlausumattomia epäilyksiä ja möykkyjä! Tai kiinnosta häntä näkökulman avarruksena - mutta harvemmin kiinnostaa.) Onneksi olen tottunut opintojeni kulussa kysymään itseltäni melko pian jotakin kirjaa lukemaan alettuani: Tarkoittaako tämä sana tässä samaa kuin tuossa tai tuossa tai tuossa kirjassa? (Mutta miksi ihmeessä en muista sitä yhtä helposti kuunnellessani ihmisten puhetta?) Mihin ilmiöihin tämä käsite viittaa tässä tekstissä?

Ei, taatusti se ei riitä, että rakastaa ihmisiä siten kuin sattuu rakastamaan, jollakin kodista opitulla tai suhteista poimitulla kummallisella tavalla. Olen ihan samaa mieltä, että tuollainen idea on hyvin vaarallinen. Ja samalla tunnistan, miten valtavia voimavaroja vaadin ihmisiltä ylipäänsä ajatellessani näin. Että heidän olisi haluttava muuttua. Että heidän olisi haluttava nähdä, milloin he aiheuttavat vahinkoa hyvää tarkoittaessaan ja "oikein toimiessaan". Että heidän olisi haluttava identifioitua enemmän tahtoonsa muuttua kuin tekemiinsä virheisiin, että heidän olisi nähtävä virheet korvaamattomina oppimiskokemuksina ja niin edelleen.

Minun on kuitenkin välillä muistutettava itseänikin siitä, että tahdon tahtoa niin. Ei ankarasti, vaan nauraen: kuinka monesti voikaan unohtaa saman asian ja tehdä pönttöjä erehdyksiä! Takaisin harjoituksiin, mars! Luulen, että jos ottaisin tämän tavoitteeni liian kohtalokkaasti ja vakavasti, olisin pian yksi suuri möykky.

Hassua kyllä, mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tulen ajatelleeksi Diotiman puhetta Platonin Pidoissa. Jokin siinä vetosi minuun jo kauan sitten, mutta nykyään suhtaudun hieman epäillen siihen, ymmärsinkö siitä silloin oikeastaan mitään oleellista käytännön tasolla. Silti puheen lukemisesta jo kauan sitten on ollut hyötyä - onpahan jokin kirkas kuva, joka käsittämättömyydessäänkin suuntaa olemista ja tahtomista. Etenkin tahtomista. Olemista on hitaampaa suunnata kuin tahtomista. Käytäntö vaatii harjoittelua ja loputtomasti toistoja, ja voi itku, jos onnistuu kehittämään hyvässä uskossa virheellisen tavan, siitääpä vasta onkin hankalaa päästä eroon.

Minusta tuntuu, että olen epäröinyt rakkauden käsitteen kanssa siitä lähtien kun luin Diotiman puheen. Voinko tosiaan sanoa, että rakastan jotakuta? Tuntuu kummalliselta elää maailmassa, jossa suuri osa ihmisistä käyttää tuota käsitettä niin eri lailla.