lauantai 17. tammikuuta 2009

Hajamielisyys

Muistan joskus lukeneeni kirjaa (mutta en kylläkään, mistä kirjasta oli kyse), jossa hajamielisyys ja keskittymiskyky oli asetettu vastapariksi. En tiedä, mitä kirjoittaja tarkoitti hajamielisyydellä, mutta selvästi jotakin aivan eri seikkaa kuin itse tarkoitan. Minussa näet hajamielisyys liittyy keskittymiskykyyn: kyse on saman ilmiön kahdesta eri puolesta.

Kun lähden ystävän luota, jo portaita alas laukatessani (se on laukkaa, ei kipittämistä tai jyskyttämistä, jumputtamista tai ravaamista, eikä etenkään verkkaista käyntiä, joka minun pitäisi muistaa ja omaksua tyylikseni polviparkojeni takia) ajatukseni suuntautuvat erääseen ratkaisuun käännöksessä. Kääntelen ja makustelen sanoja suussani. Ne polttelevat kuin väkevä salmiakki.

Muistikuva, jonka onnistun kutsumaan, liittyy kadun ylittämiseen. Siinä vaiheessa minun on täytynyt poistua rapun lisäksi myös sisäpihalta ja kulkea pätkä katua ylöspäin. Ei autoja, yli siis. Vilkaisen entistä kouluani ja sanallistan ajatukseni: "koulunviertä kulmaan asti, kulmasta leipomolle". Sitten laskeudun takaisiin käännösratkaisuun.

Jossakin vaiheessa ympäristöä tietoisten prosessien ulkopuolella tarkkaillut kehoni havahtuu siihen seikkaan, että kuljen väärään suuntaan. Olen seurannut koulun väärää seinää! Käännyn kannoillani puoliksi harmistuneena ja puoliksi huvittuneena. Mitä sekopäistä meininkiä!

Muistan monia muitakin tällaisia tapahtumia ja moitteita hajamielisyydestä, kun oikeastaan se, mistä minua olisi pitänyt moittia, on liian hallitseva keskittyminen johonkin toisaalla. Vai liekö sekään tarkka ilmaus? Eiväthän ajatukseni ja kiinnostuksenkohteeni todellakaan ole "jossakin toisaalla" vaan nyt, tässä, nämä. Ne saattavat täyttää elämänkenttäni tällä hetkellä paljon suurempina ja läsnäolevampina kuin talot ympärilläni. Jos joku toinen ei havaitse niitä, ei se silti tarkoita, etteivätkö ne muodostaisi lähestulkoon ylhäisessä yksinäisyydessään sitä ympäristöä, jossa kävelin väärää seinänviertä.

Tarkoittaako hajamielisyys usein vain sitä, ettei hajamieliseksi moitittu keskity siihen, mihin joku toinen haluaa tai olettaa hänen keskittyvän? Voidaanko toisen tarkkaavaisuutta kääntää moittein? Ja jos tarkkaavaisuus saadaankin suunnattua oletettuun aiheeseen moittein, onko tämä uudelleensuuntautuminen ehkä rikkonut jotakin moititun omasta tahdosta? ("Se, mistä sinä olet kiinnostunut, ei merkitse mitään." Kärjistettynä, tietysti. Kuinka monta toistoa tarvitaan, että tämä alkaa tuntua relevantilta epäilykseltä?)

Voisiko hajamielisyys joskus viitata myös siihen, ettei ihminen osaa oikein keskittyä mihinkään (kuten hajamielistä joskus syytellään)? Mutta eiväthän keskittymisvaikeuksista kärsivät ihmiset ainakaan aina muistuta hajamielisen stereotyyppistä mielikuvaa. He eivät jää istumaan uneksiva ilme kasvoillaan eivätkä lähde kulkemaan väärää tietä johonkin muuhun uppoutuneena.

Minulla on ollut ystävä, joka olisi ehkä voinut saada jonkin tarkkaavaisuushäiriön diagnoosin. Koetin tukiopettaa hänelle matematiikkaa ennen ylioppilaskirjoituksia. Hän oli hyvin läsnä kommunikaatiotilanteessa, sanavalmis, hyvin vastahankainen ja uhmakas ja kutsui matemaattisia merkintöjä salakieleksi ja kusetukseksi. Hän ei yksinkertaisesti osannut suunnata tarkkaavaisuuttaan yhtälöön edessämme enkä minäkään tietenkään osannut suunnata hänen tarkkaavaisuuttaan. (Sitä paitsi hän oli ystäväni - ilman sitä olisin tuskin äkännyt, ettei hän yksinkertaisesti kykene keskittymään kahta sekuntiakaan yhtälön tutkimiseen vaan alkaa heti kiihtyä ja kapinoida moista mahdottomuutta vastaan. Kyllähän minä tiesin, ettei hän vastusta oppimisen ideaa eikä sitä, että pakotan hänet töihin, koska en pakottanut. Itsehän hän apua pyysi ja halusi oppia.) Päätin laskea muutaman yhtälön esimerkiksi, jos vaikka tekemisteni seurailu tuottaisi hänessä jonkin oivalluksen. Keskityin sekä lukuihin että asian ääneen selittämiseen. Hän keskeytti minut jo heti alkuunsa ja kysyi, miten jaksan tuota paskaa niin pitkään. "Häh?" kysyin hämmentyneenä. "Niin on vaan tehtävä. On vain pakko laskea vaihe kerrallaan. Ei nää muuten tule valmiiksi. On jo aika hyvin, jos muistaa et aina ekaks tulee tää vaihe. Katso, tää tässä." En usko, että minusta oli lainkaan apua. (Minulle pestistä oli kyllä apua. Tajusin, että minulla oli jokin kyky, jota en vielä silloin tarkasti hahmottanut, nimeämisestä puhumattakaan, ja ettei tuo kyky ollut itsestäänselvyys. Olin jossakin vaiheessa oppinut suuntaamaan tarkkaavaisuuttani ja kohdistamaan sen sellaiseenkin, mikä ei ensi silmäyksellä vaikuta kovin houkuttavalta. Joskus jonkin asian tahtominen edellyttää kaiken maailman hanttihommia, mutta eivät ne tunnu turhilta, koska tietää niiden liittyvän tavoitteeseen. Sellainen asenne tai taito kohdistaa tarkkaavaisuutensa ei siis ollutkaan mikään itsestäänselvyys.)

Hajamielinen ei olisi se sana, jolla kuvaisin tuota ystävääni. Kuvaan sillä sen sijaan mielelläni itseäni, koska tunnistan helposti, että monet toilailuistani ja kummista äkkikäännöksistäni kävelyillä liittyvät siihen, kuinka keskityn johonkin aivan toiseen kysymykseen kuin moni muu olettaisi. Suurpiirteistä taloudenpitoani helpottaa se, että mieskin on samalla lailla hajamielinen. Tiskivuoren sulkeistaminen käy aivan huomaamatta. Yksityiskohdista helpommin ahdistuvat ihmiset eivät varmasti sietäisi toistuvaa kämpän kaaostumista "olennaiseen keskityttäessä". Se saa miettimään, olisiko oikea vastakohta hajamieliselle kenties pikkutarkka? Mutta ei, ei sekään tunnu oikealta, koska hajamielisyys toisaalla on usein pikkutarkkuutta jonkin muun suhteen. Tietoisesti läsnäoleva? Siinäkin on kummallinen todellisuudellisuuksien painotus - ikään kuin läsnäolo pinnanmuodostuksessa, katuverkossa ja keskustelussa olisi jotenkin todellisempaa kuin läsnäolo piinaavassa ongelmassa tai kiintoisassa pähkinässä tai jossakin keskustelun askarruttavassa yksityiskohdassa.

(En oikeastaan edes tahdo ajatella keskittyneesti kuviteltua tilannetta, jossa piinaava ongelma olisi jotakin niin häpeällistä tai ylitsevyöryvää, ettei sen olemassaolosta tai laadusta voisi puhua kellekään. Ja silti se lähestulkoon täyttäisi elämänkentän ja estäisi huomion kiinnittymisen kaikkeen muuhun. Ehkä voimakas trauma onkin juuri tällainen ongelma?)

Kaikki tämä kenties turha pähkäileminen (joka ei siis mitenkään liity käännösratkaisuun vaan nousi mieleen siitä riemastuttavasta varmuudesta, jolla taitoin matkaa koulun väärää sivua havahtumiseeni saakka) saa miettimään, josko sittenkin hajamielisyyden vastakohta olisi Jumala. You know, kaikkien näkökulmien yhtäaikainen summa. Joka näkee kaiken aikaa ja kaikkialle. Olen kyllä ihan tyytyväinen siihen, etten ole Jumala. Luulen, että pitkästyisin ainakin kaikkein tyhmimpiin näkökulmiin ennen pitkää. En tahtoisi sietää niitä ja mitä sitten tapahtuisi? Häviäisikö maailmasta viha, väkivalta ja rasismi? Millaista elämä sitten olisi? (Jos oletetaan, että on Jumala, en osaa olettaa, mutta näin hypoteettisesti ees, niin on ihan pakko tunnustaa, että minusta hänen ehkä hämmentävin piirteensä olisi se, että hän tahtoo sietää vaikka mitä kouhotusta. Se suvaitsevainen löperöys menee kyllä yli ällin. Eikö valta lainkaan turmele häntä, vai onko juuri löperöys ja piittaamattomuus turmeltuneisuuden osoitus?)

Tai sitten hajamielisyyden vastapooli voisi olla se kuuluisa tippaleipäaivo (jolloin hajamielinen on putkiaivo). Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka tippaleipäaivoinen ihminen voi olla. Ja tunnenko yhtään sellaiseksi itsensä tunnistavaa. Sellaista, jonka tarkkaavaisuus aidosti keskittyisi moneen asiaan yhtäaikaisesti. Ja jos on, miksi heitä ei kutsuta hajamielisiksi, kun heidän mielensä kerta heijastelee kärpäsensilmissään satoja tarkastelun kohteita yhtä aikaa ja onnistuu siten hajauttamaan keskittymisen moneksi säteeksi?

Kylläpä suomen kielessä onkin kinkkisiä sanoja.

4 kommenttia:

Eufemia kirjoitti...

Juuri noin. Juuri tuollaista on se hajamielisyys, joka saa minut kulkemaan kadulla tuttujen ohi havaitsematta heitä lainkaan, vaikka näyttäisin katsovan päinkin. Enkä minäkään ole keksinyt sille parempaa nimeä kuin hajamielisyys. Keskittymiskyvyn vastakohts olisi ehkä pikemminkin levottomuus kuin hajamielisyys?

Aura kirjoitti...

Juurikin näin, liityn kerhoon. Minulle on loukkaannuttu, koska en ole tervehtinyt vastaantulevaa kaveria. Tosiasiassa en ole edes huomannut, että ketään tuli vastaan. Olen jopa kävellyt päin pysäköityä autoa ajatuksissani.

Muistan jo lapsuudesta tilanteita, joissa yhtäkkiä tajuan jonkun karjuvan nimeäni kurkku suorana metrin päässä. En ole kuullut mitään, koska olen ajatellut/lukenut/piirtänyt/askarrellut tms. Siis _todella_ keskittynyt

Kyse on minusta kyvystä sulkea aistinsa, ei hajamielisyydestä. Omalla kohdallani koen että teen näin, koska aistit (etenkin kuulo) ovat minulle työvälineitä ja siksi 'yliherkkiä' ärsykkeille. Jotta voin keskittyä, pitää aistit sulkea. En voisi esimerkiksi kuvitellakaan lukevani tenttiin musiikkia kuunnellen. Korvat herkistyvät välittömästi ja ryhtyvät aktiivisesti kuuntelemaan.

Sari kirjoitti...

Heh, Auran kertomus toi mieleeni lapsuuteni: àitini karjui nimeàni ja luuli minun tahallani pakoilevan hàntà. (Tàmà ei todellakaan ollut hyvàksi àiti-suhteelle...)

Joskus elàmàssà olen huomannut olevani oikeasti "hajamielinen", siis ettà en oikein tiedà itsekààn mità ajattelen, nàen ja koen. Tàmà kokemus on liittynyt yleensà voimakkaassa tunnekuohussa elàmiseen.
Ulkoisesti tilaa on todella mahdoton erottaa kuvaamasi kaltaisesta keskittymisestà.

Veloena kirjoitti...

Eufemia, levottomuus on tosiaan hyvä vastakohta keskittymiskyvylle joissain tapauksissa. Silti jään miettimään, liekö se hyvä nimitys silloin, jos henkilö koettaa kyllä keskittyä, mutta hänellä ei ole siihen tarvittavia metakognitiivisia taitoja. Hmm. No, ehkä tämäkin selviää vähän kerrassaan. Ei auta kuin odotella ja välillä kääntää tarkkaavaisuutta kohti tätä kysymystä kuin kissan hörökorvin.

Hehee, Aura. Minäkin kävelen asioita päin välillä. Kerran kävelin täysillä ovenkarmiin. Otsassani on useita pieniä arpia, jotka ovat seurausta siitä,miten lapsena ajatuksissani tosiaan kävelin päin esineitä otsa edellä. Siihen aikaan vanhemmat kiikuttivat minut tuon tuosta neurologille, kun eivät voineet uskoa, että käyttäytymiseni on ihan normaalia, joskin varsin putkimaisen keskittyvää. :P

Minulla on tiettyjä musiikkeja, joita kestän kuunnella työtä tehdessä. Yliopistoaikoina luin tenttiin niin, että soitin esimerkiksi tietyn teorian soundtrackina tiettyä klassista biisiä ja sitten tentissä aloin hyräillä mielessäni sitä, ja kas, sanojen matto kääriytyi auki. Mutta ei puhettakaan, että voisi kuunnella vierasta musiikkia tai etenkään radiota. En pysty keskustelemaankaan oikein radion tai television pajattaessa taustalla. Putkiaivo mikä putkiaivo!

Sari, luulen muistavani tuollaista kokemusta esimerkiksi tuoreeltaan eron jälkeen. Ettei tietoisuus takerru mihinkään, asiat vain tapahtuvat ja huuhtoutuvat havaintokentän halki ja itse on kummallisen turta ja läpinäkyvä. tai voi olla, että jokaisella on siitä oma versionsa, eikä tämä ole lainkaan sitä, mitä tarkoitat. Hmm.