Synkka

Illalla kävellessä raitiovaunulle meinaan ensin oksentaa, koska maailma heiluu. Sitten tajuan: heiluu on väärä sana. Maailma korkeintaan helluu. Käy kuin elokuvassa, jossa ääniraita ja kuva eivät synkkaa: tasapainosynkka on pielessä. Ja samalla tavalla kuin elokuvassa, jossa lähikuvan henkilön kasvolihakset liikahtelevat väärään aikaan kuultuun ääneen nähden, on äärimmäisen helppoa havaita synkan menneen poskelleen, mutta vaatii runsaasti keskittymistä sen määrittämiseen, laahaako jäljessä ääni vai kuva. Tai nyt: tasapainoaisti vai näkymä.

Kun keksin synkan metaforan, raitiovaunulta perille käveleminen ei enää tunnu niin pelottavalta ja kuvotus lievittyy. Ajattelen aivojani, jotka kärsivällisesti yhdistävät tasapainohermoston ja näköhermojen välittämää informaatiota. Reppanat! Ja kumma kyllä, huomaan, että minussa tapahtuu se sama, josta olen lukenut gradua tehdessäni ja etsiessäni todistusaineistoa synnynnäisestä tai ainakin varhain hankitusta, usein tiedostamattomasta uskomuksesta tuntoaistin erehtymättömyydestä (tai ainakin vaikeammin huijattavuudesta) psykologisista kokeista, joiden mukaan visuaalisen osoittauduttua petolliseksi ihmiset turvautuvat sangen nopeasti tuntoaistiinsa. Lakkaan ajattelemasta näkymää jonakin ensisijaisen informatiivisena. Vaikka lääkärin kokeissa hypoteesi oli, että tasapainoaistini on vinksahtanut joksikin aikaa, enkö vain epäilekin näkemääni! Äkkiä kuulen äänet hyvin tarkasti olen varsin selvillä siitä, mitkä kohdat jalkapohjasta koskettavat maata ja miten ilma puhaltaa poskia.

Olisi kiinnostavaa tietää, ohjaako tajuntani tasapainoaistin perusteella silmiä viipeellä vai koettaako se vain sovittaa informaatiota viipeellä. En voi oikein tarkastella asiaa, koska mukanani ei ole peiliä, ja sitä paitsi tällainen tarkka keskittyminen voisi saada tajunnan ujostumaan.

(Se olisikin jotain, jos huimaus loppuisi kuin seinään.)

Kokoontumisen jälkeen kävelen kotiin koko matkan. Se tuntuu paljon vähemmän kuvottavalta ja helluttavalta kuin menomatka. Ehkä vähitellen tajuntani tottuu siihen, että maailma on tällainen. "Kuule", sanon Vompsulle, "ehkä ne ovatkin väärässä tästä koko jutusta. Ehkä korvien kaarikäytävien sakka ei laskeudukaan kallistelun myötä millekään uusille paikoille, vaan aivot vain oppivat." Synkan puute on edelleen selkeä, kun keskityn tarkastelemaan sitä, mutta tuntuu siltä, että odotin sitä enkä siksi huomaa sitä niin läpitunkevasti kuin menomatkalla. Siitä on tullut sellainen so what -tekijä. "Kallisteluharjoituksetkin sopisivat kuvaan", lisään. "Voihan olla, että sillä tavalla vain aktivoidaan tajuntaa sopeutumaan siihen seikkaan, että nykyään maailma tuntuu tältä ja siihen on sopeuduttava." Vompsu miettii hetken hiljaa ja sanoo sitten: "Mitenkä se koe menikään niistä silmälaseista, jotka kääntävät maiseman väärinpäin? Eikö niidenkin kanssa mennyt joku kymmenisen viikkoa, että aivot oppivat kääntämään kuvan?" En muista lukeneeni asiasta, joten kohautan olkapäitäni.

Aivot oppivat, niin. Kallisteluharjoituksissa niille annettaisiin tarkoituksella juuri sitä informaatiota, jota ne oppimisekseen tarvitsevat. Informaatiota annosteltaisiin vieläpä juuri niin kuin tiedetään oppimisen kannalta hyvin tehokkaaksi: harjoite, toisto, toisto, tauko, ja koko homman toisto pari kertaa päivässä. Totisesti, kyllähän nyt aivot oppivat kiertämään yhden jos toisenkin esteen. En ole turhaan lukenut Sachsia ja muutakin tajunnan tutkimusta, on helppoa olla toiveikkain mielin. Ja jotenkin minusta on miellyttävämmän ja luotettavamman tuntuista ajatella, että aivoni oppivat pian synkkaamaan tämän uuden tasapainoaistin antaman informaation muiden aistien infon kanssa. Se kuulostaa niin paljon aktiivisemmalta, toiveikkaammalta ja järkeenkäyvemmältä kuin kaarikäytävien sakka, jota ravistellaan ja jonka toivotaan sedimentoituvan kohtaan, jossa siitä ei olisi harmia. Aivan kuin pää olisi sellainen vesikupla, jossa on valkoista hilettä, joka sataa lumena kaupunkien päälle, kun kuplaa ravistaa.

Tunnen itseni varsin kerettiläiseksi näin ajatellessani. Kiltti lääkäri koettaa kertoa, miten asiat ovat, ja minä sen kuin saan tällaisia pönttöjä ajatuksia. Mutta niin monet asiat potilasohjeessa kuulostavat epävarmoilta. Tarkkaa syytä ei tunneta, ehkäisyä ei tunneta, varsinaista hoitoa ei tunneta, on vain käytännössä huomattu tällaisen kallistelun saattavan nopeuttaa parantumista. Eikähän minun tarvitse uskoa mihinkään teoriaan huimauksen takana tai mallintaa sitä millään tavalla. Riittää, että koen huimauksen ja hellumisen (ja toistaiseksi tästä ei ole mitään epäilystä) ja teen kallisteluharjoitteet, jos ne kerran edes saattavat nopeuttaa parantumista. Jos olisin aihetta tutkiva lääkäri, sitten kenties minulla olisi hyvä olla teoriantynkää rahoittajien tyytyväisenä pitämiseksi, mutta olen vain potilas. Minulle riittää, että synkka palaa.

On aika vaikeaa ajatella näin, kun on ensin kouluttautunut yliopistossa ja liikkunut pitkään piireissä, joissa selittämiseen liitetään paljon tunnetta ja arvoa, ja joissa toisaalta kaikenlaisiin uskomushoitoihin suhtaudutaan avoimen pilkallisesti. (Vaikka minun täytyykin sanoa, etten itse tee niin. En yksinkertaisesti osaa halveksia esimerkiksi plasebovaikutusta, ja jossain vaiheessa koin siitä syvää kauhua, koska tietyissä piireissä se vain on suuri puute. Minusta tuntuu aivan luontevalta, että toiveikkuudella on vaikutusta toipumiseen, ja että joskus saattaa riittää toiveikkuuden kohentaminen C-vitamiinitabletilla, jonka väitetään olevan uusinta ihmelääkettä. Samalla tavalla en osaa halveksia ihmisiä, jotka ovat uskovaisia. Olenhan toki lukenut siitäkin, että ilmoittavat suurempaa koettua tyytyväisyyttä elämäänsä, ja miettinyt, että se voi johtua ihan siitä, etteivät he vaivu epätoivoon. Mikä mieliharmi, ettei voi tuosta noin vain päättää alkaa uskoa siihen, tähän ja tuohon ihmehoitoon tai jumaluuteen. Etenkin, jos ne ovat ihan kohtuuhintaisia.) Syyllisyydentunteet omista ajatuksista täyttävät pian lörpötellen mielen. Mutta sitten hiljennän ne: ei minun tarvitse enää koettaa miellyttää ketään, joka keksii, että ajatukseni ovat vääriä. Kukaan ei pidä ajatuksiani tieteellisesti relevantteina eikä siten koe hinkua tukahduttaa niitä, jos ne eivät sovi hänen näkemyksiinsä. Herramunjee, minähän olen keski-ikäistyvä lehmuksenvihreäpipotäti, joka kärsii hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta ja kääntää terapiakirjallisuutta... Jotenkin se on hyvin helpottavaa, koska en ole koskaan oikein oppinut sensuroimaan itse ajatuksiani, ehkä siksi, etten ota niitä niin vakavasti ja etten kuitenkaan elä niiden määräämällä tavalla. (Esimerkiksi en ikinä olisi seurustellut kenenkään kanssa, jos olisin antanut ajatusteni päättää rationaalisesti asioista; hyvä etten ole antanut. Minusta tuntuu, että elämästä oppii paljon enemmän, kun vain antaa mennä ja tekee ihan hullujakin juttuja, jotka vain tuntuvat jotenkin vetoavilta. Tietysti sillä edellyttyksellä, ettei loukkaa samalla toisia.)

Loppumatkan tunnen voimakasta metakognition tason iloa siitä, että ajatukseni pompahtelevat kurittomasti ja ettei minun tarvitse sitoutua niihin millään tavalla, tunnistaa ne vain ja ehkä vähän hihitellä niille. Tuntuu hauskalta myös havaita itsensä aktiiviseksi potilaaksi. Heti, kun saan tehtyä oman kertomukseni tapahtuvasta, asetun siihen sopuisammin. Diagnoosin jälkeinen kohtalonomainen tuntu on kadonnut eikä asia enää itketä. Tasapainosynkka pielessä, ei sen kummempaa.