keskiviikko 5. marraskuuta 2008

Lempeydestä

Kehonhuollon tunnit tuovat jotakin erityistä elämääni. En osaa tarkalleen sanallistaa, mistä on kyse. Sen kuitenkin tajuan, että viehätys liittyy epämääräisesti lempeyteen ja sallivuuteen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa liikkua. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla järkevä. Se, mikä on toiselle luontevaa, tuntuu toisesta vastenmieliseltä ja mahdottomalta. Eri päivinä tarvitsee erilaisia asioita. Kaikki kelpaa, koska liike on sellaista kuin on, kulkee niitä ratoja, joita kulkee.

Jos joku känisee, ettei tapahtuva kelpaa hänelle, ongelma on hänen.

Tulen pitkää kiertotietä siihen risteykseen, josta aikoinaan lähdin järkevän ja kriittisen polulle. Tajuan lähinnä paenneeni jotakin tuolla polulla ja tahtoneeni pompottaa itseäni kuin palloa tiettyyn suuntaan tietyssä rytmissä. (Silloin ajattelin, että se on maailman sydänääni.) Nyt kuuntelen ääniä ja lähden toiseen suuntaan.

Palaan tähän risteykseen usein, joskus minut tempaistaan siihen jollakin näennäisen viattomalla kommentilla. En arvosta enää järjellisyyttä enkä käsitettävyyttä entiseen malliin, koska tajuan, etten käsitä itseänikään enkä omia viehtymyksiäni, en käsitä, miksi käyn näillä tunneilla, tiedän vain niiden tekevän hyvää jollakin epämääräisellä tavalla.

Tällä kerralla tanssimme sanomalehtipaperin kanssa. Ensin saalistamme aarteen lasersäteiden ryteikön läpi ryömien, kiipeillen, harppoen, taiteillen. Sitten paperi on käsissä. Sillä saa tehdä, mitä haluaa. (Ajatella, kuin elämällään...) Lähden kokeilemaan erilaisia tapoja manipuloida, käyn lävitse objektisuhdettani, ehkä sen niin voisi sanoa. Mutta on helpompi kuvata tanssiamme (kyllä, paperi on partneri enemmän kuin joku vieras mies tai nainen, jota en kehtaisi katsoa silmiin siinä pelossa, että sitten haluan maata hänen kanssaan kuitenkin ja enimmäkseen sellainen on epäsopivaa, jommallakummalla voi olla suhde, mutta ihmiset ovat niin kauniita tanssiessaan) verbein: leivon, alustan, halaan, vauvaheijaan, pyöritän palloksi, rullaan palloa selän alla, syleilen, suukottelen, nostan kohti kattoa, annan pallon viedä, puran pallon, silitän suoraksi, heitän lentoon, annan laskeutua, tarkastelen laskeutumisen, pöyhin kaarille, kurkistelen kaarien alle. Kaikkien toimieni sekä paperin ominaisuuksien seurauksena lattiapinnan ja paperipinnan väliin on muodostunut hieno kupolitilojen palatsi, johon siivilöityy valo ja jonka lattia toistaa kahta päällekkäistä tekstiä varjoin. Ryömin palatsin ympäri, koetan painaa pään sivun mahdollisimman tarkasti lattiaan ja tuijotan palatsiin yhdellä silmällä. On kuin seisoisin sen mahtavien kupolien alla pienenpienenä. Sitten rutistan palatsin kokoon ja koetan singota sen kohti kattoa. Se tippuu, kierii. Kierin sen perässä, matkin sen liikettä ja asentoa. Nousen ylös, polvistun pallon päälle, sullon pallon litistyneet rippeet sievästi polvien alle piiloon, pyöräytän itseni vauhtiin, paperi luistaa ja kiepun ympäri villisti sen kyydissä, sitten melon käsillä lattiaa eteenpäin paperikelkka polvien alla. Kun pääsen renkaiden luo, nousen seisomaan, pöyhin ystäväni ja työnnän sen renkaaseen. Rengas heijaa eestaas, ja asetun sen kanssa kasvokkain ja heijaan myös. Lähennymme, loittonemme, lähennymme, loittonemme.

(Nykyään taidan ajatella tätä maailman sydänäänenä, jos jotakin, tätä ja puiden verkkaista kasvua, verenkiertoa ja sensellaista, jotakin muuta kuin kuvauksia jostakin ja kuvausten kriteereitä ja rakenteita. Luut eivät liikkuisi ilman lihaksia.)

Sitten otamme etäisyyttä paperiin ja tarkastelemme sitä kaukaa, kuin maailman ääristä voidaksemme tanssia sille tanssin, joka kertoo sille tunteistamme sitä kohtaan. (Jokaisella salissa on oma myttyaarteensa.) Paperille on helppo tanssia, koska teen minkä liikkeen hyvänsä, se heijaa vastaanottavaisena pesässään renkaansilmässä. Tanssin sen pienen maailman, joka syntyy vahingossa, kun jotakuta vuoroin tuuppii, oikoo ja rutistelee, sen ihmeen, kun tajuaa kurkistaa hänen alleen ja näkee kupolien harjanteet sisältäkäsin ja tuntee kyyristyvänsä mysteerin ääreen. Tanssin sen ihmetyksen, joka seuraa, kun tajuaa, miten pieneen tilaan voi ryömiä pelkällä tahdolla, tanssin nuo kaikki kupoliset, kirjainvarjoiset salit, valo putoaa rintaani lampuista kuin auringosta, tätä tilaa ympäröi salin mystinen tila seinään maalattuine nänneineen ja aukipohjaisine pesineen, renkaineen ja patteripölyineen, jostakin syystä suorakulmaiseksi sommiteltu tila, joka sijaitsee kaupungin korttelirakenteen keskellä, se maan muodoilla, se merien ympäröimänä, kupertuen ja kääriytyen avaruuden valtavaan tilaan, aurinkokuntien hitaaseen vaellukseen pimeän halki. Jos otan suunnan renkaasta tai nännistä tai renkaansilmään nostamastani pallosta, kuka ties tanssin suoraan kaukaista aurinkoa kohti.

Musiikki loppuu.

Loppurentoutuksessa makaan selälläni ja kun puhutaan lämpimästä, kihelmöivästä tunteesta, joka kiipeää sormenpäistä kehoon ja levittäytyy tunnustellen, ajattelen tuota tunnustelua sanomalehtipaperisena peittona, jonka takaa tuntemattomat ihmiset, kauan sitten kuolleet tai ei vielä syntyneet, silittävät kehoni rajoja ja saavat minut tajuamaan kosketuksellaan, että kehoni rajat eivät ole piirustuksen mustia ääriviivoja, kuollutta muotoa, vaan osa tätä hengittävää massaa, jolla kuten paperillakin on omat ominaisuutensa, joiden mukaan se taipuu, litistyy, köyristyy ja punkeaa kaarelle, asettuu telineeseen tai syliin tai lattian varaan. Tapa, jolla lehti koskettaa minua, eroaa jokaisen tutun kosketuksesta. Tällainen kosketus syntyy vain harvoin, pudotettaessa kaikki määreet, kun vieras ihminen kohdistaa minuun hetkeksi lempeytensä ja huomionsa, esimerkiksi kymmenen minuuttia hierontapöydällä maatessa. Tuo toinen ei ole kukaan, hän on vain kosketus, hänestä ei säteile minkäänlaista uhkaa, hän ei vaadi mitään eikä edes toivo. Tutun kosketus tuntuu toiselta, siihen sisältyy aina häivähtävä tuntu toiveista, toisen persoonallisuudesta. Se kaikki vähentää omaa loukkaamattomuutta ja pakottaa kohtuullistumaan ja unohtamaan, kuinka vapaasti voi hengittää ja nauraa. Itkeä, liikkua, tuntea salin kieppuvan ympärillään, maailmankaikkeuden laajenevan ja luhistuvan.

Muistan hämmennyksen, kun eräs ystävä johon olin vähällä rakastua (vastentahtoisesti, totta kai, onko mikään kaameampaa kuin rakastuminen silloin kun jo etukäteen ounastelee, ettei käytäntöjen sopimisesta tämän ihmisen kanssa taida tulla mitään) kysyy, mitä oikein haluan hänestä ja suhteestamme. Ettei hän osaa luovia kanssani, koska hän ei tajua, mitä haluan ja haen. Hän ei osaa pelata tätä peliä - mutta ei tämä ole peli, vastaan.

Paperin luona lattiaa ryömiessäni tajuan yhden mahdollisen vastauksen: voi olla, että aikojen kuluessa, halailun ja rutistelun, ilmaan heittämisen ja telineille asettelun, omaa vartaloa vasten suoristamisen ja sen sellaisen jälkeen haluan tanssia kupolikaton alla. Haluan katsoa tätä melkein kuvitteellista, minimaalista tilaa, jota me synnytimme yhdessä, kun meillä ei ollut yhtään halua mihinkään tiettyyn ja kiehnäsimme syvän luottamuksen tilassa tilassa lähentyen ja loitontuen. Haluan olla venyttävä ja rutistava voima, haluan tuoda ilmaa ja valoa ja yllätyksiä, en tahdo toimia kuten pesukoneen hyödyllinen linko, joka kutistaa villavaatteen venyttämistä vastustavaksi huovaksi, jonka lävitse hehku ei näy, tai kuten terävät sakset, joille senhetkinen muoto ei kelpaa vaan joka leikkaa tontturimssun tai lumitähden.

Vai haluanko? En tiedä, mutta niin näytän toimivan, jos saan vapaat kädet, jalat ja mielen, hieman aikaa ja häpeämättömyyttä ja toisen rajattoman luottamuksen. (Onko sitä, muilla kuin sanomalehdellä? Joskus tunnen sen itsessäni, menen kiitollisuudesta ja onnesta veltoksi, enkä näy sen jälkeen unohtavan niitä ihmisiä enkä lakkaavan luottamasta heihin, vaikka etenisimme toisistamme kauas monin tavoin ja vaikka loukkaantuisin heille joistakin yksityiskohdista kommunikaatiossa ja sitten antaisin ne anteeksi.) Vai kutsuuko paperi minusta nuo teot ja tapahtumat, tanssisinko toisin ihmiskehon kanssa? Olenhan itsekin katto, alleni tulee erilaisia tiloja eri asennoissa lattialla. Ehkä unet syntyvät niistä.

Kotiin kulkiessani mietin, mitä tapahtuisi, jos ihmiset alkaisivat tanssia päivän lehden kanssa sen lukemisen sijaan. Ehkä heidänkin pelkonsa hellittäisivät, ehkä hekin tuntisivat taas jalkapohjansa eläviksi. Mutta jotta niin kävisi, heidän kai pitäisi ensin haluta tanssia, ja niin monet eivät halua tanssia tai haluavat tanssia jollakin tietyllä tavalla, jonka mieltävät oikeaksi tekniikaksi. Mikä siinä kaikessa määräämyydettömyydessä, hyödyttömyydessä ja etukäteismuodottomuudessa työntää ihmisiä luotaan, kuin hylkii? Tuntuuko se pelottavalta vai turhalta vai vaativalta? Vai onko se vain täysin kiinnostamatonta? Vai eikö siihen riitä aikaa, koska velvollisuuksiksi määriteltyjä toimintoja kinostuu vuosi toisensa perään yhä lisää?

En osaa vastata, vaikka itsekin monta vuotta ajattelin tällaisia tunteja jotenkin jollekulle toiselle suunnatuiksi. Minusta tuntui monta vuotta, etten ansaitse lempeyttä, että kuri ja valmiit muodot tekevät minulle parempaa kuin lempeys.

Tämä on yksi niistä kohdista, joissa tuntuu hauskalta ja vapauttavalta huomata olleensa niin väärässä kuin olla voi.

3 kommenttia:

walopää kirjoitti...

ihana tanssikuvaus! olisipa ollut hauskaa nähdä tuo sanomalehtitanssisi!

Mrs Morbidi kirjoitti...

Minusta taas oli erinomainen tuo kirjoituksen alkuosan itsetutkiskelu ja muuttumisen huomioiminen.
BTW. Ihastuttava tämä vihreä väri.
Ja lopuksi kysymys:
Miksi Blogilistalla ei näy että blogisi päivittyy. Se kyllä nousee ylös aina päivittyessään, mutta otsikkona on aina ´yksi´ ja se hämää enkä muista tulla lukemaan juttujasi.
t. mrs morbidus

Veloena kirjoitti...

Kiitokset kiitoksista. Illalla tuntui, että oikein täytyy kirjoittaa ihan heti, kun ajatukset niin aktivoituivat...

Ohhoh, kuulostaapa oudolta tekniseltä ongelmalta. Hmm, ehkä tarkkailun aloituskohtaa voisi säätää. EI kun kokeilemaan... :)