perjantai 7. marraskuuta 2008

Märepala

Näen unta, näen syvästi unta, koska koira on meillä joitakin päiviä. En osaa näemmä nukkua turvallisesti ilman suurta ruhoa, joka estää minua kääntyilemästä ja heräämästä pussilakanaan sotkeutumiseen.

Unessa olen myöhästymässä junasta vieraassa maassa. Pakkaan reppua unenpöpperössä yhden tähden hotellissa, kaapaisen vielä kädellä kuviopaperoitua hyllyä ja päätän, että kaiken täytyy järjen mukaan olla mukana. Reppu selkään, matkaan. Juostessani kohti asemaa vielä pimeän kaupungin halki (kaupungissa kulkevat raitiovaunut, kuinkas muuten, metsäunissanikin saattaa kulkea raitiovaunu keskellä metsää) sydän ja hengitys tikahtumaisillaan mielessäni häivähtää, onko lippu mukana. Mutta ei ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan.

Asemalle sukelletaan jalankulkutunnelia pitkin suuren kadun alitse. Autot matavat paksussa savukaasussa, kirkon kello lyö kaukana. Ihmiset tungeksivat, koetan sujahdella heidän välistään, jalat tärisevät jo. Tuolla, valotaulu, laituri kahdeksan. Syöksyn laiturille portin läpi, näen muiden näyttävän lippujaan, mutta näen myös, että kello on jo minuutin vaille, joten ryntään vain tarkastuspisteen lävitse ja junaan. Junassa lösähdän penkille ja alan tonkia reppua löytääkseni lipun, jossa paikkani lukisi.

Reppua tonkiessa minulle alkaa valjeta, ettei kaikki ole kunnossa. Ensinnäkin, lippua ei löydy. Toiseksi, juna seisoo edelleen. Sen sijaan viereinen juna, modernin näköinen luotijuna, jollaiseen kuvittelen nousseeni, lipuu meluamatta pois asemalta. Vilkaisen junaa, jossa istun: ihmiset ovat pukeutuneet arkisesti, lukevat ilmaisjakelulehtiä, ovat selvästi menossa töihin. Penkit ovat kovat. Tämä ei voi olla luotijuna Pariisiin! Jatkan silti tonkimista, nostan tavarat repusta viereeni penkille. Lipun lisäksi minulta puuttuu lompakko, puhelin ja avain. Ja vaatteet - kuinka olen voinut matkustaa mukanani vain yksi villapaita? Äkisti tajuan, että minulla on suuri matka-arkkukin, jonka olen tunkenut sängyn alle hotellissa, ja että olen piilottanut arvoesineeni matka-arkkuun. Sillä hetkellä juna nytkähtää liikkeelle.

Vilkuilen ympärilleni. Pitäisikö minun rynnätä konduktöörin luokse ja vaatia pysäyttämään tämä juna? Sittenhän voisin juosta hotelliin ja hakea matka-arkun. Mutta toisaalta, minulla ei ole rahaa maksaa matkastani, voisin joutua eristysselliin tai teloitettavaksi. Kylmää hikeä uhoten tungen tavarat takaisin reppuun ja koetan näyttää kunnialliselta työmatkalaiselta. Edes hetken vielä, ennen kuin tapahtumat alkavat vyöryä. Ajattelen edessä olevaa kuulustelua, sähköshokkeja ja nälkää, valotonta koppia, keuhkokuumetta. "Miksi sinä et tarkistanut laukkua? Miksi heräsit niin myöhään? Minne sanoitkaan olevasi matkalla? Miksi sitten et ottanut sitä junaa vaan tämän? Onko tapanasi yleisemminkin ryntäillä kuin päätön kana? Oletko edes selvinpäin?" Ja niin edelleen. Ja mitä voi vastata? Voin painaa päätäni alaspäin, purra huulta, koittaa olla itkemättä.

Miten tämä kaikki on voinut tapahtua minulle, joka tarkistan tarkistamastakin päästyäni, että mukana on avain ja lompakko ja missä vaunussa on istumapaikka, usein viisikin kertaa matkustusaamuna, kunnes osaan ulkoa, missä taskussa lippu on ja minkänumeroisella paikalla istun? (Näin siis valveilla, unessahan en tiedä nukkuvani.) Miten tämä voi käydä minulle, joka tarkistan lipun monta kertaa, koska en luota muistikuvaani, että tarkistin sen jo?

Tässä vaiheessa vaunun ovi heilahtaa auki ja ankaran näköinen konduktööri astuu sisään. "Matkaliput, olkaa hyvä!" hän huutaa. Tunnen kummallista heikotusta.

Makaan sängyssä, koira jaloissa, Vompsun tuhina oikealla puolellani. Vähitellen rauhoitun. Kukaan ei ole teloittamassa minua eikä kiduttamassa minua, jotta osaisin vastata kysymyksiin, joihin en pysty sanomaan mitään muuta järkevää kuin että nukuin pommiin ja olen siitä pahoillani. (Eikä se tunnu riittävältä.) Tunnistan taas itseni, tunnistan pelkoni jonkin pieleen menemisestä, minulla se vain naamioituu toisin kuin niillä, jotka tarkistelevat liesiä ja silitysrautoja. (Siitäkin huolimatta, että liesi on ollut monesti päällä ulkoillessani ja levy on hehkunut punaisena takaisin tullessani.) Tai: ehkä kyse ei olekaan omasta pelostani, koska neuroottisuuteni keskittyy tarkasti niihin seikkoihin, joista minulle on motkotettu koko lapsuuden ajan. Ehkä tuo tarkastamista vaativa ja ehdottomia rangaistuksia määräävä ääni on jonkun toisen? Totta kai se on, ymmärrän sen, mutta kuulen tuon äänen silti ja näen siitä painajaisia.

Ei sinänsä yllättävää, että näen tällaisen painajaisen nyt. Olen tehnyt netissä skeematestin, joka on toki vain suuntaa-antava, mutta jonka tulokset toisaalta tuntuvat aika osuvilta, toisaalta järkyttävät minut perinpohjaisesti esittäessään, että rankaisevuus on keskeisin skeemani (esiintyen useilla elämänalueilla), ja seuraavaksi vahvimmat ovat epäonnistuminen ja ulkopuolisuus (kummatkin vaikuttaen joihinkin elämänalueisiin: jep, osaan nimetä ne tarkasti). (Pienempinä tekijöinä, gosh näitä on monta, ovat riippuvuus, alistuminen ja uhrautuminen.) Olen yllättynyt tuloksesta, koska olisin itse laittanut perusskeemoikseni alistumisen ja ulkopuolisuuden, sitten ehkä uhrautumisen ja epäonnistumisen. Rankaisevuuden toki tunnistan, mutta olen kuvitellut sen jotenkin heikoksi - enhän minä näet tietoisella tasolla usko rankaisevuuteen juuri ollenkaan! Lautamiestyössäkin koen moraalisen solmun joka ikistä tuomiota mietittäessä, koska en usko yhdenkään vaihtoehdon mitenkään auttavan rangaistavaa elämään tavalla, joka aidosti ottaisi huomioon toisenkin tarpeet. Mutta eiväthän skeemat kartoitakaan niinkään tietoista maailmaa vaan piintynyttä tuntemusta jostakin, tässä tapauksessa selkeästi siitä, että ansaitsen rangaistuksen. Unessakin huolimattomuudesta rankaistaan mahdollisesti teloituksella. Ei siinä ole mitään järkeä, ellei ajattele sitä neuroottisuutta, jolla tosiaan tarkastan matkalippujen mukana olon keskellä skarpeinta valvetta.

Minua huolestuttaa hirvittävästi tällä hetkellä, rankaisenko tietämättäni muita. En koe tekeväni niin, mutta ehkä mielenmaisemani on niin karu, etten vain tunnista koko asiaa. "Kohtele muita kuten toivot itseäsi kohdeltavan" ja niin edelleen. Itseäni olen kyllä erikoistunut rankaisemaan, sen tiedän, ja koetan siksi tietoisesti opetella lempeyttä. Kunhan tänään saamme skeemakirjan takaisin lainasta Lupiinilta, taidan lukea siitä rankaisevuuden skeemailijan käyttöohjeet...

Jostakin syystä uni nostaa märepalan menneisyydestä, kirkkaankuultavan muistokuplan yksittäisestä tapahtumasta. On joulunalus, elän ensimmäisessä avoliitossa, mies on muuttanut luokseni. Hän makaa sängyssä ja nukkuu, vaikka kello on jo kolmen-neljän maissa. Hän haisee pahalle, koska hän ei peseydy kuin suunnilleen kerran kahdessa viikossa. Olen ollut valveilla monta tuntia, koetan siivota sotkua. Miehen mielestä kotityöt kuuluvat minulle, maksanhan minä asunnon vuokrankin ja huonekalutkin ovat minun. Tämä päätelmä kuulostaa jotenkin oudolta, mutta kun hän kerran on niin paljon vanhempi ja opiskellut jo monta vuotta, ja leimaa epäluuloisen kysymykseni silkaksi tyhmyydeksi, alistun tilanteeseen ja siihen seikkaan, että suhteiden maailmassa on niin monia asioita, joiden suhteen olen vielä tyhmä ja naiivi. Onhan miehellä sentään takanaan monen vuoden suhteita, minulla pelkkiä satunnaisia seikkailuita.

Siivoan, tiskaan, käyn suihkussa. Suihkussa käynnin jälkeen minun on rasvattava iho, koska muuten alan kutista. Näin ihotautilääkäri on määrännyt. Mutta miehen mielestä rasva on humpuukia, epäekologista rahantuhlausta. ("Epäekologinen" voi toimia hyvänä lyömäaseena; sääli, koska näitä asioita sietäisi miettiä oikeasti, ei vain syyllistämisen merkeissä ja syyllistävästä mausta voi olla vaikeaa päästä.) Hänestä minun pitäisi vain lakata rasvaamasta ihoani, ja myös ehkä käytävä suihkussa vain parin viikon välein, ja ihoni tottuisi tuohon "luonnolliseen rytmiin". Itse tiedän, ettei siitä tule mitään, mutten oikein uskalla väittää vastaan. Niinpä piilotan rasvan omaan kylpyhuoneeseeni pyyhkeiden alle ja kun mies nukkuu normaaliin valveaikaan, käyn salaa suihkussa ja rasvaan salaa ihon. Olen käynyt suihkussa, hiukset ovat vielä kosteat, kun ovikello soi. Pahus, ajattelen, nyt jään kiinni peseytymisestä!

Oven takana on ystävä ja tämän äiti. He ovat tulleet tuomaan joululahjan minulle. Kaivan ystävän joululahjan kaapista (jostain syystä joulupaketteja on kiva säilyttää paitahyllyllä kuin muistumana ajasta, jolloin piilotti perheenjäsenten paketit) ja koetan ojentaa sen ovella, pidätellä heitä siinä. Mutta he haluavat tulla sisään. "Etkö tarjoaisi meille teetä?" kysyy ystävän äiti. Ulkona on kylmä ja heidän vanhan autonsa lämmityslaite ei ole kovin tehokas. Heidän jalkansa ovat jäässä. "Sitäpaitsi kuulin, että sinulla on poikaystävä. Etkö esittelisi meitä?"

Myönnyn, tulkoot sitten sisään. Näen ystävän äidin ilmeessä jotakin huolestunutta. "Nukutko tarpeeksi? Näytät jotenkin väsyneen ja laihtuneen." En nuku tarpeeksi, tietenkään, koska mies menee nukkumaan kolmelta yöllä ja sinne saakka on valvottava, ja sitten oma sisäinen kelloni herättää minut kahdeksan kieppeissä. Tarvitsisin pidemmän unen. Mutta en sano mitään, astun vain peremmälle. Mies hätkähtää sängyssä hereille. Ilman silmälaseja hän on kohtalaisen sokea. Äkkiä tajuan, miten pahalta hän haisee, ja näen ystävän äidin vähän säikähtävän tätä ilmestystä. "Ai, sinä olitkin nukkumassa", hän sanoo. "Hei", sanoo ystävä. "Nämä tuli teelle", sanon. "Ja on jo iltapäivä, aika herätä."

Alan keittää teetä, pieni asunto (sama jossa asumme nyt) täynnä ihmisiä. Fiilis voisi muuten olla jouluisa, mutta en osaa olla huomaamatta ystävän äidin huolestusta ja vastenmielisyyttä miestä kohtaan. (Omat vanhempani eivät tiedä hänestä vielä mitään, minua pelottaa kertoa heille.) Ystävän äidin tunnetila vahvistaa omia aavistuksiani, että jotakin on pielessä, mutta olen vielä liian nuori ja kiltti ymmärtämään, mikä kaikki sakkaa, ja ettei minulla ole mitään keinoja eikä voimia estää tapahtumia kulkemasta siihen suuntaan. Niinpä tunnen vain epämääräistä, muodotonta kauhua ja epämukavuutta ja neuvottomuutta, epävarmuutta ja surua, samoja tuntemuksia, jotka myöhemmin paisuvat sellaiseen mittakaavaan, ettei niitä enää pysty erittelemään juuri kuinkaan, edes tässä mittakaavassa, eikä muistamaan, etteivät ne kuulu elämään välttämättömyytenä. Kun muut katsovat toisaalle, mies osoittaa sormellaan hiuksiani ja pöyhäisee sitten kädellään likaista tukkapehkoaan. Hän on huomannut, että olen peseytynyt, ja haluaa ilmaista sen. Sanat saavat odottaa siihen, että toiset ovat lähteneet.

Tuo silloin kokemani on suhtkoht sama tunne kuin junassa tavaroitaan purkavan uniminän mielenmaisema, tunne suistumisesta ja putoamisesta, ettei enää kykene kohentamaan tilannetta tai kääntämään sitä, että on vain kestettävä kaikki, mitä tuleman pitää, ja että on oikeastaan aivan oma syy, että joutuu kestämään sen kaiken.

Hassua, en ole muistanut tuota teevierailua ja sen vaivautunutta tunnelmaa vuosiin. En tiennyt, että muistan sellaista. Ja silti, nyt kun uni tuo tilanteen mieleen - muistan tunnelmittain, en niinkään faktoittain - hämmästyn sitä, miten olen unohtanut tuon tapaamisen, vaikka siihen liittyi niin voimakasta hämmennystä.

Ja hämmästyn edelleen, kun jostakin kotiin palatessani näen Vompsun pedanneen sängyn tai tiskanneen. Aivan oma-aloitteisesti, siitä mitään kaunaa minua kohtaan tuntematta. Se on kummallista hyvyyttä, jota minun on joskus vaikeaa uskoa.