Juonielämä

Päivällisillä ystävien luona tapahtuu hieman kiusallisia asioita. Ei mitään katastrofeja, mutta joitakin lipsautuksia. Isäntäperhe kyselee ystävältä asioista, joista minulle ei ole kerrottu mitään ja sitten ystävä joutuu kääntymään puoleeni ruokapöydässä ja sanomaan: "Siis niin, nythän asia on niin, että...", mihin nyökkään.

En hämmästy asioista enkä siitä, ettei minulle ole kerrottu niistä. Tiedän olevani hermostuttava ihminen toisinaan. Olen hieman pahoillani, että ystävä näin joutuu avaamaan minulle sellaisia elämänsä puolia, jotka hän ehkä olisi mieluummin pitänyt sisällään. Arvelen, että tapa kertoa niistä tuntuu hänestä väärältä, mutta voihan olla, että olen väärässäkin. Toivottavasti olen. Minusta on mukava ajatus, että ihmiset olisivat hiukkasen häpeämättömämpiä ja rajojaan paremmin puolustavia ja sen myötä yksinkertaisempia.

No, ainahan voin olla toiveikas. Tosin kun ottaa huomioon, miten solmussa välillä olen itse ja miten solmuton välillä, ehkä toiveikkuudessa pysytteleminen vaatii sinnikkyyttä.

Yksi asioista, jotka lipsahtavat, on ystävän romaanihanke. Nyökkään siihenkin ikään kuin se olisi maailman luontevin asia. Tavallaan se kai onkin; ystävä lukee romaaneja ja on opiskellut kirjoittamista. Ennen kaikkea olen helpottunut kuullessani asiasta, koska olen hetken ollut tyrmistynyt siitä, onko hän tosissaan niin innoissaan uudesta työstään, joka kuulosta ihan okeilta, muttei vielä mielestäni selittänyt hänen olemuksensa säteilyä. Mutta ei, siihen onkin toinen syy. Kysyn hieman asiasta, mutta hän ei tahdo puhua. Nyökkään. Jeps, ei näytä helpolta. Romaaneja kehittelevät ihmiset ovat kuin kivuliaat odottavat äidit. Joko he oksentelevat ympäriinsä sotkuisesti tai sitten eivät enää mahdu mihinkään järkeviin tiloihin ja asentoihin. (Minusta siinä on jotakin kammottavaa, ajattelen nyt sanaa hideous, ja soisin, että saisin pidettyä itseni molempien tilojen ulkopuolella samalla täsmällisyydellä ja tarmolla, jolla olen syöksynyt käännöksen kimppuun.)

Toivottavasti ystävän kirja julkaistaan, koska ehkä sen lukemalla opin tuntemaan häntä paremmin. Kirjan aihe jää silti pyörimään mieleeni - ystävä ei kommentoi kysymykseeni. Kysyn aiheesta siksi, että minulle on aina jäänyt suureksi mysteeriksi, mistä ihmiset keksivät aiheen johonkin niin pitkään kuin romaani. Mitä sitten ajattelenkin, en onnistu keksimään yhtään aihetta, joka tuntuisi riittävän relevantilta saattaa keho puhkurimaiseen tilaan kenties vuosiksi asian täsmälliseksi ilmaisemiseksi. Lievästi kiinnostavia aiheita voisivat olla teuraaksi kasvatettavien eläinten tuntemukset ja sitten ehkä elämän juonettomuus, mutta ainakin jälkimmäisestä on ihan hyviä esityksiä jo, enkä todennäköisesti osaisi lisätä asiaan kovinkaan kummoisia pointseja.

Juonielämä juolahtaa mieleen sikäli, että totta kai alan heti arvuutella mielessäni, kirjoittaako ystävä juoniromaania vai jotakin kiinnostavampaa. (Toki, suhtaudun puolueellisesti - minusta juonet ovat usein ihan turhaa höttöä ja siksi kai luen enimmäkseen muuta kuin juoniromaaneja.) Kotona sitten pitkään käännettyäni makaan eräässä iyengar-joogan venytyksessä, jotta selkäparka palautuisi lepopituuteen lysypituudesta, ja silmäilen samalla naapurin postiluukustamme tipauttamaa naistenlehteä, jossa kehotetaan luomaan suunnitelma unelmansa toteuttamiseksi. "Haaveen muuttaminen tavoitteeksi vaatii rohkeutta, itsekuria ja kärsivällisyyttä." Ja: "Luo kokonaiskuva siitä, mitä toteuttaminen vaatii ja mistä osista se muodostuu. Tee suunnitelma ja kirjaa se kalenteriisi."

Pieni juttu on minusta ihan hurjan hassu, koska siinä tunnutaan olettavan, että ihmiset elävät juonielämää. Voi toki olla, että moni elääkin, opiskelevathan monet itselleen järkevän ammatin ja harrastavat sellaisia asioita, joista he toivovat myöhemmin saavan elantonsa. Mutta minun elämäni ei kyllä ole koskaan alistunut mihinkään juoneen. Jos olen oikein kovasti puskenut itseäni jonkin tavoitteen suuntaan, ovet ovat naksahdelleet edessäni kiinni. Ei tullut kaunokirjallisuuden tutkijaa, ei kaupunkitutkijaa, ei fysioterapeuttia, niin kovasti kuin tavoittelinkin. (Ihmissuhteita ei lasketa mukaan, ne nyt ovat kaikkein vähiten tarinoita ja juonia, ja minä nyt olen niin monta kertaa päättänyt semmoisen juonen, että olen itsellinen nainen enkä tahdo seurustelutaakkoja vaan vain hetken hurmioita mutta sitten kuitenkin kiinnyn naksahtaen ja näemmä asun koko ajan miehen kanssa ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä oikein mainiolta.) Sen sijaan olen ajautunut mielenkiintoisiin asioihin ja välillä sanonut jotakin puolileikilläni ja siitä on lähtenyt jokin merkittävä juopa. Mutta harvemmin naistenlehdissä käsitellään tällaista elämäntapaa, mikä tekee niistä jotenkin valheellisen oloisia.

Minusta etenkin suunnitelman kirjaaminen kalenteriin kuulostaa kammottavalta. Kuinka lyhyitä tavoitteita lehti oikein odottaa ihmisillä olevan? Okei, on minulla haave-tavoite. Esimerkiksi se, että jaksaisin venytellä päivittäin karsean kireät takareidet. Mutta en oikein usko, että sen kalenteriin laittaminen auttaisi mitään. (Olen joskus yrittänyt aloittaa kielenopiskelunkin kirjaamalla kalenteriin tunnit, mutta ei se estänyt minua lopettamasta tunteja heti alkuunsa, kun totesin käyväni sittenkin mielummin päiväunille kuin moiseen raadantaan sillä puhutaanhan siellä englantia anyways ja sanattakin saa viestittyä paljon. Myöhempinä viikkoina minua harmitti, että kalenterissa oli turhia, vääriä merkintöjä kurssista, jonka olin dumpannut aikaa sitten.) Sitten on isompia tavoitteita, kuten pysyä talven yli hyväntuulisena ja liikaa mökkihöperöitymättä käännöksen kanssa. (Toistaiseksi olen pitänyt työstä niin että meinaan unohtaa syödä, juoda ja pissiä. Näemmä aavikkovertaus on ottanut minut valtaansa, mutta horisonttiin tähyävän Lawrencen sijaan kuvittelenkin itseni kameliksi. Ja kun kuukautiset alkoivat, vain kuljin automaattina vessaan ja tungin kupin sisään ja vasta sitten muistin, että apua, kierukan langat ovat siellä pitkinä myös, olin ajatellut sinnitellä sitein vielä nämä kuukautiset, vaikka MIKÄÄN TÄSSÄ UNIVERSUMISSA EI VOI OLLA NIIN KAMALAA KUIN TERVEYSSITEET, sellainen märkä kutittava kylmä lätkä, yök, mutta se on myöhäistä nyt, ja oikeastaan hyvä niin, koska nyt ei tarvitse laittaa ällöä sidettä, mutta mitenhän saan kupin pois vetämättä langasta, apua.) Ja sitten on tosi pitkiä tavoitteita kuten saada se omenapuun alinen tuoli. Ja vanheta kehittämättä ihmeempiä katkeruuksia ja pelkoja. (Ehkä pitäisi kirjoittaa "lisää pelkoja".) Eh, mihinkähän kalenteriin ne kirjaisin...

Jotkut ovat kyllä juoni-ihmisempiä kuin itse olen ja heille varmaan tuollaiset kalenteritemput voivat toimiakin. Olen nähnyt monen stressaavan esimerkiksi valmistumisen viivästymisestä ja siitä, ettei heidän elämänsä ole noudattanut tarkasti heidän lukioiän kuvitelmiaan. (Itse olen tyytyväinen, ettei ole! Jotain sentään lienen oppinutkin lukion jälkeen.) Jotkut myös tykkäävät hekotella sitä, miten kovasti he ovat muuttuneet. Sosiaalisessa julkisivussa toki muutoksia onkin tapahtunut. Mutta minusta tuntuu, että kuitenkin muutosta enemmän pysyttelee näkyvissä se, ettei se sisimmäinen itse, se jonka kasvot saavat rentoutua yksin ollessa, muutu juuri miksikään. Sen nautinnot ovat aika samat nyt ja viisivuotiaana, mikseivät sitten kuudenkympin toisellakin puolen. Outoa oikeastaan, että kirjoitin "nautinnot", kun ajattelin kysymyksiä tai kyselevää perustilaa. Vaikka ehkä kysyminen ja kuvittelu on nautintoa sekin. Sellainen, että makaa selällään silokalliolla tai lattialla (minusta selän pehmusteet kuten jumppamatot ovat viheliäisiä ja tarraavat selkään mutta kantapäiden alle on suotavaa tunkea jotain pehmustetta) ja tuntee, miten hitaasti kinesteettinen tunto alkaa pyöriä itsensä ympäri tekemisen puutteessaan ja voi tunnustella veren sykähtelyä lihasten ja suonten lävitse ja osaa kuvitella luukalvojen tunnon ja ojentuu ja sulaa pitkäksi ja maailma pyörii pienenä kivenmurikkana taivaan valtavassa kirnussa, vuodet kuluvat, elämästä ei voi muodostaa kokonaiskäsitystä, voi vain palata makaamiseen ja ihmetykseen, kysyä mitä tämä on, kauanko tämä vielä jatkuu, tuntuuko tämän loppuminen miltään. Ne kysymykset ovat hyvin rauhallisia, niiden avoimuus miellyttää. Tai kun joku toinen koskettaa kevyesti olkavartta takaa päin ja pitää kääntää pää tietääkseen, että tämä se on, tämä on siinä, on parempi että hän koskettaa kuin on koskettamatta, siitä tulee tiettyä rauhallisuutta. Tai lukee jonkin lauseen ja sulkee silmät ja ajattelee: juuri näin se menee! Ja sekin on kuin kosketus, varovainen turvantönäisy kaukaa. Ja sitten huomaa ihmettelevänsä, miten tuo toinen on osannut kokea asian juuri näin, samalla tavalla, ja kun kerran on löytänyt hyvän sanallistuksen, ei siitä asiasta enää huvita puhella eikä kysellä. Kuten simpukankuorissa vuoksen veet, illan hämyt ja ruskotteet tai itse on tyyni, itse on kesä ja yö, itse on lukija kumarassa myöhään lukemassa.

On kiinnostavaa edetä käännöstä ja tarkkailla, missä vaiheessa nytkuttelu vaihtuu sitkutteluksi. Koska jos sitä ei tule, voi olla, että on tullut kuolleeksi istualleen.

Se olisikin aika absurdi käänne!

Toivon kovasti, että ystävän romaanissa olisi enemmän huumoria kuin osaan odottaa.