Yksinkertainen ilo

Ihmeitä tuntuu tapahtuvan. Isä laulaa mukana Puppini Sistersiä ja jopa äiti jammailee ja alkaa kaihota tätä levyä mukaan töihin. "Oho, pidätkö sinä tästä musiikista?" kysyn hämmästyneenä. (Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun äiti suhtautuu musiikkiin muuten kuin metelinä muustakin kuin kohteliaisuussyistä.) Äiti nyökkää. "Tämä voisi tehdä hyvää asiakkaille", hän sanoo. "Ne eivät pälpätä niin paljon, kun pistää musiikin päälle, ja rentoutuvat helpommin." Paljastuu, että äidillä on töissään new age -henkinen rentoutuslevy, jonka tarkemmin ajatellen muistan itsekin rekisteröineeni. Viime päivinä joku asiakkaista oli huokaissut oikein rasittuneesti, että on se kumma, kun tuolla alakerran kampaamossa soitetaan tuota hautajaismusiikkia aamusta iltaan. Äiti oli pitänyt suunsa kiinni siitä, että kyseessä oli se ainut rentoutuslevy, jota hän kestää kuunnella.

Pyydän äitiä kuvailemaan, millaista musiikkia hän tahtoisi soittaa, ja arvioin, että minun kovalevyltäni sitä löytyy ainakin nelisen ceedeellistä. Ihanaa, voin jotenkin auttaa! Onkin tuntunut karmaisevalta koettaa kuvitella, millainen olisi maailma ilman musiikkia. Mutta kyse on vain ollut siitä, ettei äiti ole jaksanut eikä ehtinyt etsiä rauhallista, rentouttavaa ja silti positiivisen kuulasta musiikkia.

Kun hän kuvaa haluamansa musiikin, tajuan sen yllättäen muistuttavan juuri sitä samaa muotoa, jota itsekin näyn hakevan asiaa sen kummemmin muotoilematta.