Ajatusmylly

Katsomme Godardin elokuvan Meidän musiikkimme (vaikka kannen teksteissä lukeekin Musiikkia meille, toisin kuin alkuteksteissä), joka on jaoteltu Jumalaisen näytelmän tapaan helvettiin, kiirastuleen ja paratiisiin. Elokuva muistuttaa enemmän videoesseetä, hieman sen tapaista ilmaisua, jota usein näkee nykytaiteen museoiden monitoreissa. Oletan etukäteen, että voisin ehkä pitää elokuvasta, mutta toisin käy. Törmäänkin keskelle omaa kysymystäni: miksi ihmeessä tietty elokuvallinen tyyli, johon kuuluu verkkaisuus ja pohdiskelevuus, ei vain aukea? Godardin pätkä ei ole ainoa tapaus, jonka kuluessa puudun täysin. Tarkovskien kanssa käy samoin. Silti yleensä ottaen pidän enemmän elokuvista, jotka ovat etäällä juonielokuvasta, ja Hollywood-kamaa jaksan tuskin lainkaan.

Ehkä Godard töksähtää, koska elokuvassa puhutut repliikit muistuttavat liikaa ranskalaista filosofiaa, johon tuntuu tajuttoman vaikealta päästä sisään ilman kädestä pitäen -tyylistä opasta. Tuntuu, että sanottu asia puhutaan sellaisesta norsunluutornista, jonne kapuaminen vaatisi vuosien halukkaat opinnot tai vaihtoehtoisesti melkoisen aivopesun. (Huomaan myös haluttomuuden kumpaankin, etenkin niihin opintoihin, en osaa kuvitella kiinnostuvani.) Tässä kaikessa on suurta hihittävyyttä tai hupsuutta, koska kirjoitan ja puhun (ainakin synkimmissä peloissani) aivan yhtä epäselvästi. Mutta toisin kuin monet tiettyihin ajattelusuuntiin vihkiytyneet, en ajattele sen ilmaisen erityisesti oppineisuuttani tai perehtyneisyyttäni tai omistautumistani, vaan epäonnistumista selkeästi kommunikoimisessa. Kuinka masentavaa!

Toisaalta, selkeästi asioiden välittäminen on vaikeaa. Mitä abstraktimpi asia, sen vaikeampaa. Ei kai auta kuin pysyä armollisena sanojen etsimisen vaikeuksissa.

Siltä kantilta on sääli, etten oikein tavoita Godardin viestiä elokuvassa. Luen netistä muutamia juttuja elokuvasta, mutta en siltikään vakuutu. Sekin on ihan okei, vakuutan itselleni: kaikesta ei tarvitse yrittää pitää. Tuntuu vain niin kummalta, että toisaalta en pidä yleensä ottaen ranskalaisesta elokuvasta, siinä mielenmaisemassa on vain jotakin, johon en osaa loksahtaa, jokin ylpeä lohduttomuus (en ole varma, onko tämä järkevä kuvaus mutta nämä sanat tavoittavata jotakin siitä, mikä minua rassaa), ja sitten toisaalta Marguerite Durasin India Song ja Lucile Hadzihalilovicin Viattomuus tuntuvat melkein omilta unilta.

Godardia katsellessa ja myöhemmin elokuvasta lukiessa mietin sitä, miten hullunkurista ja uskomatonta on, että oikeastaan katselen mieluummin pesukoneen pyöreän ikkunan takaista värikästä romahtelua tai leipäkoneen alustusvaihetta kuin tuollaista elokuvaa, jossa on paljon tyhjyyttä ja joka oikeastaan vaatii katsojaa strukturoimaan nähdyn ihan kokonaan. "Elokuva jättää katsojan ajatuksille paljon tilaa", kuten yksi ylistävistä arvioista toteaa. Preferenssini tuntuu jotenkin julkealta ja kiittämättömältä, koska eihän kukaan ole suunnitellut pesukoneiden ikkunoita ja leipäkoneen sangon muotoa ja niissä tapahtuvaa toimitusta erityisesti katselukokemuksen kannalta. Pyörivän massan tuijottamisen ilo on pelkkä vahinko, sivutuote. Tuntuu kiittämättömältä pitää siitä enemmän kuin jonkun huolella sommittelemasta ja vaivalla kuvaamasta, leikkaamasta ja levittämästä elokuvasta. Silti niin käy. Hämmentävää.

Voi olla, että pyykkiin ja taikinan pyörimiseen liittyy sinänsä visuaaliseen näkymään tai ideologiseen sisältöön kuulumaton tunne siitä, että asiat sujuvat. Kas niin, tämä ainakin on hoidossa, tai jotakin sen tapaista. Koska tarpeeni siivota, pyykätä, tiskata ja leipoa on kaukana pakonomaisesta ja saatan laiminlyödä ne käytännön ongelmiin saakka ihmeemmin asiaa murehtimatta, on kenties ymmärrettävää, että tarttuessani viimein toimeen ilahdun sujumisen helppoudesta ja palkitsevuudesta. (Pidän tätä epäsäännöllisyyttä myös parempana kuin sellaista pingottunutta tilaa, johon kuuluu viikkosiivouksen pakko tai jopa kotonakin - työpaikan takahuoneessa tämä on minusta toinen juttu, koska vieraiden lika-astiat ovat ällömpiä kuin omat ja siksi välitön siistiminen tuntuu reilulta - tiskien käsittely ja pöytäpintojen pyyhkiminen aina heti ruoan jälkeen, sekä syyllistäminen, kiukuttelu ja ahdistus, jos joku toinen ei tahdo mukautua omiin itsestäänselvyyksiin, tai vaihtoehtoisesti marttyyrimainen mielenmaisema, ettei ketään muuta näytä kiinnostavan nämä asiat, mutta että minä uhraan aikaani ja elämääni näihin, ja sitten kuitenkin kiukuttaa, kun joutuu yksin tekemään kaiken, mutta ei hätää, sen voi aina kompensoida puhumalla asiasta pitkästi ja pitkästyttävästi tyyliin "sitten kun sinä käyt kokopäivätöissä ja sinulla on lapsia, ymmärrät varmasti, miksi näistä asioista pitää huolehtia...". - Tuota jälkimmäistä voisi kutsua nimellä "äitien värssy". Kumpikaan näistä käytösmalleista ei havaintojeni mukaan ole omiaan luomaan muille kuvaa, että arjen askareet ovat jotakin aivan mukavaa ja suoritettavissa. Ne eivät oikein osallista. Ja kuitenkin, kuten kirjoitin, pidän askareista, kunhan saan rauhassa ensin motivoitua niihin.)

Leipäkoneen tuijottamiseen liittyy tosin epämääräinen syyllisyys. Leipähän on aika tiivistä energiaa ja tiedän kutisevani, jos syön liikaa leipää. Mutta syyllisyyttä tuntuu mukavalta tökkiä. Se muistuttaa rupea, joka on sorkittava irti ennen kuin se ehtii parantua kunnolla ja tipahtaa itsestään. Syyllisyys liittyy naisena epäonnistumisen tuntemuksiin, jotka minulla eivät liity niinkään sotkuisuuteen, kyvyttömyyteen kuvitella itseni perheenäidiksi ja kummaan uravalintaan kuin siihen, että viehättävyydessä nyt yksinkertaisesti en näytä onnistuvan. En ainakaan niillä kriteereillä, joita olen lapsuudenperheestäni saanut. Tämä tutkimus hieman hellitti painetta tarjotessaan yhtä mahdollista selitystä siitä, miksi koen itseni epäonnistuneeksi, kun en kaiken aikaa laihduta kuten äiti ja sisko. Minulla ei ole koskaan ollut syömishäiriötä enkä ole käynyt kauneusleikkauksessa ja se tuntuu kummalliselta, kun katsoo sitä perheympäristöä, josta tulen. (Jopa isoäiti kävi kasvonkohotusleikkauksissa, eikä kai se ole tavallista 20-luvulla syntyneiden parissa.) Se, etten ole sairastunut syömishäiriöön, tuntuu oikeastaan enemmän vialta tai puutteelta kuin onnistumiselta, oli se kuinka onnistunutta hyvänsä psykologisen tasapainon vinkkelistä. (Ja koska se tuntuu minusta vialta, en kai voi olla kovin tasapainossa? Ehkä olen säästynyt dysmorfiselta ruumiinkuvan häiriöltä vain käytöksen tasolla, kun en kerran osaa tarttua ideaan laihduttamisesta enkä uskoa, että se lopulta muuttaisi mitään?)

Leipäkone pyörittää massaa pallomaiseksi. Katsellessani massaa mietin, mitä Lupiini kirjoittaa laihojen tyttöjen paheksunnasta:

En ole ikinä oppinut ymmärtämään sitä, miksi kauniit naiset loukkaantuvat rumemmille ja huolittelemattomammille kanssasisarilleen homssuisuudesta ja mahamakkaroista. Eikö pörrötukkaisten lenkkarinaisten katselu vain kohota laitettujen prinsessojen itsetuntoa, kun on joku johon tuntea paremmuutta?

Ei se näin yksinkertaisesti tunnu menevän. Tunnistan tuon paheksunnan, joka huokuu välillä sekä äidistä että siskosta. Mutta jos olen oikeilla jäljillä, eivät he tunne paremmuutta vaan ilmeisesti jonkinlaista häpeää siitä, etten ymmärrä koko asian relevanssia. Tai sitten kauhua, pelkoa että itsestäkin tulee tuollainen, että tunnistaa itsessään sen puolen ja pelkää sen rynnistävän valtaan. Tai siis, ymmärrän prinsessoimisen relevanssin jossain mielessä, mutten osaa siirtää tuota ymmärrystäni käytäntöön, koska ajattelen epäonnistuneeni joka tapauksessa jo tällä saralla. Ja ainakaan oma itsetuntoni ei tunnu kohentuvan kauniiksi laittautuneiden prinsessojen katselemisesta ja heille hekottelusta, koska ensimmäiseksi he liipaisevat ajatuksen, että hitto vie, minun tosiaan pitäisi tehdä jotakin näille hiuksille, käsivarsille, kengille, vaatteille, vyötärömakkaroille ja niin edelleen. (Listaa voi jatkaa jokseenkin loputtomasti, sen olen huomannut. Kun kaikki muu on korjattu, voi aina ottaa hiuslisukkeet, ettei tule pipotukkaa.) Ehkä ongelma on se, että monet haluaisivat sekä nauttia elämästä täysillä, syödä estoitta ja laiskotella että näyttää siltä kuin uhraisivat suuren osan päivästä oman vaikutelmansa kohentamiseen? Ja aina jokin klappaa, ja se tekee äkäiseksi. Huooh.

(Miesten miellyttämisen, huh, kanssa tällä ei juurikaan ole tekemistä. Ainakin omat havaintoni tukevat käsitystä, että ainakaan miehiä ei miellytä omasta ulkonäöstä traumoittuminen eikä asian veivaaminen. Vai suhtautuisivatko he asiaan toisin, jos oikeasti olisin laiha, sirojäseninen ja lyyrisen herkkä? Ehkä silloin trauma sallittaisiin? Heistä taitaisi olla mukavinta, jos tämä kerros mielestäni voitaisiin yksinkertaisesti poistaa jollakin kätevällä leikkauksella. Vähän raspausta ja höyläystä - mutta päästä, ei vyötäröltä! Niinpä en puhu näistä seikoista paljonkaan. Se on ehkä haitallista, mutta toisaalta, tuntuu pahalta nähdä oman ahdistuksen valuvan toisiin, jotka eivät kuitenkaan voi ahdistukselleni mitään.)

Lupiini kirjoittaa mielenkiintoisesti myös Lolita-myytistä. Minäkin olen siihen fiksoitunut, ja kuten Lupiinikin, olen teininä kaikkea muuta kuin onnistunut sen toteuttamisessa. Jossain vaiheessa äiti oli oikein huolestunut, kun minulla ei ollut poikaystävää enkä juuri ryhtynyt kohentamaan ulkonäköäni, harrastuksiani enkä vaatevarastoani sellaiseen suuntaan, että olisin saanut poikaystävän. Kun kaksikymmentävuotiaana aloin seurustella, äiti itki helpotuksesta, etten ollut lesbo, kuten hän oli pelännyt. (Kummallinen pelko, mitä ihmeen pelottavaa siinä nyt on?) Myöhemminkin vanhemmillani on ollut vaikeuksia suhtautua poikaystäviin, joilla ei ole edes autoa. Mutta kai he ovat vähitellen hyväksyneet sen, ettei minun avuillani nyt vain vampata kuuta taivaalta. (Jotenkin minua loukkaa se, että he näkevät minut sellaisena harmaanruskeantummansinisenä möykkynä, joka on kiinnostunut tylsistä asioista ja samalla ei ymmärrä elämän realiteeteista - kuten pakosta pönkeä itsensä täyspäiväiseen virkasuhteeseen - riittävästi.) Vompsusta he ainakin pitävät, vaikka totta kai heistä on kummallista, että mies on minua nuorempi. Sisko sen sijaan on täyttänyt hyvin heidän fantasiansa kauniista tyttärestä: poikaystäviä varhaisteini-iästä lähtien, usein varakkaita ja rutkasti itseä vanhempia ja yhdellä citymaasturikin, mallinura, ei koskaan ulos ilman meikkiä, aina hoidetut kynnet. Jopa huonot kouluarvosanat näyttivät vanhemmilleni käsitettävämmiltä kuin omat kiitettäväni, eiväthän hekään menestyneet koulussa ja heidän oli vaikeaa asennoitua siihen, että minusta koulu tuntui helpolta (sosiaalista puolta lukuunottamatta). Aluksi järkytyin tavattomasti siskon elämästä, mutta sitten oivalsin, että sen käänteet tyydyttävät äitiä monella tapaa ja että sen myötä äiti on hellittänyt murehtimistaan minun epäviehättävyydestäni. Äiti tunnistaa siskon elämän, se muistuttaa hänen omaa nuoruuttaan, sisko toistaa samoja fantasioita. (Ne ovat tunnistettavia fantasioita, koska kulttuurimme kertaa niitä innokkaasti.) Epäilemättä minäkin olisin toistanut innokkaasti noita fantasioita, jos joku olisi kammennut minut aiemmin ulos lapsuudesta. Mutta voi - minä nyt olin kovin pyöreänaamainen ja hihittävä ja toisaalta surumielinen ja ujo ja vielä kahdeksantoistavuotiaanakin jouduin esittämään yhdelle yhdenillanjutulle passini, jotta hän uskoi, etten ollut sakkolihaa. Toisin kuin lähimmät ystäväni, jotka olivat päässeet seksuaalisuuden maailmaan molemmat kaksitoistavuotiaina; tarkastelin tätä seikkaa objektiivisesta viehättävyydestä kertovana: heillä oli sitä ja minulla ei. (Ei siinä iässä osannut ajatella sitä, mikä oikeustuomioihin kirjataan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä: että se vahingoittaa tämän kehitystä. En osannut ajatella ystävien itsen viiltelyä enkä pakonomaista paastoamista hälyttävinä oireina vaan jonakin, joka oli minulta suljettu, koska olin tylsämielinen ja epäviehättävä möykky, en tippaakaan herkkä enkä tunteellinen, eihän minulla "ollut vaikeaa".) Ja sitten kun aloin seurustella, minusta tuntui, että hulluhan olisin, jos siitä lähtisin ensimmäisten vakaviempienkaan oireiden alkaessa häiritä opiskelua ja selviytymistä, koska voisi käydä niin, etten enää koskaan tapaisi ketään toista, joka suostuisi makaamaan kanssani. (Ensimmäinen vakavampi poikaystäväni myös tuki tätä ajatusmallia innokkaasti, joskin kai sen kummemmin taktikoimatta; hänestä nyt vain yksinkertaisesti olin liian promiskuöösi seurustelemaan ja minun piti olla kiitollinen siitä, että hän sieti menneisyyttäni - eikä hän oikeastaan sietänytkään sitä muuta kuin käytännön tasolla, saihan hän asua ilmaiseksi luonani. Jotenkin häntä pöyristytti se seikka, etten suostunut katumaan menneitä, joissa ei minun näkökulmastani ollut eikä edelleenkään ole mitään pahaa, kamalaa tai häpeällistä. En oikein edelleenkään tajua, mitä pahaa siinä on, ettei nainen välttämättä tahdo sitoutua parisuhteeseen aina seksiä halutessaan. Eikö tärkeintä kuitenkin ole ilmaista tämä seikka avoimesti, jos johonkin ryhtyy, ja pitää huolta siitä, ettei tartuta mitään ikäviä tauteja kehenkään? Mitä nokan koputtamista siinä nyt voi olla?)

Nyt kun sisko on murtautunut kohti aikuisuutta tatuointien avulla, äiti kokee meidän molempien hylänneen hänet. Ehkä se pitääkin paikkansa. Ainakin olemme hylänneet hänen toiveensa ymmärrettävyydestä.

Leipä pyörii, pyörii. Se ei alustu täysin pyöreäksi vaan sillä on selkeä, pehmytmuotoinen huippu. Jossakin vaiheessa suljen leipäkoneen kannen. Ehkä Godardin elokuva käsittelee vääriä asioita, ajattelen. Vääriä minulle, se tarkoittaa. Sota, kansojen välinen viha, intellektuaalisuus, ne ovat kaikki hyvin kaukana. Voin virittyä niihin, mutta se vaatii ponnistelua. On ehkä liian vähän aikaa siitä kun näin äidin ja isän kanssa, en jaksa vielä ponnistella. Minusta tuntui, että pöydänpinta välillämme oli satojen kilometrien pituinen. Hymyilimme toisillemme kaukaa ja jotenkin surullisesti. On niin paljon, mikä ei sovi ja mistä ei voida puhua, ei tuollaisella julkisella paikalla. Ja sitten on kuristava hellyys, itkuinen halu käpertyä lattialle ja painaa kädet korville, koska on raskasta olla kelpaamatta, välillä typerryttävä raivo, joka saa nousemaan pöydästä ja pudottamaan lautasen nurinniskoin lattialle ja kävelemään sanaakaan sanomatta ulos keittiöstä ja eteiseen ja lähtemään ulos ilman päällystakkia, järkähtämättä suunnastaan, vaikka käsivarsista ja kauluksesta revitään taaksepäin (mutta ei nyt, ei thai-noutopöydässä kauppakeskuksen hälinässä, vanhemmat eivät ota edes takkia päältään syödessään, ei raivoa ole tapahtunut vuosikausiin, viimeksi varmaan kaksikymmentä vuotta sitten, välillä se häilähtää, mutta hyvin kaukana, pöytä erottaa meidät niin kauaksi, että raivokin tuntuu vain pienenä heijastuksena).

En osaa ajatella tuota kaikkea vaikeana enkä surullisena, kuten jotkut joskus sanovat, jos olen kertonut yksityiskohtia. Se on, sellaista se on. Tältä se tuntuu. Tätä tarkoittaa eläminen perheessä. Kodissa tuntuu tältä. Television pajatus syöpyy seinien läpi, sekoittuu historian kokeen nimiin ja ideologioihin eikä televisiota hiljennetä, koska sen katsoja maksaa minunkin asumiseni, maksaja määrää heti alusta saakka, ilman rahaa on turhaa pyytää armoa ja niin edelleen. Ja vaikkei tähän kaikkeen liity mitään skandaalimaista, ei erityistä eikä säännöllistä väkivaltaisuutta eikä hyväksikäyttöä, jollakin tapaa asetelmassa on paljon loukkaavia aineksia.

Muistan edelleen sen helpotuksen, joka tulvahti ylitseni, kun muutin omaan asuntoon. Äkkiä raivo hiljeni, sitä ei tarvittu, jaksoin alkaa kiinnostua asioista, sain pitää jostakin elokuvasta kenenkään tulematta kertomaan, että se on paskaa ja tekotaiteellinen ja tylsä. Sain järjestää asiat tietyllä tavalla, hyväntuulisesti, ilman kommentteja siitä, ettei tuollainen voi onnistua ja että olenpa naiivi tai kysymystä siitä, ketä koetan ärsyttää toimimalla näin. Kaikesta ei voitu sanoa: "Siskosi katselee sinua tarkasti ja ottaa mallia. Miettisit nyt edes sitä!"

Äkkiä pesin pyykkiä ja leivoin, kutsuin ihmisiä kylään ja siivosin vasta kun vieraat olivat jo matkalla, kaikkeen siihen liittyy suunnaton hyväntuulisuuden sävy. Ehkä tuo sävy välittyy leipäkoneen alustamiseen. Ei hätää, sanoo pyörivä taikinamassa ja värikkäiden pyykkien piirileikki. Ei hätää, saat hoitaa asiat kuten haluat, kunhan hoidat ne asiallisesti. Siihen on monia tapoja. Mikä vapaus!

Se kaikki kuulostaa niin vaikealta ja monimutkaiselta sanottuna tai kirjoitettuna, mutta oikeastaan se tuntuu hyvin yksinkertaiselta. On mukavaa katsella leipäkoneen touhua tai pesukoneen pystysuoraa karusellia, istua vaan ja katsella ja antaa ajatusten samoilla. Kaikki tuntuu olevan hyvin tällä erää, rahat riittävät ja suhteet vanhempiin ja sisareen ovat kunnossa, syön terveellisesti ja käyn liikkumassa ohjatusti ja itsekseni, joku hassu on mennyt kanssani naimisiinkin, laupias taivas, vaikka minut voikin nähdä ruskeanharmaantummansinisenä tylsyysmöykkynäkin eikä minulla ole hoidettuja kynsiä, vähitellen asiat selviävät, pysyn työkykyisenä, sellainen olo kuin lukiossa ei ole palannut takaisin enää sen jälkeen, olen lakannut toivomasta, että voisin muuttua kauniiksi ja olen siitä lievän vihainen itselleni mutten niin vihainen että muuttuisin sellaiseksi joka toivoisi tulevansa kauniiksi kovasti ponnistellen, tässä iässä sellainen tuntuisi läpeensä tärähtäneeltä, ja näemmä en ole lakannut toivomasta, että osaisin pitää kaikista niistä elokuvista joista tuntuisi sopivalta ja kohtuulliselta pitää.

Olen suunnattoman tyytyväinen siitä, että jaksan hoitaa arkiset asiani. Ei sekään ole mikään itsestäänselvyys, tunnen monta, joilla siinä asiat eivät suju nappiin. Laskut jäävät maksamatta, vieraita ei voi kutsua siivoamisen paisuttua mahdottomaksi urakaksi ja niin edelleen. Ja ruokahaluni on ennallaan. Olen pelastunut monelta seikalta, jotka olisivat voineet mennä pieleen tai ainakin huonommin.