Tekstuaali

Rituaalit helpottavat elämää. Kylmään veteen on aivan helppo kävellä rauhallisesti, ranka ojennettuna, kun taustalla laulaa kuoro ja on kynttilöitä. Jos olisi merenselkä tai järven makeanveden vatsa, johon olisi leikattu reikä (kuvittelen sen käyvän saksilla, vaikka tiedän, ettei se liene mahdollista), ja pimeää eikä musiikkiä, ei taivaallista sotajoukkoa, miten siihen veteen nyt muka voisi mennä? Vedessä on helppo leikkiä käärmettä, liukua hiljaa ja paine tasaisesti vatsaa silittäen. Kylkiluiden ansassa sydän äilähtelee ja keuhkot pursuilevat yli. Kylmä ei tunnu tuskalta vaan muutokselta.

Kun kipuan kuivalle maalle, olen vähintään viidentoista metrin pituinen ja voisin puhaltaa helposti kallelleen kivisen kirkontornin.

Samalla tavalla teksti on rituaali. Luen lauseen kerrallaan, kuulen niissä hihitystä ja kuplintaa, saatan istua tuntikausia satulatuoliin juurtuneena, tulee yö tai ilta, ne näyttävät nykyään öiltä, istuessa ei huimaa. Kaikki epävarmuus rutistuu pieneksi palloksi. Se ratisee lattianrajassa epäselvästi ajatuksia, joista en nyt jaksa välittää. Esimerkiksi: auttaako työ ketään, enkö turhaudu siihen, että järjestän tekstiä elämäni sijaan, ja niin edelleen. Tekstiin on helppoa astella, hengittää toisen, ulottuvaisemman olennon keuhkoilla. Nämä eivät ole vakavia aiheita, koska jakoa vakaviin ja kevytmielisiin asioihin ei ole. Joskus minua itkettää, jos harjaan ripsiväriä ymmärtämättä tarkoin, miksi. Se ei voi olla kevytmielinen asia. Ja joskus istun ja seison ja laulan hautajaisissa ja mieleni on aivan kevyt ja iloinen, koska miespolvet painuvat unholaan on lopulta aika vapauttava asia. Joskus pidän itseäni hupakkona, kun ahdistun jostakin pienestä seikasta, kuten siitä, että joku ihminen on sanonut, ettei pidä minusta. Ja joskus suhtaudun hiljaa ja vakavasti siihen, miten jokin seikka hihityttää.

Huomaan usein palaavani keskilinjalle, hakevani perusoloa. Jos olen ryhmässä, ryhdyn usein ajattelematta vastapainoksi. Jos muut nauravat kovaa ja villisti, kuten naurujoogassa lauantaina kävi (aivan ihana harrastus muuten, suosittelen), saatan olla aivan hiljaa ja vakava ja kuunnella naurun ulvetta. Ja sitten kun toisten nauru tyrehtyy ja alkaa kuulostaa vaivihkaisilta nyyhkäisyiltä tai voihkaisuilta, tunnen ilon kuplan nousevan hiivataikinana suuhun saakka, täyttävän kaiken kardemummantuoksullaan ja purkautuvan tärskähtäen muiden kuultavaksi. Sitä ei voi pidellä sekään, että minua käsketään hiljentymään ja laskeutumaan rauhaan - juuri rauhan odotuksessa, juuri kun ei saisi nauraa, yllyke tuntuu selkeimpänä. Ja kun alan miettiä, muistan näkymän monesta kuvasta, jossa olen lapsi: muut nauravat ja minä näytän vakavalta ja mietteliäältä, ja päinvastoin.

En ajattele sitä kyvyttömyytenä tai haluttomuutena sopeutua ja kuulua, minusta siinä ei ole sellaisesta kyse. Ehkä se on enemmän moniäänisyyden ja yhtäaikaisuuden kaipuuta, tavoitetta kokea kaikki kerralla, tuntea itsensä samassa silmänräpäyksessä äärimmäisen pieneksi ja äärimmäisen vaikutusvaltaiseksi, tai kuten joskus yksityisissä kohtaamisissa, äärimmäisen helläksi ja julmaksi samalla hetkellä. En usko, että se on lopulta ristiriidassa konformisuuden kanssa, ehkä se on yksi konformisuuden muoto.

Teksti rauhoittaa nämä piirteet, painaa ne näkyvistä. Tekstin rituaalissa taitan matkaani hitaasti ja kiireettä, makustellen sanoja ja lauseita ja ajatuksia. Työ imee päivät, pimein etenee. Iltaisin olen väsynyt, mutten uupunut. Istuminen on raskasta, ajattelu ei. Kunpa työtä voisi tehdä kävellen. Huomaan, miten keskittyminen suureen tekstimassaan tasoittaa ja rauhoittaa kuohahteluani. Vaikka kuulen hihitystä ja valitsen sanoja, joissa on äätä ja öötä enkä koeta vain kuulostaa mahdollisimman näkymättömältä (sillä siten aistin tekstin englanniksi kirjoittaneen miehen läsnäolon ja tyylin tekstissä ja siihen mukaudun - vaikka toki olenkin jäävi arvioimaan omaa kameleonttiuttani ja tiedän sen, mutta siksi en siitä ala stressatakaan, tämä asia vain on ulottumattomissani tällä erää) nämä toisen ajatukset ja sanat ovat levollisempia kuin omani olisivat. Voin kumota niihin sitä liikaa vipinää, joka tuntuu luonnehtivan olemistani perustavammin kuin mikään muu tekijä.

"Kun olit pieni, tahdoit syödä itse lusikalla", kertoo äiti. "Mutta neuvolassa sanottiin, että olet siihen liian pieni, ja niinpä kun koetit viedä lusikan suuhun, kielsin, ja opetin sinua lyömään lusikalla pöydän reunaa." Hakkasin pöydänreunan joka puolelta lommoille muutamassa kuukaudessa enkä poisoppinut hetken aikaa hengähdystaukona kiitetystä tavasta ennen kuin pöytä oli jo piloilla ja tikkusi kädet. Kieltäydyin viemästä lusikalla ruokaa suuhun ja kieltäydyin nielemästä toisten tyrkyttämää ruokaa, ellei minulle samalla luettu ääneen. "Lue!" vaadin, äiti vastasi: "SYÖ!" Lusikallinen per sivu, en jaksanut keskittyä pelkkään syömiseen, halusin muutakin. En ole edennyt tästä kovinkaan kauas, paitsi että toki nykyään nostan ruoan suoraan suuhuni avustamatta. Mutta usein luen tai kirjoitan samalla. (Tai puhun tai kuuntelen. Pelkkä syöminen tuntuu kummalliselta, koska silloin tilanteen ahdistavuus ja hitaastietevyys vie ruoasta hyvän maun.) Saatan edelleen tulla levottomaksi muutamassa viikossa ilman tekstityötä. Tarkoitan tätä liialla vipinällä.

Äiti syötti minulle hyperaktiivisille lapsille suositeltua ruokaa, ja samantapaista ruokaa syön edelleen: vain vähän nopeita hiilihydraatteja, ei juurikaan piristäviä aineita. Kupillinen laihaa vihreää teetä aamulla tarkoittaa sekin sitä, että minun on äärimmäisen vaikeaa pysytellä istuallani. Kahvia en voi edes kuvitella ottavani työn alle, ellen sitten ole aivan uuvuksissa jo valmiiksi. (Ja silloin oikeastaan pitäisi levätä, mutta maaima ei aina suju, kuten toivoisi.)

Musiikki auttaa myös tekstiin sovittautumista. Se ja teksti ja yrttiteemuki ja sanakirjojen vuori luovat turvallisen ympäristön, jossa voi edetä humisten ja kadottaa päivät. Huomaan olevani hiljaisella tavalla tyytyväinen ja minun on vaikeaa ymmärtää, miksi olen joskus ollut levoton tai onneton. Herään iloisena, tartun iloisena työhön, kävelen siihen luontevasti kuin kylmään veteen, en näe siinä mitään outoa.