maanantai 3. marraskuuta 2008

Selainpeli

Katselen muutaman viikon sivusta, kun Vompsu pelaa läppärillään selainpohjaista peliä. Ajanhukkaa, ajattelen ensin. Mutta sitten seuraa avartuminen (se tuntuu jostakin syystä aina hyvältä: hah, en olekaan niin rajallinen kuin kuvittelin - tiedän myös, miten omatunnontuskitta hylkään pelin, kun se alkaa kyllästyttää minua) ja kysyn, miten voin liittyä peliin. Pian minullakin on antiikin kylä, jossa teen investointeja, rakennan erilaisia rakennuksia ja lopulta perustan uuden kylän.

Pelissä kiukuttaa se, mikä peleissä yleensäkin: vaihtoehdot ovat kovin rajalliset. Tarkoitan: voin rakentaa sotajoukkoja tai kauppapaikan, mutta en oikeastaan voi komentaa kansaani metsästäjä-keräilijöiksi enkä voi valita, että viljan viljelyn sijaan he eläisivätkin esimerkiksi perunalla ja kaalilla. En voi myöskään valita, että he käyttävät kohopenkki- tai katemenetelmää kyntämisen sijaan. Koska peli on selainpohjainen, minua ympäröi lauma vieraita, motiiveiltaan arvaamattomia ihmisiä, kuten "tosielämässäkin". (Mikä se on, älä vain minulta kysy. Kysy joltakulta niistä, jotka sääntöilevät mieluummin.) Pelin logiikka on sisäänrakennettu: teki mitä hyvänsä, sen seurauksena väestö kasvaa ja sitten täytyy hyödyntää uusia resurssikenttiä tai kehittää entisiä.

Sotimasta sentään kieltäydyn. Rakennan vankan puolustusmuurin ja vahvistan rakentamistani taloista kestokäyttöisiä ja katapultteja paremmin kestäviä sekä asetan kylääni ansoja, mutta varsinaiseen tappamiseen en tahdo sekaantua. Rakensin tosin ensin sotilaskasarmin, koska se on edellytys hevosille kylässä, ja halusin hevoset, jotta kauppiaat liikkuisivat entistäkin nopeammin. Mutta kun tyhjä sotilaskasarmi ja talli pommitettiin paskaksi, päätin, että kauppiaat saavat luvan sietää hitaasti paarustamista. Sitä paitsi minua inhotti sotilaskasarmi kylässä ja olin oikeastaan iloinen huomatessani, että se oli pommitettu. Istutin paikalle puun, jonka juurissa on kätkö. Se näyttää paljon paremmalta. Asenne herättää hämmennystä niissä, jotka erehtyvät kommunikoimaan kanssani sanallisesti. He kirjoittavat pulttaamisesta, tappamisesta ja ukkojen tekemisestä. Ajattelen, että kylässäni valta on hieman vanhemmilla naisilla. Heillä on sotimisesta toinen näkemys kuin tappelukukoilla. He saattaisivat istua talojen luona ja kutoa, "pitkäveteisesti", joku sanoisi. (Saattaisiko pitkäveteisyyden hyväksyminen mennä elämän tarkoituksesta tai ainakin elämäntehtävästä?)

Tästä näkökulmasta kylän laajentuminen ja uuden kylän alulle pano tuntuu rauhanomaisen ja kestävyyteen pyrkivän kulttuurin laajentamiselta, ainakin niin kauan kuin ei harhaudu tarkastelemaan pelin karttaa, jota täplittää viikko viikon jälkeen yhä useampia kyliä. "Nämä näyttävät vähän kasvaimilta, etenkin nämä suuremmat kaupungit", totean Vompsulle karttaa katsellessani. Metsä, suot ja vuoret peittyvät paisemaiseen asutukseen. Entä sitten, vaikka kulttuuri suhtautuisikin rauhanomaisesti toisiin, vieraisiin kyliin, jos se katsoo oikeudekseen valloittaa maan, metsät, veden, eläimet ja kutsua niitä resurssikentiksi, jotka oikein huutavat investoimista ja kehittämistä? Mitä kehittämistä se sellainen on, jossa jokin rajattomasti kulkemisen mahdollisuuksia tarjoava tila rajataan katukuiluiksi ja jossa aiemmin äärimmäisen detaljoitu ympäristö litistetään pysty- ja vaakasuoriksi, yksivärisiksi pinnoiksi? (Hyvähän minun on kitistä, kerrostaloasunnossa kävelymatkan päässä keskustasta. Mutta minua rassaa, ettei ikkunasta näy puuta. Ei yhtään puuta.)

Vompsu tuntuu kumman järkyttyneeltä muiden pelaajien sotaisuudesta. Perustamme liittouman, johon tulee kanssamme kaksi kymmenvuotiasta poikaa. He vonkuvat meiltä resursseja ja "ukkoja" eli sotajoukkoja kaiken aikaa. Vastaan siten kuin kylän vanhat, viisaat naiset voisivat vastata: Kutokaa lisää sukkia, joiden varteen voitte tunkea arvoesineet, kun hyökkääjät tulevat. Mitäpä vietävää vanhoilla naisilla voisi olla? Mihin puolustajia tarvitaan, jos sotiminen ei lopulta hyödytä hyökkääjiä juuri kuinkaan ja he palaavat aina kotiin tyhjin käsin? (Sellainen kylä on aivan helppoa rakentaa. Minäkin ensikertalaisena luin vain ohjeet tarkasti ja toimin rauhanomaisen vakaumukseni mukaisesti, jos hevoshinkuerehdystä ei oteta mukaan. Ei yllätä: hevoset ovat olleet aina heikko kohtani, ja olen kaatanut niihin muillakin tasoilla paljon energiaa. On kuvaavaa, että kaikista olioista piirrän parhaiten juuri hevosen. Olen elänyt kissojen, koirien ja ihmisten kanssa, mutta edelleen jalkani ovat unessa kavioidut.)

Jotkut hyökkääjät suuttuvat, kun eivät saa lukuisista yrityksistään huolimatta vietyä mitään tuliaisia kotiin. Sitten he pommittavat mummoja katapultein. Mummojen kauppa särkyy. Vompsu keskustelee yhden pommittajan kanssa ja kysyy, miksi tämä tekee niin. Pommittaja vastaa: "Koska en saa sulta ressuja." (Myönnän auliisti, että resurssien kutsuminen ressuiksi kuulostaa minusta entistäkin halventavammalta - että luonto ei ole vain resursseja vaan tuttavallisesti suoranaisia ressuja.) Vomps vastaa: "No, pahalta se kuitenkin tuntuu." Johon hyökkääjä: "Kaikkia ei voi miellyttää."

Minäkin olen sitä mieltä, ettei kaikki voi miellyttää. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että mieluiten onnistuisin siinä. Ja että vaikka ajattelenkin tehtävän mahdottomaksi, katson silti velvollisuudekseni olla satuttamatta, mikäli se on jotenkin etukäteen järkeiltävissä. Hieman kyllä selainpelissä mietityttää, satutanko jotakuta, koska pelaan strategiapeliä strategioiden tutkimisen ja itsetutkistelun pelinä sen sijaan, että strategiani olisi pyrkiä voittamaan. Usein peleissä tunnutaan olettavan, että voitto on tärkeintä ja kaikki muu toissijaista. Minusta taas voittaminen tuntuu toissijaiselta ja jopa aika viheliäiseltä, koska voittaminen tuo mukanaan vaatimuksen siitä, että jos hävinneillä on tunnesäätelyn vaikeuksia tilanteessa, heidät pitäisi jotenkin saada kiskaistua hyväntuulisuuteen. Ymmärrän teoriassa, ettei se tarkalleen ottaen kuuu velvollisuuksiini ja on tuossa tilanteessa (jossa on voittanut) usein täysin mahdotonta ja tulkitaan helposti vittuiluksi, mutta siitä huolimatta tunnistan vahvan vedon tuollaiseen taakkaan tarttumiseen.

Ja missään nimessä en pystyisi tuhoamaan jonkun toisen kylää, koska näen sen vaikutukset Vompsussa ja itsessäni: lievän huolestuksen, joka vuotaa pelistä ylitse ja saa miettimään, ovatko ihmiset yleisemminkin pelkkää jännettä ja kyynärpäätä mieltäessään kilpailemisen ja voitontavoittelun jonkun elämänalueen sisäänrakennetuksi logiikaksi. Luulen, että se on aika harvinaista, ainakin kasvokkain toimittaessa. Toisen hätäännykseen on vaikeaa olla reagoimatta, on lähes mahdotonta olla tuntematta itseään hirviömäiseksi, jos hermostuttaa ja säikäyttää toisen, olkoonkin että tietää toimineensa hyvin aikein joskin varomattomasti ja olkoonkin että toinenkin saattaa sen tietää ja jopa lausua. Tosin luulen toisinaan todistaneeni tilannetta, jossa tuntu omasta hirviömäisestä käännetään raivokkaiksi syytöksiksi ja toisen rankaisemiseksi. "Sinä teit minusta hirviön ja siksi sinä ansaitset tämän." Ehkä sitä voisi kutsua näin?

Odotan kiinnostuneena, milloin kyllästyn peliin. Vähitellen olen alkanut hahmottaa, ettei näitä teinejä (ja ties ketä pelissä onkaan) ainakaan saisi kaikkia yhdistettyä valtavaan rauhanliikkeeseen, joka pyyhkäisisi ylitse pelikartan ja mahdostaisi kaikkien voittamisen. (Voittaminen edellyttää joka tapauksessa liittoutumista.) Se olisi hienoa ja epäilemättä säväyttäisi kaikkia osallistujia, mutta en usko hankkeeseen riittävästi keskittyäkseni siihen seuraavaa puolta vuotta. Silti en voi olla herkuttelemalla kuvalla, että kaikki kylät liittyisivät rauhanliittoon ja että kaikki turhat resurssikentät taannutettaisiin luonnontilaan, rakennukset purettaisiin rauhanomaisesti ja väestötaso hitaasti liudentuisi pehmein mokkasiinein kuljeskeleviksi paimeniksi ja keräilijöiksi tai ainakin vaatimattomiksi pientalollisiksi, kun varoja ei tarvittaisi sotateknologiaan.

Luulen, että se on se, mitä teen omille kylilleni sitten kun kyllästyn. Puran rakennukset ja istutan metsän pelloille, maisemoin kaivokset. Mummot kuolevat vanhuuteen. Mutta kätköt jätän. Puut kasvavat niiden päälle, juuret halaavat muinaisaarteita, unohdettua aikaa maailman hälinän jatkuessa ympärillä.

Minusta olisi hauskaa tietää, miten muut kuvittelevat kylänsä ja niiden maailman. Vai ovatko ne pelkkiä vipuvarsia johonkin muuhun? "Siinä käy vielä niin, että kun joku pulttaa sun kylän, sä suutut ja teet armeijan", ennustaa peliin aiemmin hurahtanut ystävä. Mutta jotenkin en jaksa uskoa sellaiseen. Epäilemättä suuttuminen ja kostaminen tuntuisi avartumiselta henkilökohtaisessa mielessä (mietin lukemiani sanoja: viha on hyödyllinen, koska se auttaa pitämään kiinni omista oikeuksista), mutta joskus henkilökohtainen avartuminen näyttää vahingolliselta laajemmassa tarkastelussa. Sillä eikö se juuri olisi konventioon taipumista? Ainakin selainpelissä? Miten rauhanomainen maailma syntyy, jos jokainen tai edes vaikka kymmenys ihmisistä antaa itselleen luvan suuttumiseen ja kostamiseen henkilökohtaisen avartumisen ja oikeutuksen tunnun nimessä? Totta kai vihaisena tuntee itsensä hetken voimakkaaksi, kyllä minä sen tiedän. Mutta entä sitten? Ja totta kai tuo voimakkuus on jotakin "todellista", nieleehän sotateollisuus valtavia resursseja vuosittain. Onko pakko haluta olla voimakas?

Selainpelin kanssa huomaan entistä selvemmin, kuinka käsitykseni voittamisesta ja häviämisestä ei sitten mitenkään jäsenny dikotomiaksi. Vaikkei voittaisikaan peliä, ei sitä välttämättä silti häviäkään. Häviäminen tuntuu enemmän mielentilalta tai asenteelta kuin joltakin sijoitukselta, jonka muutkin voivat huomata. Tai, jotta tämä ei kuulostaisi niin sekopäiseltä kuin kuvittelen sen voivan kuulostaa toisin ajattelevalle: intersubjektiivinen häviäjyys (ei-voittaminen) ei ole lainkaan niin läpitunkeva ja huolestuttava seikka kuin omakohtaisesti koettu monimutkainen pelko/tuntu, että kaikki on mennyt hukkaan, kaikki tehty on ollut turhaa, ettei koskaan tule onnistumaan ja että kaikki valinnat ovat joka tapauksessa turhia ja vääriä ja ettei itsestä ole mihinkään. Välillä tuossa kuopassa maanneelle (se on karmea kuoppa) ei-voittaminen jossakin pelissä ei tunnu kovinkaan kurjalta jutulta, ei miltään, minkä välttämiseksi kannattaisi ponnistella siinä määrin, että sulkisi mielestään toisten fiilikset.

En oikein saa selville, onko tämä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset vain yritys torjua tuota pahempaa kuoppaa, jonka kuvittelen uhkaavan melko varmasti, jos ensin syrjisi ja kiusaisi muita päästäkseen johonkin tavoitteeseen ja siitä huolimatta epäonnistuisi tuossa tavoitteessaan. (Sehän olisi kurjin mahdollinen vaihtoehto nelikentässä: syrjii & epäonnistuu, syrjii & onnistuu, ei syrji & epäonnistuu, ei syrji & onnistuu.) Ehkä ei ole niin oleellistakaan, mistä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset syntyy. Ehkä se on vain puolivahingossa syntynyt sitkeä luontumus tai tarkoituksella palkittu ehdollistuma. (Tosin vanhempani ovat monissa kohdin paljon kovempia toisten ihmisten suhteen kuin itse olen - muista eläimistä puhumattakaan - ja joskus saatan seurata heidän toimintaansa aivan hämmentyneenä: miten ihmeessä he voivat tuntea toimivansa tässä oikein. Ja epäilemättä minussa on omat kivirintaiset kohtani, jotka kauhistuttavat heitä vastaavasti ja joille itse pysyn sitkeän sokeana.) Luotan joka tapauksessa siihen, ettei tapani miettiä toisiakin koidu vahingokseni. Jos se alkaa haitata liikaa, sen voi aina ottaa tarkasteltavaksi ja uudelleen harkittavaksi, mutta toisaalta, en usko, että maailmassa toimimiseen on vain yksi mahdollinen strategia. Olen tavannut niin monia tapoja luovia ja selviytyä, että uskon itsekin pystyväni toimimaan kummallisuuksineni.

Toivoisin kyllä olevani vähän inhimillisempi. Jos se nyt on mahdollista. Tarkoitan ehkä jotakin tällaista: helpompi, käytettävämpi. Se olisi huomaavaisuutta, sekin. Toisaalta, en oikeastaan siltikään osaa toivoa muuttuvani sellaiseen suuntaan, ainakaan holtittomasti. Usein helppous tuntuu tuovan mukanaan sellaisia sanontoja kuin "no, peli on vain peliä", enkä tahtoisi alkaa uskoa niin. En ainakaan minä ole niin taitava eristämään elämäni pikku tekijöitä toisistaan. Ne vuotavat toistensa päälle, sekoittuvat. Epäonnistuminen työssä tai opinnoissa vuotaa epävarmuudeksi harrasteiden parissa, hyvin mennyt ystävän näkeminen valaa uskoa siihen, että ratkaisu kiperään lauseeseen löytyy vähän pyörittelemällä, venytteleminen auttaa sietämään pitkäveteisyyttä ja niin edelleen.

Selainpeli nostaa mieleen sanan resurssikenttä ja äkisti muistan lukemani kirjoitukset luontosuhteesta, joka tarkastelee luontoa ennen kaikkea resurssikenttänä. Ei kai kukaan niin koko valvettaan tee, mutta lukemani perusteella kuvittelen, että yhdelläkin osa-alueella (esimerkiksi "sehän on vain mun työtä" -alueella) tällainen asenne voi johtaa katastrofeihin: katso IPCC:n ennusteita, vanhan metsän eliölajien harventumista, kalakantojen romahtamista. Ja koska uskon selainpelin kuuluvan osana siihen todellisuuteen, jota elän, katselen levottomana kahta kyläpaisettani ja mietin, mitä oikeastaan pelaamisellani koetan mallintaa ja selvittää itselleni.

5 kommenttia:

Riitta kirjoitti...

Travian?

Punainen Nörtti kirjoitti...

Tässä, kuten joskus aiemminkin blogatessasi peleistä, minua on häirinnyt se, että tunnut ajattelevan voittamista ja häviämistä ensisijaisesti emotionaalisesta näkökulmasta.

Itse ajattelen voittamista ja häviämistä lähinnä pelin sisäisen logiikan näkökulmasta: Kun ihmiset alkavat pelaamaan peliä, he tekevät keskenään (yleensä implisiittisesti) sopimuksen, että itse kukin pyrkii voittoon ja karttamaan häviötä. Tai jos sana "pyrkii" häiritsee, tuo sopimus on täsmälleen ottaen se, että itse kukin tekee pelisiirrot niin, että ne johtavat mahdollisimman tehokkaasti voittoon.

Olen yrittänyt hahmotella näkemystäni teoreettisemmin
täällä.

Veloena kirjoitti...

Riitta: Jep.

PN: Olen pahoillani, että se häiritsee (kuten kirjoituksessa arvelinkin ehkä käyvän). Mutta en itse koe tehneeni mitään implisiittistä sopimusta. Minusta joka tapauksessa emotionaalinen kuormitus tuntuu jotenkin raskaammalta ja selvemmin havaittavalta kuin säännöt tai odotus niiden seuraamisesta. Ehkä tämä on henkilöhistoriallistakin painolastia; usein ne ihmiset, joiden kanssa olen pelannut pelejä, ovat ottaneet häviämisensä osoituksena jostakin laajemmasta epäkelpoudesta. Sellainen estää ainakin minua aika tehokkaasti ajattelemasta voittoa/häviötä edes lähinnä pelin sisäisen logiikan kautta. Ei ihme, etten siis ole koskaan pitänyt kilpailuasetelmista vaan karttanut niitä tarmolla.

Missään nimessä en ajattele, että olisi "väärin" koittaa voittaa, mutta en toisaalta ajattele myöskään, että olisi väärin koittaa pelata omin säännöin, joihin ei välttämättä kuulu voittaminen tai siirtäminen voittoa kohti.

Ja nyt katsomaan teoriaa... :)

tunteellinen siili kirjoitti...

Hei minne mun pitäisi perustaa kylä, että mä pääsisin teidän liittoon? (Mä pelasin sitä joskus aiemmin, pitkäänkin, mut sit kyllästyin kun ne tyhmät aina pommittivat tai sitten liitto halusi, että mä sotisin niiden kanssa)

älämölö kirjoitti...

tässäkin maailmassa lienee
peliteoreettisesti ja muita
sivistyssanoja kopsaten haastavinta
ellei jopa palkitsevinta kokea
voittavansa tai voittaneensa
jotain.
ylimensallinen älykkyys lienee
elikoiden ja robottihoidokkien
ynnä muiden hoitojen työkaverien
materialistisesta rakastamisesta
käsin sumentunutta loogisuutta
huolehtia myös kylällisestä
mummoja globaalisti tehokkassa
voitontavoittelussa ressukouluine.
kaiken maailman ressut, ehkäiskää!